Keräilykuumetta ja kokeilunhalua

”Tuo olis kiva, ja tuo… ja tuo on hieno… ja EHDOTTOMASTI tuo…”

Monikin tarhuri tunnistanee tilanteen: puutarhaliikkeessä ja varsinkin niiden verkkosivuja selaillessa saakin yhtäkkiä huomata olevansa kuin kuusivuotias karkkikaupassa. Ainakin omalla kohdallani houkutus kokeilla kaikenlaista tai ”kerätä koko sarja” herää hyvin helposti, milloin mistäkin aihepiiristä. Mitä harvinaisempi, omituisempi tai erikoisempi jokin asia on, sitä todennäköisemmin huomaan siitä kiinnostuvani.

Esimerkiksi hyvin vaikeasti hoidettavat kasvilajit herättävät heti mielenkiintoni. Kun viime kesänä luin sadepäivien ratoksi Pontus Wallsténin kirjaa The Lily species and their bulbs, sellaiset otsikot kuin Very Difficult Dryland Lilies tai Species Almost Impossible to Grow aiheuttivat välittömästi tuttua kutinaa. Aloinkin heti pohtia, kuinka laajalle ja monilajiselle liljatarhalle mahtaisi meikäläisissä oloissa olla edellytyksiä…  

Entäs jos…?

Kokeileminen kuuluu ilman muuta puutarhanhoidon ytimeen. Kokeilut ovat puutarhanhoidon suola, joita ilman koko homma olisi vaarassa muuttua tylsäksi. Kokeiluitta ei voi tietää, mikä juuri tässä puutarhassa menestyy, mikä ei. Luettu tieto on aina testattava myös käytännössä, ja puutarhanhoidossa tarvittavien taitojen oppiminen vaatii harjoittelua, siis kokeilemista. 

Kokeilut ovat kokemuksen edellytys. Muuten en oppisi tuntemaan omaa puutarhaani, enkä myöskään itseäni puutarhurina, Omat rajani ja rajoitukseni huomaan parhaiten käytännössä: Olenko halukas tai onko minun mahdollista sitoutua tähän tai tuohon? Nyt vai vasta myöhemmin?

Yleensä kokeilu lähtee liikkeelle uteliaasta ajatuksesta, joskus välttämättömyydestäkin – esimerkiksi silloin kun on keksittävä nopea ratkaisu yllättävään pulmaan. Tosiasiassa kotitarhurille oikeasti välttämättömiä asioita lienee puutarhassa aika vähän, joten kokeileminen on yleensä vapaaehtoista. Jos kokeilemaan on kuitenkin jo ryhdytty, tarhurin itsensä on suostuttava tiettyihin ehtoihin: puutarhakokeilut vaativat aikaa, tilaa, työtä – ja paljon kärsivällisyyttä.

Yleensä tulosten saamiseen menee vähintään yhden kasvukauden verran, usein kauemminkin. Tarhurin näkökulmasta ylivoimaisesti suurin osa kasvatuskokeilujen vaatimasta ajasta onkin odottelua, siis sitä, että kasvien annetaan vain olla ja kasvaa rauhassa. En liene ainoa, joka on mennyt katkomaan hauraita maanalaisia silmuja halutessaan tietää, kuinka edellissyksynä istutettu pioninjuurakko on mahtanut selvitä talvesta.

Ehkä onkin vain hyvä, että nykyinen puutarhamme on sen verran suuri, ettei yksittäisille kokeiluille jää liikaa aikaa ja huomiota. Kasvit saavat kasvurauhaa, kun tarhurilla on tarpeeksi tekemistä jossakin toisaalla.

Esimerkiksi liljantaimien kasvatus siemenestä kukkivaksi, silloin kun se onnistuu, vie useita vuosia. Parikymmentä vuotta sitten yritin ensimmäisen kerran kasvattaa liljoja siemenestä, ja kokeilu onnistuikin – vahingossa. Olin kylvänyt varjoliljan siemenet tammikuussa purkkiin, pitänyt kylvöksen kevääseen asti kylmäkäsittelyssä ja muutenkin toiminut mielestäni kaikkien ohjeiden mukaan. Kun juhannukseen mennessä mitään ei ollut tapahtunut, ripottelin harmistuneena kylvöksen multineen kukkapenkkiin, unohdin koko asian, ja kas: seuraavana kesänä penkistä versoi koko joukko varjoliljoja. Sitä seuraavana kesänä ensimmäiset niistä kukkivat. Varjoliljat ovat edelleen voimissaan.

Voidakseen kasvaa rauhassa kasvit tarvitsevat paikkansa, jossa ei samaan aikaan tietenkään voi kasvattaa muuta, ainakaan kovin paljoa. Ja koska kokeilut onnistuvat vaihtelevin tuloksin, koeistutukset eivät välttämättä kuulu pihan näyttävimpiin. Mökkipuutarhamme vapaamuotoiset istutukset sietävät onneksi tiettyä kaaosta. Kun puutarhassa on eri aikoihin kukkivia lajeja, aina jotkut niistä ovat näyttävimmillään. Silloin joukkoon mahtuu helpommin myös ei-vielä- tai ei-enää-parhaimmillaan olevia kasveja – ja niitäkin, joiden kohtalona on jäädä luonnonvalinnan jalkoihin.

Kun muutamia vuosia sitten aloitin mökkipuutarhamme kunnostamisen, ajattelin, että luomuhenkisesti kylväisin tai istuttaisin uudet kasvit aina suoraan oikeille sijoilleen. Osittain näin olen tehnytkin, mutta lopulta kokeilut ovat kuitenkin pursunneet erilaisin tilapäisratkaistuin eri puolille puutarhaa. Kun kylvöpurkkeja oli kertynyt erään kastanjapuun alle kymmenittäin, totesin viisaimmaksi laatia muutaman erillisen kylvöpenkin. Nekin alkavat käydä jo ahtaiksi, sillä esimerkiksi pionit, liljat ja ruusut eivät tunnetusti pidä kiirettä itämisessään. Onneksi tilaa on vielä, jos vain lapiota jaksaa heiluttaa.

Keräilykärpäsiä

Keräilyvietin valtaamista puutarhureista kirjoittaa varoittavaan sävyyn Linda Engstrom esseessään Landscaping with Peonies (Allan Rogersin teoksessa Peonies). Hän kuvailee, kuinka keräilykuumeen valtaan joutunut tarhuri pyrkii hankkimaan puutarhaansa esimerkiksi kaikki tietyn kasvisuvun edustajat tai ylipäätään kaiken vähänkin epätavallisen – ja unohtaa sitten ajatella puutarhaansa kokonaisuutena. Engstrom toteaa ykskantaan: ”Such compulsive collecting usually leads to a disastrous garden design. … …[the] design principles necessary to transform a collection of plants into a horticultural paradise are missing.”

Verkkosivusto The EcosystemGardener puolestaan kehottaa keräilynhaluisia puutarhureita välttämään zoo-mentaliteettia, jonka seurauksena kasvit on istutettu toisistaan erilleen, kukin omiin ruutuihinsa kuin eläintarhassa ikään. Perustelut ovat ekologisia: erilleen istutetut kasvit eivät pääse muodostamaan vuorovaikutteisia kasviyhteisöjä, jollaisissa ne luonnossa kasvavat. Tällöin kasvit usein myös vaativat menestyäkseen enemmän hoitotoimia, kun luontaisen eliöyhteisön puuttuvia piirteitä joudutaan korvaamaan keinotekoisesti.

Kumpikaan edellä mainituista kokoelmapuutarhoinnin ongelmakohdista, istutusten epäekologisuus tai esteettisesti huono asettelu, ei kuitenkaan johdu keräilystä sinänsä. Kokoelman sisältö ja sen järjestäminen ovat kaksi eri asiaa. Ei liene estettä sille, etteikö puutarhassa voisi olla laaja kokoelma kasveja, jotka on istutettu sekä ekologisesti toimivaksi että esteettisesti palkitsevaksi kokonaisuudeksi. Luonnollisestikaan se ei tapahdu itsestään, vaan vaatii oman lisäpanostuksensa ja tietty suunnitelmallisuus on eduksi. Jos kokoelman kartuttaminen on jatkuvasti hyvin intensiivistä, on tietenkin käytännön ongelma pian käsillä: no mihinkäs nämä sitten istutetaan…?

Tunnistan Engstromin kuvauksesta itseni. On kuitenkin eri asia ajoittain innostua keräilyajatuksesta tai ryhtyä toteuttamaan sitä määrätietoisesti. Kiinnostun helposti haasteellisista harvinaisuuksista, mutta en sentään rynnistä hankkimaan liljaharvinaisuuksien itusilmuja liki tuhannen euron kappalehintaan, kuten Pontus Wallstén kirjoittaa joidenkin asialleen omistautuneiden ‒ ja ilmeisen vakavaraisten ‒ keräilijöiden olevan valmiita tekemään.

En siis pidä itseäni ensisijaisesti keräilijä-puutarhurina, eikä eri lajien ja lajikkeiden määrä puutarhassamme ole mikään itsetarkoitus. En myöskään ajattele keräileväni puutarhaan KAIKKEA HIENOA, vaikka joskus mieli tekisikin. Sen sijaan haluan koota sinne kokoelman kasveja, joita pidän jotenkin erityisinä, joiden voin odottaa viihtyvän puutarhamme olosuhteissa, ja jotka muodostaisivat jollain tavalla eheän kokonaisuuden.

Ostoksilla

Kun kasvikuume iskee, niin kuin se aina ajoittain tekee, yritän antaa järjen äänellekin mahdollisuuden. Pyrin silloin ajattelemaan puutarhaamme sekä kokonaisuutena että mahdollisimman konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti. Mihin uudet kasvit tarkkaan ottaen istutettaisiin? Paljonko ne tarvitsevat tilaa? Kuinka ne sopivat yhteen jo olemassa olevien istutusten kanssa? Mitä ne vaativat menestyäkseen?

Kasvien alkuperälläkin on väliä. Aina kun mahdollista, haluan suosia kotimaisia taimia, sillä uskoisin niiden kestävän meikäläisiä olosuhteita tuontikasveja paremmin. Tässä voin olla väärässäkin.

Todellisuudessa en tietenkään toimi noin johdonmukaisesti. Kiinnostun milloin mistäkin, ja ihan puhtaita herätehankintojakin tulen aika ajoin tehneeksi. Kaiken järkeilyn jälkeen ratkaisu on lopulta intuitiivinen. Pystynkö sieluni silmin näkemään uudet kasvit puutarhassamme sen näköisinä, että sinne ne kuuluvat niin kuin olisivat aina siellä olleet?

Useimmiten pystyn – ja siinä sitä sitten ollaan. 

Monimuotoista (3)

Pienen monimuotoisuussarjani kolmannessa osassa käsittelen kotipuutarhan monimuotoisuutta käytännöllisestä näkökulmasta.

Tarhurille on tietenkin tärkeää, miten puutarhaa ylläpidetään ja mitä sen ylläpito sisältää, mutta kotipuutarhassa on kyse muustakin. Yhtä lailla on merkityksellistä, mitä muuta puutarhassa tehdään, miten siellä ollaan ja ketkä puutarhaa käyttävät.

Kotipuutarhan erityisluonteesta

Edellisessä tekstissä kirjoitin esteettisestä monimuotoisuudesta. Puutarhassa näkyy tekijänsä jälki: se on siis eräänlainen teos. Kyseessä ei ehkä ole taideteos, mutta joka tapauksessa puutarha on järjestetty kokonaisuus katseltavaksi, koettavaksi, tunnettavaksi…

Tietenkin puutarha palvelee muitakin pyrkimyksiä ja keittiöpuutarha on tästä ilmeinen esimerkki. Vaikka sekin voi olla omalla tavallaan kaunis, keittiöpuutarhan tärkeä, ellei tärkein tavoite on tietenkin syötävän sadon tuottaminen.

Puutarha on myös tarhurin hiekkalaatikko, leikkipaikka (ehkä oikeammin: ”multalaatikko”). Siellä voi kokeilla kaikenlaista koeviljelystä erilaisiin päähänpistoihin. Ainakin minun on mahdotonta kuvitella puutarhaamme ilman mahdollisuutta kokeiluihin. Jotain hyvin olennaista puutarhan kanssa elämisestä jäisi tällöin pois.

Kokeilunhaluuni liittyy tietty keräilyvietti, ja puutarhallamme on siis myös kokoelman funktio. Vaihtelevalla intensiteetillä keräilen sinne kiinnostavina pitämiäni kasveja, erityisesti puutarhakasvien vanhoja lajikkeita.

Kesäpaikkamme rakennukset ovat vanhoja, ja innostun helposti kaikenlaisista vanhoista esineistä ja asioista. Pihapiirissä leijaileekin tietynlainen mennen maailman henki, jonka haluamme säilyttää. En kuitenkaan halua viettää kesiäni museossa, jonka ensisijainen tarkoitus olisi säilyttää kaikki ennallaan.

Ajan pysäyttäminen puutarhassa tuntuukin mahdottomalta jo pelkästään sen vuoksi, että puutarha on elävä kokonaisuus ja muuttuu ajan kuluessa joka tapauksessa. Sen lisäksi tarhurikin muuttuu. Hän oppii tarhastaan erilaisia asioita, ja saattaa muuttaa toimintatapojaan, aikomuksiaan ja suunnitelmiaan monenlaisista syistä – vaikka ihan vain huvin vuoksi.

Luonnollisesti puutarha tarvitsee myös kyökin puolensa: taimipenkit, valeistutukset sekä epämääräinen kokoelma purkkikylvöksiä, kompostit, risu- ja multakasat ja niin edelleen. Niitä ei ole tarkoitettu varsinaisesti katseltaviksi, vaikka kunnon komposti tarhurin silmää miellyttääkin. Tässä kohtaa käytännöllinen on kaunista: kitkeminen, kastelu ja muut hoitotoimet pitää saada sujuvasti hoidettua ja kottikärryillä pitää päästä sinne mihin tarvitaan.

Puutarhaamme ei kuulu tenniskenttää enkä muutenkaan miellä sitä miksikään sporttikohteeksi. Kuitenkin pidän käsillä tekemisestä ja rakentelen puutarhaamme mieluiten mies-ja-lapio-periaatteella. Rajansa on kuitenkin tunnustettava: esimerkiksi yhdenkin isomman tuulenkaadon raivaaminen osoittaa, että tuskinpa minusta olisi oikeisiin maa- ja metsätöihin muutoin kuin hyvin pieninä kerta-annoksina.

Kesien mittaan olen kuitenkin säännöllisesti huomannut jaksamiseni paranevan, joten on puutarhassa hikoilemisesta jotain hyötyäkin. Ruumiinkulttuurin harjoittamisen lisäksi puutarha on minulle hiljentymispaikka. Siellä voi hidastaa, pysähtyä tai vain olla.

Tietyllä tavalla kotipuutarha muistuttaakin kotia. Siellä on erilaisia paikkoja erilaisille tekemisille, ja samatkin paikat voivat saada monenlaisia käyttöjä ja merkityksiä. Eikä kaikki todellakaan ole niin johdonmukaista ja järjestyksessä kuin tekisi mieli ajatella.

Matkalla monimuotoisuuteen

Omassa puutarhassamme olen lähtenyt siitä, että eniten huomiota vaativat istutukset ovat siellä missä muutenkin ollaan. Silloin niistä on myös eniten iloa. Istutusalueet ovat selvärajaisia, mikä tuntuu välillä hiukan muodolliselta, mutta ilahduttaa esimerkiksi niittopäivänä. Olen istuttanut kasvit tiheiksi sekalajisiksi ryhmiksi, ja kasvien vapaamuotoinen sekoittuminen edelleen ajan myötä on suorastaan toivottavaa. Ainoastaan joitakin suopayrtin tapaan voimakkaasti leviäviä on syytä aika ajoin hillitä.

Olen aika laiska kitkemään, minkä vuoksi prioriteeteilla on paljonkin väliä. Keittiöpuutarha ja pionit ovat yleensä ensimmäisinä listalla, samoin uudet istutukset vaativat erityishuomiota. Vanhoja perennaistutuksia ja pensasruusuja kitken sitten sitä mukaa kuin tilanne vaatii ja saan aikaiseksi.

Myös kastelujonossa keittiötarha on ensimmäisenä. Sen sijaan vanhat pionit eivät yleensä vaadi kastelua kuin pahimpina kuivuuskausina, sillä monet villipionit ovat karujen paikkojen kasveja. Nurmikkommekin on oloihinsa tottunut: jos vain tarhurilla kantti kestää kastelematta katsella helteessä paahtuvaa nurmea, kunnon sateiden jälkeen se vihertyy viikossa.

Puutarhamme helppohoitoisimmasta päästä on iso ukonkellojen kasvusto aivan tuvan ikkunan alla. Sille ei tarvitse tehdä juuri mitään: keväällä silppuan kuivuneet varret ja heinäkuun lopulla leikkaan kuihtuneet kukinnot pois kylväytymisen hillitsemiseksi. Paljon muuta ei tarvitakaan. Vielä alkukesällä vuohenputki puskee esiin voimalla, mutta olen antanut sen olla. Kun ukonkellot pääsevät vauhtiin, vuohenputki jää toiseksi ja taantuu yleisvihreäksi maanpeittokasviksi.

Mitä kauemmas tuvasta mennään, sitä epämuodollisemmaksi puutarha muuttuu. Jossain utuisessa aikomushorisontissa, ts. joinakin tulevina kesinä, siintää tiettyjen alueiden muuttaminen niittymäisempään tai metsäpuutarhan suuntaan, mutta aika näyttää…

Monimuotoinen monimuotoisuus

Puutarhassa luonnonmukaisuuden, kauneuden ja käytännöllisyyden näkökulmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Puutarhan ekologinen hyvinvointi vaikuttaa siihen, millaisia hoito- tai huoltotoimia vaaditaan tai tarvitaan halutun esteettisen vaikutelman ylläpitämiseksi. Jotkut esteettiset pyrkimykset voivat olla ristiriidassa ekologisten tavoitteiden kanssa, tai niiden toteuttaminen voi osoittautua toivottoman epäkäytännölliseksi. Jokin ekologisen monimuotoisuuden aspekti saattaa olla epätoivottava muista syistä. Esimerkiksi: niin ekologinen en ole, ainakaan toistaiseksi, että toivoisin hirvien tai karhujen vierailevan säännöllisesti puutarhassamme.

Oikeastaan näkökulmat edellyttävät toisiaan. Minkä tahansa puutarhan on oltava ainakin sen verran luonnonmukainen, että kasvit tulevat toimeen, ja vähintään sillä tavoin käytännöllisesti järjestetty, että tarvittavat hoitotoimet ovat mahdollisia suorittaa. Myös esteettiset seikat ovat yhteydessä ekologisiin ja käytännöllisiin kysymyksiin: kaikki esteettiset ratkaisut, olivatpa kuinka perusteltuja tahansa, eivät ole ekologisilta tai muilta vaikutuksiltaan samanarvoisia. Ja toisin päin: ekologisesti ystävällinen ajattelu tuntuu tuottavan helpommin ”luonnonnäköisiä” kuin esimerkiksi symmetrisen muodollisia ratkaisuja.

Uskoakseni monimuotoisen puutarhan ”ekologis-esteettis-käytännöllinen symbioosi” voi onnistuessaan tuottaa monella tavalla kestävän puutarhan. Kun kasvillisuus ja ympäristöolosuhteet sopivat toisiinsa, kasvit voivat hyvin ja sietävät paremmin stressiä. Monimuotoinen kasvillisuus on myös kokonaisuutena kestävä: tällöin on todennäköisempää, että tiukankin paikan tullen ainakin jokin osa kasveista selviää.

”Esteettisesti kestävä” puutarha sietää myös luontaista kasvun kohinaa. Kun istutusten luontainen muuttuminen kuuluu konseptiin, ei design ihan pienestä mene pilalle, vaikkei tarhuri tekisikään vähään aikaan yhtään mitään.

Monimuototarhuri

Monimuotoisuusajattelu voi tukea myös tarhuria itseään. Kirjassaan Resilient Gardener Carol Deppe muistuttaa tarhurin selviytymiskyvystä huolehtimisen tärkeydestä. Puutarhan luonnollisten stressitekijöiden, kuten hallojen, helleaaltojen, kuivuuden, sadekauden, homeiden ja kirvainvaasioiden lisäksi hän kehottaa varautumaan myös tarhuria itseään kohtaaviin vastoinkäymisiin, joilla on oma vaikutuksensa puutarhaan.

Arki on luonnonvoima. Sen kanssa voi hyvin elää, mutta sitä ei pidä kuvitella voivansa hallita. Ei liene tavatonta, ettei ehdikään kaikkea aikomaansa, ei jaksa, ei pysty tai ei vain huvita. Remontti venyy, on työkiireitä, perheellisen velvoitteita, tarhuri loukkaa selkänsä tai tapahtuu mitä muuta tahansa vastaavaa. Silloin puutarha usein jää, jollei nyt ihan oman onnensa nojaan, niin ainakin paljon aiempaa vähemmälle huomiolle.  

Epämiellyttäviin yllätyksiin lieneekin realistisinta varautua ajattelemalla, että joskus niitä vain tulee, vaikkei etukäteen voikaan tietää mitä ja milloin. Deppe kehottaakin tarhuria miettimään puutarha-asioiden tärkeysjärjestystä. Jos tätä on etukäteen ajatellut, on aika- tai jaksamispulan hetkellä helpompi päättää, mitkä hommat hoidetaan ensin.

Loput työt tehdään sitten myöhemmin, jos tehdään.