Kuukausi: huhtikuu 2022

Jatkan edellisessä postauksessa aloittamaani monimuotopohdiskelua, nyt esteettisestä näkökulmasta.  En itse asiassa ole ollenkaan varma, millaista monimuotoisuuden estetiikkaa tai esteettistä monimuotoisuutta lopulta kannatan, ja millaisena se puutarhassamme mahdollisesti toteutuu.  

Yritän silti hahmotella, millaisesta asiasta voisi olla kyse.

Yksi vai monta?

Ekologista monimuotoisuutta tarkasteltaessa puutarha käsitetään verkostomaisena yhteisönä, joka koostuu lukemattomista eliöistä. Kun kyse on saman puutarhan estetiikasta, tarkastelun kohteena on yksi puutarha. Onko koko kysymys puutarhan esteettisestä monimuotoisuudesta samalla tavalla mahdoton kuin jos yritettäisiin pohtia yksittäisen porkkanan tai tulppaanin monimuotoisuutta?

Onko kysymys esteettisestä monimuotoisuudesta edes mielekäs?

Ehkä ei, jos kysymys asetetaan kuten yllä, mutta toisenkinlainen asetelma on mahdollinen. Myös ekologisesta näkökulmasta puutarha voidaan ajatella yhdeksi, joskin sumearajaiseksi eliöyhteisöksi. Vaikka onkin jossain määrin mielivaltaista, minkä ruohonkorren kohdalle puutarhan ja muun maailman välinen raja vedetään, on ihan mielekästä puhua puutarhan muodostamasta eliöyhteisöstä yhtenä yksikkönä.

Toiseksi, harva puutarha on niin monoliittinen yksikkö, ettei se olisi mitenkään ositeltavissa. David E. Cooper huomauttaa kirjassaan A Philosophy of Gardens puutarhan olevan paikka, jossa on paikkoja. Puutarha voi jakautua useampiin osiin, joita voidaan yhtä lailla kutsua puutarhoiksi. Esimerkiksi hän kertoo oman puutarhansa muodostuvan talon eri sivuilla sijaitsevista japanilaisesta, välimerellisestä ja cottage-tyylisestä puutarhasta.

Myöskään estetiikka – ”oppi kauniista” – ei ole mikään yksi asia. Estetiikka on oma tiedonalansa lukuisine teorioineen kauneudesta, taiteesta ja taideteoksista, ilmaisusta, tyyleistä ja niin edelleen. Tässä yhteydessä tarkoitan estetiikalla yksinkertaisesti ”kotipuutarhurin käytännöllistä kauneusajattelua”. Sen ei tarvitse olla kaikilta osin edes tietoista voidakseen ohjata tarhurin tekemisiä.

Monityylisyydestä

Esteettisestä monimuotoisuudesta tulee helposti mieleen tyylien tai kulttuurien moninaisuus. Jos puutarhan esteettisellä monimuotoisuudella ymmärrettäisiin vain mahdollisimman monenlaisten, erilaisia alkuperiä edustavia elementtien yhdistämistä samassa puutarhassa, ajatus ei tunnu erityisen vakuuttavalta.

Puutarha (tai mikä tahansa muukin kohde) sekalaisena kokoelmana ”vähän kaikkea” kuulostaa esteettisesti suunnilleen yhtä tyydyttävältä kuin vanhan talon vintti, jonne on aikain saatossa heitelty sitä sun tätä. Joukossa saattaa olla niin aarteita kuin rojuakin, mutta kokonaisuus on todennäköisesti lähinnä kaoottinen. Kaoottisuus voi toki joskus olla myös kaunista ja vaikuttavaa, mutta ei aina. Usein kaaos tuntuu vain sotkuiselta.

Harkitumpiakin yhdistelyn tapoja on, tietenkin. Erilaisia tyylipiirteitä voineekin yhdistellä hyvin monilla eri tavoilla siten, että lopputulos on mielekäs. On kuitenkin huomattava, että samalla hylätään lähtökohtina olleet tyylit. Esimerkiksi ”vapaamuotoinen muotopuutarha” ei voi olla puhtaasti muotopuutarha eikä täysin vapaamuotoinen. Epäonnisimmillaan tuloksena voisi olla laiha ja luonteeton kompromissi. Onnistuneessa tapauksessa saattaisi kuitenkin syntyä kokonaisuus, josta lähtökohdat olisivat ehkä edelleen tunnistettavissa, mutta joka samalla olisi selvästi omanlaisensa.

Vastakkaisilta tai mahdottomilta tuntuvat yhdistelmät tarjoavatkin surrealistia ajatusleikkejä. Millainen olisi modernistinen renessanssipuutarha? Trooppinen taiga? Kaktus-lummepuutarha voisi jonkinlaisella ruukkuistutusjärjestelyllä olla jopa toteutettavissakin.

Olisi myös ajateltavissa ihan-sama -puutarha, jossa ei piitattaisi koko tyylikysymyksestä. Tai puutarha, jossa totaalinen mauttomuus ja tyylin puute olisikin tietoisesti valittu johtotähti, jota johdonmukaisesti seurattaisiin. Toisaalta, eikö tällöin juuri tyylittömyydestä tulisi kyseisen puutarhan ominaispiirre, siis eräänlainen uusi tyyli – tai epätyyli: No Taste Garden?

Tyyli syntyy rajoittamisesta. Tyyli on seuraus tavoista tehdä asioita jollakin tietyllä tavalla, ei jollakin toisella tai millä tahansa tavoilla. Millaisia nuo tavat milloinkin ovat, kuinka tarkkaa niiden noudattaminen on ja mihin puutarhan piirteisiin ne kohdistuvat, vaihtelee tietysti suuresti. Ymmärtääkseni tyylikysymyksissä on lopulta kyse jonkinlaisista valintoja ja toimintaa ohjaavista periaatteista, toisin sanoen kriteereistä ja niiden täyttämisestä, olkoonkin, että tyylikriteerit ovat tunnetusti hankalia määritellä. 

Tyylit eivät myöskään ole selvärajaisia. Kulttuurissa kaikki kiertää ja asiat muistuttavat monilla tavoin toisiaan. Silloin tällöin syntyy jokin niin vahva statement, että se koetaan aivan omanlaisekseen ja usein myös jäljittelemisen arvoiseksi. Lähes poikkeuksetta se, mitä kutsumme tyyliksi, pohjautuu lopulta joihinkin konkreettisiin mallitapauksiin. Esimerkiksi musiikkia saatetaan kutsua ”sibeliaaniseksi” yksinkertaisesti siitä syystä, että se jollain tavoin muistuttaa Sibeliuksen ikonisia teoksia.

Valinnan vapaus ja vaikeus

Kotitarhurille koko tyyli- ja esteettisyyskysymys konkretisoituu loppujen lopuksi siinä, mitä kaikkea puutarhaan valitaan ja kuinka tuo kaikki puutarhassa järjestetään. Valitseminen on ilman muuta makukysymys. Kun kyse on omasta puutarhastamme, avainasemassa ovat henkilökohtaiset mieltymykset: omat suosikit ja inhokit. Miksi valitsisin sinne jotakin, mistä en pidä?

Kasvivalinnoissa on tykkäämisten lisäksi luonnollisesti otettava huomioon erinäisiä realiteetteja, kuten kasvien saatavuus, niiden vaatimukset olosuhteiden ja hoidon suhteen, soveltuvuus ympäristöön ja niin edelleen. Hintakaan ei ole yhdentekevä.

Kun puhe on esteettisistä valinnoista, liikutaan ideatasolla. Ideat ovat abstrakteja ja aineettomia, mutta eikö itse valitseminen ole periaatteessa samankaltaista kuin jos valitsisi kasveja puutarhaansa?

Saatavuusongelmia ideoiden suhteen ei luulisi olevan. Google-haku sanoilla puutarha ja idea tuotti lähes kolme miljoonaa tulosta, vastaava englanninkielinen yli neljä miljardia. (Rohkenen kuitenkin vahvasti epäillä, että kaikki hakutulokset eivät edusta eri ideoita.) Printtimediankin puolella tarjontaa riittää, ja ainahan voi vain katsella ympärilleen tai keksiä ihan itse.

Valinnan vaikeus on tietysti edessä. Ideatason perusvalinnat, kuten se että ylipäätään haluan puutarhan, vieläpä tietynlaisen puutarhan, lienevät niin intuitiivisia, että tuskin edes huomaan valinneeni mitään. Ehkäpä samasta syystä perusvalintoja on vaikea muuttaa: kun mieli on johonkin toiveeseen tarttunut, voi olla vaikea oikeasti alkaa haluta jotain muuta, esimerkiksi aivan toisenlaista puutarhaa.

Itse asiassa ”valitseminen” alkaa tuntua väärältä sanalta tässä yhteydessä: se saa tarhurin kuulostamaan kuluttajalta. En oikein usko, että kaikki maailman ideat olisivat valmiina jossakin, josta mentaaliseen ostoskoriin sitten vain keräiltäisiin itseä miellyttäviä juttuja. Ainakaan se ei ole koko totuus.

Jäljittely, lainaaminen ja soveltaminen ovat toki esteettisen kiertotalouden peruselementtejä, mutta vähintään yhtä tärkeitä ovat erilaiset risteämiset ja törmäykset, joissa kahdesta ajatuksesta syntyy jotain kolmatta. Paljas negaatiokin voi olla muutosvoima: ”ihan mitä tahansa, mutta ei tuollaista!”

Ideatyöskentelyssä lieneekin enemmän kyse etsimisestä ja löytämisestä kuin valitsemisesta. Kuitenkin: olivatpa ideat sitten keksittyjä, löydettyjä, lainattuja tai varastettuja, on jossain vaiheessa tehtävä jokin päätös – siis valittava. Jos haluan puutarhasta yhdenlaisen, se ei samalla kertaa voi olla toisen- tai kolmannenlainen.

Nämä kivet ja puut

On kuitenkin syytä muistaa, etteivät ideat, ainakaan omani, ole ollenkaan samalla tavalla ”valmiita” kuin tuotteet kaupan hyllyllä. Päin vastoin, useimmat ideat ovat joustavia ja rajoiltaan sumeita, vaikka innoituksen hetkellä kaikki tuntuisikin päivänselvältä. Tarhurin onneksi ja vaikeudeksi ideoita voi muokata ja soveltaa, ja usein onkin suorastaan pakko niin tehdä.

En liene ensimmäinen tarhuri, joka ideoiden ihmemaasta palattuaan on heti lyönyt varpaansa kipeästi kiveen. Onkin oikeastaan virhe ajatella puutarhan esteettisyyttä ikään kuin itsenäisenä asiana, irrallaan todellisesta puutarhasta. Vaikka abstraktit ideahimmelit ovatkin omalla tavallaan kiinnostavia, vasta todellisessa puutarhassa esteettisten ideoiden mukanaan kantama kauneus voi konkretisoitua koettavaksi.

Heijastelipa puutarha mitä mielen ulottuvuuksia tahansa, puutarha on samalla mitä konkreettisin asia. On siis kysyttävä, kuinka juuri nämä kasvit, kivet ja puut asettuisivat parhaiten juuri tässä puutarhassa.  Aivan kuten ideoita, myös puutarhan konkretiaa on tarhurin etsittävä ja löydettävä.

Paikallisuus ja konkretia eivät puutarhassa ole kompromissin aiheita, vaan esteettisen monimuotoisuuden perustekijöitä. Hiukan samalla tavalla kuin kaksi ajatusta toisiinsa törmätessään voivat synnyttää uusia ideoita, esteettiset aikomukset konkretiaan törmätessään voivat tuottaa puutarhassa sellaista paikallisuutta ja omanlaisuutta, joka tulee mahdolliseksi (vain) juuri tämän tarhurin juuri tässä puutarhassa.

Se, että toisaalla on toisenlaisia, toisten puutarhoja, on saman kolikon toinen puoli ja juuri tämä moninaisuus on esteettisen monimuotoisuuden ydin.

Monimuotoisuuden käsite voidaan yhdistää lähes mihin tahansa. Puhutaan ekologisesta ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta, työyhteisöjen ja organisaatioiden monimuotoisuudesta sekä esimerkiksi monimuoto-opiskelusta.

Ajatus puutarhan monimuotoisuudesta liitetään usein luonnonmukaiseen puutarhanhoitoon, mikä onkin ihan oikein. Ollakseen luonnonmukainen puutarha sekä edellyttää ekologista monimuotoisuutta että ylläpitää ja jopa edistää sitä.

Puutarhan monimuotoisuudessa voi olla kyse muustakin kuin luonnonmukaisuudesta. Luonnonmukaisen puutarhasuunnittelun konkari, amerikkalainen maisema-arkkitehti Larry Weaner kirjoittaa, että puutarhan suunnittelussa tulisi yhdistyä kolme näkökulmaa: ekologinen, esteettinen ja käytännöllinen (managerial).     

Teenkin seuraavaksi vapaamuotoisen käsiteloikan Weanerin ajatusten pohjalta ja yritän soveltaa samaa kolmijakoa kotipuutarhan monimuotoisuuden tarkasteluun. Tässä ja seuraavissa kahdessa postauksessa tarkastelen puutarhan monimuotoisuutta ekologisuuden, esteettisyyden ja käytännöllisyyden näkökulmista.

Monimuotoisuus puutarhassa on – monimuotoista.

Ekotekoja

Ekologisesta näkökulmasta puutarha käsitetään eliöyhteisöksi. Istutetun kasvillisuuden lisäksi siihen kuuluvat kaikki muutkin puutarhassa elävät tai siellä vierailevat elolliset olennot, tarhuri ja muut ihmisasukkaat mukaan lukien.

Luonnonmukaisesta puutarhanhoidosta löytyy lyhyelläkin googlettelulla enemmän ohjeita kuin jaksaa lukea, eikä kirjoistakaan ei ole pulaa. Suositellut keinot ovat usein yksinkertaisia ja varmaan monille tarhureille tuttuja: Kompostoi kaikki mahdollinen. Lannoita kompostilla. Vältä myrkkyjä. Perusta ötökkähotelli. Suhtaudu kriittisesti muoviin. Suosi kierrätystä ja uusiokäyttöä. Ja niin edelleen.

Mutta ovatko ehdotetut luonnonmukaisuustoimet myös vaikuttavia? Voiko niiden avulla oikeasti edistää monimuotoisuutta ja sitä kautta ympäristön hyvinvointia?

Tutkijat pihalla

Kirjassaan No Nettles Required (2006) brittiekologi Ken Thompson kiinnittää huomiota siihen, että vaikka tietoa luonnonmukaisesta puutarhanhoidosta löytyy pilvin pimein, huomattavasti harvemmassa ovat luonnontieteelliseen tutkimukseen perustuvat arviot luomutoimien vaikuttavuudesta.

Hän kertookin havahtuneensa tosiseikkaan, että puutarhojen ekologiaa on tutkittu hämmentävän vähän. Hänen mukaansa esimerkiksi sademetsien tai syvän meren elämästä tiedetään enemmän kuin tavallisten kaupunkipuutarhojen hyönteisfaunasta. Tämän hän arvelee johtuvan mm. siitä, että ”koskematonta luontoa” on ekologien keskuudessa perinteisesti pidetty paljon tärkeämpänä tutkimuskohteena kuin puutarhojen kaltaisia muokattuja ympäristöjä.

Poikkeuksiakin on. Thompson kirjoittaa, kuinka hyönteistutkija Jennifer Owen kartoitti oman puutarhansa villielämää järjestelmällisesti 30 vuoden ajan. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu monenlaisia kasvukausia: kuivia ja sateisia kesiä, ennätyskylmiä ja -lämpimiä talvia, lauhoja keväitä ja myöhäisiä halloja ja niin edelleen. Hän kokosi valtavan aineiston, jonka perusteella puutarhan villielämä osoittautui paljon aiemmin luultua monimuotoisemmaksi.

Thompsonin mukaan Owenin tutkimus on ainutlaatuinen, mutta sekin jättää avoimia kysymyksiä. Aineisto on peräisin vain yhdestä puutarhasta, eikä Owenin puutarha ollut aivan tavanomainen. Olihan hän suunnitellut puutarhansa nimenomaan monimuotoista villielämää ajatellen – ns. wildlife gardening – ja puutarhan hoitotoimet luonnollisesti tähtäsivät samaan tavoitteeseen.

Kuinka asiat olisivat tavallisten ihmisten tavallisissa puutarhoissa?

Sheffieldin yliopiston BUGS-hankkeessa (Biodiversity in Urban Gardens Sheffield) Thompson pyrki tutkimusryhmänsä kanssa selvittämään yksityisten kaupunkipuutarhojen ekologista tilaa sekä tarhureiden hoitotoimien vaikutuksia siihen. Monimuotoisuuden arvioimiseksi tutkimuksessa selvitettiin kasvillisuuden lisäksi muun muassa kaikenlaisten mönkivien ja lentävien selkärangattomien faunan koostumusta yhteensä 61:ssä puutarhassa.  

Luonnon monimuotoisuus on pyramidimainen vuorovaikutusverkosto, jonka perusta on ihmissilmälle näkymättömien mikrobien toiminnassa. Niiden suora havainnointi ei kotikonstein ole oikein mahdollista ja tutkijoillekin se on hidasta ja työlästä. Kuitenkin, koska luonnossa kaikki liittyy kaikkeen, isompien otusten, kuten lintujen, perhosten, sammakoiden ja kaikkinaisten öttiäisten moninaisuus kertoo myös ekologisen perustan kunnosta.

Thompson toteaakin, että puutarha voisi tulla toimeen kuukausia ilman yhtään ainoaa lintua, mutta ilman mikrobeja eloyhteisö luhistuisi muutamassa päivässä. Linnuton puutarha olisi toki paljon tylsempi, mutta se on toinen asia.

Luultua ja tietoa

Vaikka tutkimus tehtiin meikäläisiä oloja paljon lauhkeammassa ilmastossa, käsittääkseni ekologia sinänsä toimii samankaltaisesti. Niinpä se, mikä edistää biodiversiteettiä Brittein saarilla, lienee suomalaispuutarhassakin kokeilemisen arvoista.

Tutkimuksessa osoittautui esimerkiksi, ettei puutarhan koolla tai sijainnilla ollut monimuotoisuuteen juurikaan vaikutusta. Tämä on hiukan yllättävää, sillä helposti ajattelisi, että suuri puutarha olisi monimuotoisempi kuin pieni, ja että kaupungin keskustaa kohti monimuotoisuus vähenisi. Tulokset kuitenkin osoittivat, että esimerkiksi pienten puutarhojen hyönteisfauna oli pinta-alayksikköä kohden yhtä monimuotoinen kuin isojenkin.

Myöskään kasvilajien alkuperällä ei ollut havaittavaa vaikutusta monimuotoisuuteen. Natiivit luonnonkasvit eivät Thompsonin mukaan automaattisesti tuota sen monimuotoisempaa ympäristöä kuin tuontitavaraa olevat puutarhalajikkeetkaan. Sen sijaan merkittävää oli kasvillisuuden – aivan oikein! – monimuotoisuus: korkeita ja matalia, rönsyäviä ja paikallaan pysyviä, ruoho- ja puuvartisia, maanpeittokasveja ja talventörröttäjiä.

Keväästä syksyyn ulottuva kukintakausi on tarhurin ja pölyttäjähyönteisten yhteinen intressi, vaikka ehkä eri syistä. Thompson tuntuu kuitenkin olevan hiukan skeptinen ”perhospuutarhakasvien” suhteen. Hänen mukaansa tietyn lajivalikoiman sijaan olennaisinta kukissa vierailevien hyönteisten kannalta on, että koko kasvukauden ajan olisi kukassa ylipäätään jotakin. Tosin jotkut pitkälle jalostetut, kerrottukukkaiset koristekasvit tuottavat mettä tai siitepölyä vain huonosti tai eivät ollenkaan, minkä vuoksi ne ovat perhosten ja pörriäisten kannalta vähäarvoisia.

Lannoittaminen lisää kasvua, mutta ei välttämättä monimuotoisuutta. Sama koskee esimerkiksi lintujen ruokintaa: tietyt lajit hyötyvät ruokinnasta, mikä saattaa heijastua toisten lajien taantumisena. Erään selvityksen mukaan talitintit selvisivät ruokinnan turvin talvesta hyvissä voimissa, ja seuraavana keväänä pesivien parien määrä kasvoi. Niinpä myös nälkäisiä poikasia kuoriutui enemmän kuin ennen, mikä puolestaan aiheutti perhostoukkien ylikulutusta, ja perhoskanta harveni.

Puutarha-asujaimet, kuten linnut, pikkunisäkkäät, sammakot, hyönteiset jne. tarvitsevat ruoan lisäksi luonnollisesti myös paikkoja suojautua ja pesiä. Puutarhojen pesäpaikkakandidaateista ylivoimainen ykkönen monimuotoisuuden kannalta olivat isot vanhat puut. Myös muut luontaiset vaihtoehdot, kuten kivenkolot, lahopuut, pensaat, heinikot ja karike osoittautuivat monimuotoisuutta lisääviksi tekijöiksi. Samasta syystä pidempi nurmikko on parempi kuin lyhyt.

Linnunpöntöt, hyönteishotellit ja muut keinopesät puolestaan saivat hyvin vaihtelevan suosion. Samoja pesäpaikkoja joinakin vuosina asutettiin, toisina ei. Vaikka asumusten valintaperusteet jäivät tutkijoille aika lailla arvoitukseksi, ei keinopesistä mitään haittaakaan ole. Lammikot ja muut vesielementit ovat niin ikään monimuotoisuudelle hyväksi, kunhan pidetään huoli siitä, etteivät vesialtaat muutu ansoiksi esimerkiksi liian jyrkkien reunojensa takia.

Puutarhurin käyttämät myrkyt olivat monimuotoisuudelle poikkeuksetta haitaksi, koska ne ovat – myrkyllisiä, eivätkä juuri valikoi kohteitaan. Toki on myrkkyjä ja myrkkyjä: annostelu on kaikki kaikessa, ja toiset hajoavat vaarattomiksi helpommin ja nopeammin kuin toiset (tämäkin asia lienee monimutkaisempi kuin osaan ajatella). Ja: onhan luonnossakin myrkkynsä: muun muassa ampiaisia, näsiöitä, ukonhattuja ja kärpässieniä löytyy omastakin puutarhastamme.

Yksittäinen puutarha on tietenkin pinta-alaltaan niin pieni, että sen ekologinen painoarvo on vähäinen laajassa mittakaavassa. On kuitenkin syytä muistaa, että jos monimuotoisia puutarhoja on paljon, vaikutus kertautuu. Ja joka tapauksessa yksittäisen puutarhan alueella tai sen vaikutuspiirissä eläville eliöille monimuotoisuudella on paljonkin väliä.

Oleellista on monimuotoisuuden monimuotoisuus: tarvitaan eri tavoilla rakentuneita monilajisia eliöyhteisöjä. Jos laajoille hoidetuille alueille tuotetaan samanlaista monimuotoisuutta, monimuotoisuus voikin lopulta vähetä.

Thompson painottaakin, ettei yhteen puutarhaan ole tarpeen yrittää mahduttaa kaikkia mahdollisia monimuotoisuutta edistäviä elementtejä. Esimerkiksi jokaiseen pihaan ei monimuotoisuuden nimissä ole välttämätöntä kaivaa lampea. Pikemminkin päinvastoin. Monimuotoisuudelle on hyväksi, että oma puutarha on erilainen kuin naapureilla, ja että erilaiset puutarhat yhdessä muodostavat monimuotoisen kokonaisuuden.