Kuukausi: heinäkuu 2022

Pensasruusut, etenkin vanhat suomalaiset ja pohjoismaiset lajikkeet, ovat kuuluneet puutarhasuosikkeihini jo kauan. Jo alle kouluikäisenä muistan katselleeni juhannusruusuja kesämummolan aitanpäädyssä ja pitäneeni niitä hienoina ja jotenkin hyvin erityisinä.

Vakavammin ruusunpiikki pääsi pistämään ensimmäisen oman puutarhamme myötä vuosituhannen vaihteen tietämillä. Pienelle kaupunkitontillemme kokosinkin joukon pensasruusuja paikalla jo kasvaneiden juhannusruusujen ja mustialanruusun lisäksi. Tontti on kuitenkin varsin varjoinen. Sillä oli hyvätkin puolensa muun muassa puutarhan vesitalouden kannalta, mutta ruusut tahtovat kasvaa pitkiksi ja laihoiksi ronkuloiksi aurinkoa tavoitellessaan.

Viitisen vuotta sitten ruusunäkymät muuttuivat huomattavasti valoisammiksi kesäpaikan hankkimisen myötä. Ruusukuumeeni onkin sittemmin oireillut tasaisin väliajoin…

Uusi vanha puutarha

Kesäpaikkamme edellinen isäntä oli menneinä vuosikymmeninä kerännyt kymmenittäin pensasruusuja muun muassa pappiloiden, kartanoiden, maalaistalojen vanhoista puutarhoista eri puolelta maata. Joukossa on ostettujakin, sillä muutamissa on ollut taimitarhan merkkilappu vielä jäljellä. Kaikkien ruusujen alkuperästä ei ole tietoa, mutta aika monen tarina on tiedossa.

Ruusuja kasvaa siellä täällä ympäri tonttia, jotkut varsin erikoisissakin paikoissa, esimerkiksi kokeellisen tuntuisina ”metsäistutuksina”. Yllättävän hyvin ruusut ovat hoidottakin selviytyneet, vaikka joistakin on löytynyt vain joitakin yksittäisiä versoja muun kasvillisuuden seassa.

Muutamaankin otteeseen olen inventoinut ruusuja. Olen merkinnyt niitä maastoon ja karttaan, numeroinut ja niin edelleen. Silti vielä viime kesänäkin löysin joitakin, jotka eivät ole olleet laskuissa mukana. Ruusuja on noin sata, mutta tarkkaa lukumäärää en tiedä. Aina ei ole itsestään selvää, mitkä versot kuuluvat samaan kasvustoon, milloin taas on kyse eri yksilöstä.

Tapaus ’Poppius’

Aivan alkuun ajattelin, että myös isot ränsistyneet pensaat vaatisivat uudelleenistuttamista, vaikkei niitä olisikaan tarpeen siirtää toiseen paikkaan. Esimerkiksi tuvan itäseinustalla kasvaa valtaisa kasvusto vaaleanpunaista ’Poppius’-juhannusruusua. Joka talvi, silloin kuin lunta on, pensas saa päälleen peltikatolta valuvan lumikuorman, joka viimeistään kevättalven vaihtelevissa säissä sitten sulaa ja jäätyy, sulaa ja jäätyy… Usein maaliskuussa pensas on näkymättömissä. Vähän myöhemmin, lumien sulamisen aikaan, näky ei erityisemmin hivele silmää: versot ovat lumen alla painuneet aivan maata pitkin.

Ensimmäisenä mökkikeväänä en uskonut, että ruusu siitä kohenisi. Onneksi tuolloin muuta tekemistä oli niin paljon, etten ennen juhannusta ehtinyt omistaa sille juuri ajatustakaan. Vastoin odotuksiani versot oikenivat ja tuottivat valtaisan ruusuloiston. Ainoa mitä lopulta tarvitsi tehdä, oli saksia kuivuneet versot ja nyhtää pois maitohorsmat ja sananjalat. Kasvusto on niin tiheä, ettei muista rikkaruohoista ole juuri harmia, eikä niitä oikein kitkemään edes pääsisikään.

’Poppius’ tuntuu tulevan toimeen käytännöllisesti katsoen omillaan. Vain pahimpaan helleaikaan sitä on tarvinnut kastella, minkä lisäksi liikoja juurivesoja olen joutunut silloin tällöin hillitsemään.

Uusia osoitteita

Olen alkanut siirtää ruusuja parempiin oloihin. Lisäksi haluan ne paikkoihin, joissa muutenkin ollaan: silloin ruusuista on eniten iloa. Olen myös yrittänyt opetella tunnistamaan kukkien, lehtien, kasvutavan, juurivesojen ynnä muiden tuntomerkkien perusteella, mihin ryhmään (pimpinellaruusut, neidonruusut, ranskanruusut…) mikäkin ruusu mahdollisesti kuuluu. Yritän näin arvioida, millainen kasvupaikka olisi millekin ruusulle otollinen, ja myös esimerkiksi sitä, kuinka korkeiksi ne voisivat kasvaa.

Esimerkiksi hiekkaiseen ja ajoittain paahteiseen rinteeseen olen kokoamassa pimpinellaruusuja (ts. juhannusruusuja ja sen tyyppisiä), sillä luontaisesti ne sietävät varsin kuivaakin kasvuympäristöä. Sen sijaan muille, kuten esimerkiksi neidon- ja ranskanruusuille, yritän järjestää paria pykälää rehevämmät olot.

Jotkut ruusut ovat kauan heinikon seassa oltuaan taantuneet kukkimattomiksi. En siis vielä tiedä, minkä värisiä niiden kukat ovat. Valtaosa vanhoista pensasruusuista on kuitenkin jonkin sävyisiä punaisia, valkoisia tai jotain siltä väliltä. En siis usko suuria väriristiriitoja syntyvän, vaikka yhdistelisinkin ruusuja uusiin istutuksiin osittain arvauksen perusteella. Jos nyt jokin ruusuyhdistelmä sattuisi osoittautumaan kerta kaikkiaan mahdottomaksi, sen korjaaminen on kuitenkin kohtuullisen pieni vaiva. Ja voihan olla, että silmä tottuisi siihenkin.

Vaihtoehto olisi se, että ensin kokoaisin kukkimattomat ruusut väliaikaiseen paikkaan, odottaisin pari kolme kesää niiden kukkimista ja siirtäisin ne oikeisiin paikkoihinsa vasta sen jälkeen. Tämä ratkaisu tuntuu paitsi hyvin työläältä, myös toivottoman hitaalta. Siirto-operaatioon menisi silloin useita vuosia enemmän.

Lapiotöitä

Pensasruusujen siirtely on sinänsä varsin yksinkertaista, mutta käy kyllä työstä. Olen kaivanut juurakot ylös mieluiten talikolla, sillä lapiolla voi vahingossa tulla katkoneeksi arvokkaita juuria, varsinkin jos ei ole selvää, mihin suuntaan vahvimmat juuret versosta lähtevät. Optimiajankohta olisi toukokuussa kasvuun lähdön aikoihin tai sitten elokuussa, jolloin kesän kasvu alkaa olla ohitse, mutta ruusuilla on vielä aikaa juurtua uuteen paikkaansa ennen talvea. Jos säässä on valinnanvaraa, paras hetki olisi kunnon sateiden jälkeen, jolloin maa ei ole kivikovaa ja ruusut ovat hyvässä nestetasapainossa.

Koska käytännössä ei kuitenkaan aina ehdi silloin kun pitäisi, olen siirrellyt ruusuja vielä juhannuksen alla ja lokakuussakin. Viikot juhannuksesta heinäkuun loppuun olen kuitenkin pitänyt rauhoitusaikana, niin ruusuille kuin tarhurillekin.

Yleensä siirrän ruusun kerrallaan. En luota siihen, että monilajisesta ruusunjuurikasasta osaisin myöhemmin erotella kunkin lajinsa mukaan. Keräilen ruusunjuuret vesisaaviin sitä mukaa kun olen saanut ne kaivetuksi, jotta ne eivät pääse kuivumaan ja pysyvät tallessa. Esimerkiksi pidempään heinikkoon tai mustikkavarvikkoon (sielläkin niitä kasvaa) irralliset ruusunjuuret häviävät todella helposti.

Omia ruusuja siirrellessä teen aina istutuspaikan valmiiksi etukäteen, jotta saisin ruusut takaisin maahan mahdollisimman pian. Muualta saatujen juurivesojen kohdalla on kuitenkin usein turvauduttava valeistutuksiin, joskus pidemmäksikin aikaa. Aina ei ole valmista istutustilaa odottamassa, jos tulee tilaisuus saada ruusuntaimia tai juurivesoja.

Mökkitonttimme maaperä on hiekkaista ja humus on monin paikoin ohut. Maata olen parantanut ostomullalla, kohtuullisella kalkituksella sekä edellisen tuotantokauden huussikompostilla, tai kaupan kanankakalla, mikäli komposti on lopussa. Istutuskuoppaa kaivaessa varon tekemästä hiekkaiseen maahan tarkkarajaista multa-allasta. Uskoisin ruusuille olevan eduksi, että ne levittäisivät juurensa myös istutuskuopan ulko- ja alapuolelle, ja arvelen näin tapahtuvan helpommin, jos siirtymä ”tavalliseen” maahan olisi vähittäinen ja pehmeä. En tosin ole varma, onko tällä todellista vaikutusta.

Sitten leikkaan ruusut alas – ja jään odottelemaan.

Pian siirtämisen jälkeen uusista istutuksista ei vielä ole paljoa kertomista. Esimerkiksi tämän kesän siirtoistutusten onnistumista voi alkaa varmemmin arvella ensi keväänä tai alkukesästä. Onneksi aivan muutamaa epäonnista lukuun ottamatta ruusut ovat selvinneet siirroista, ja ainakin yksi verso on lopulta noussut leikatuista varrentyngistä.

Kun uusissa istutuksissa paljasta multapinta-alaa on paljon, kitkemistä riittää, ainakin aluksi. Tavoitteeni on kuitenkin saada maanpinta peittymään (toivotunlaiseen!) kasvustoon, jolloin kitkemistarve toivottavasti vähenee. Ruusujen lomiin olen kylvänyt ja istuttanut akileijoja, kurjenpolvia, ukonhattuja ynnä muita perennoja sekä sipulikukkia. Samoin olen antanut valkovuokkojen ja ketokukkien jäädä ja runsastua. Tämä vaatii valikoivaa kitkemistä. Yhtä ja toista joudun alkukesästä jättämään kitkemättä nähdäkseni mitä taimista kasvaa, ja korjaamaan tilanteen vaatiessa virheitäni myöhemmin. Onneksi vuohenputken tunnistaa jo pienestä alusta.

(Tämä saattaa osoittautua haihatteluksi, mutta toivon kuitenkin, että piikikkäät ruusunversot, sitten kun ne ovat kasvaneet täysimittaisiksi, ainakin hiukan hillitsisivät peurojen syöntihaluja. Nyt monet liljanversot ovat kadonneet märehtiviin suihin.)

Ruusuremonttini on vielä täysin kesken. Työtä tulee riittämään ensi kesäksi ja varmaan vielä seuraavaksikin. Lisäksi se on muutenkin verkkaista puuhaa, kuten vanhan puutarhan kunnostus ylipäätään. Menee helposti kesä tai pari, ennen kuin siirretyt ruusut alkavat näyttää yhtään miltään. Ja sitten tarvitaan vielä useampi kasvukausi lisää, ennen kuin visioimani ruusuja ryöppyävät pensastot ovat todellisuutta – jos ylipäätään ovat.

Mutta ehkä jo ensi kesänä saan tietää, millaisia kukkia niihin tulee.

Ensimmäinen pioni puutarhassamme oli ”Pappilan punainen”. Se on jakotaimen jakotaimen jakotaimi pionista, jonka isoäitini istutti pappilanpuutarhaansa joskus 1930-40-luvuilla. Todennäköisesti hänkin oli saanut sen jakotaimena jostakin, mutta siitä perimätieto ei enää kerro.

Isovanhempani muuttivat pois pappilasta joskus 1950-luvun alkupuolella ja pioni jäi niille sijoilleen. Kun reilua vuosikymmentä myöhemmin vanhempani rakennuttivat omakotitalon samalle paikkakunnalle, toi pappilan uusi ruustinna meille palan tuosta pioninjuurakosta, ”että se säilyisi suvussa”.

Sittemmin tuo vanha puupappila on tuhoutunut tulipalossa, eikä sen puutarhastakaan varmaan ole mitään jäljellä – tummanpunaista pionia lukuun ottamatta.

Pappilan pioni matkasi sitten omaan puutarhaamme vuosituhannen vaihteessa. Seuraavana keväänä ostin sille Hyötykasviyhdistyksen Annalan taimitorilta pari kaveria. Ne ovat hyvin samannäköisiä, mutta ne ovat ottaneet tavaksi aloittaa kukintansa hiukan pappilan pionia aiemmin. 

Yllätyskaksoset

Alkuperältään tietymättömät ovat kaksi pionia, jotka löysin (!) omakotitalomme kukkapenkistä jonakin 2000-luvun alun keväänä. Kasvukauttaan aloittelevien perennojen joukossa huomioni kiinnitti pari tainta, joita en ollut istuttanut ja jotka eivät näyttäneet rikkaruohoiltakaan. Tuolloin olin tarhurina aivan noviisi, eikä pikkutaimien tunnistaminen ole minulle vieläkään helppoa. Jätin ne kasvamaan, ja lopulta kärsivällisyys palkittiin.

Taimet osoittautuivat pioneiksi. Jonakin seuraavista kesistä ne lopulta kukkivat. Pionit ovat keskenään samanlaisia, kerrottukukkaisia ja valkoisten terälehtien joukossa on siellä täällä tarkkarajaisia punaisia laikkuja. Samana vuonna, jolloin pionit ensi kertaa kukkivat, oli mediassa keskusteltu Erkki Tuomiojan uutuusteoksesta Häivähdys punaista. Niinpä ristin pionit tuttavallisesti ”Erkiksi”.

Todennäköisin selitys mysteeripioneille on se, että ne ovat jäänne vanhoista istutuksista aiempien talonomistajien ajoilta, mahdollisesti jopa samasta pioniyksilöstä. Se, että ne olisivat peräisin jostain muualta kulkeutuneista siemenistä, vaikuttaa epätodennäköisemmältä. Pioninsiemenet ovat myrkyllisiä, minkä vuoksi esimerkiksi linnut tai oravat pioneja tuskin levittävät. Lisäksi jalostettujen pionien siemenet, jos ne ylipäätään itävät, harvoin tuottavat identtisiä jälkeläisiä.

Pioni-rescue

Kotipuutarhassamme pionit olivat vuosien mittaan jääneet pahasti jättimäiseksi kasvaneen sireenipensaan varjoon. Niinpä siirsinkin pionit aurinkoisempiin oloihin uuteen kesäosoitteeseemme heti kaupantekoa seuranneena syksynä. Sitä paitsi, vannoutuneina mökkeilijöinä emme juuri koskaan olisi parhaaseen pioniaikaan kotosalla.

Kesäpaikan edellinen isäntä on melkoinen keräilijäluonne ja tämä taipumus heijastui myös hänen puutarhaansa. Pihan paraatipaikalla kasvavat korkeat pionit hän oli saanut eräästä vanhasta kartanonpuutarhasta. Niistä kaksi on puhtaan valkoista, kaksi muuta hennon vaaleanpunaista, jotka kukinnan myötä vaalenevat lähes valkoisiksi.

Pihatammen katveessa, vuohenputkien valtaamina kasvoi useita kukkimattomia pioneja. Kuulin niiden olevan talonpoikaispioneja ja että ne olivat peräisin erään autiotalon pihalta. Siirsin ne samaan pioni-istutukseen edellisten kanssa, ja uusissa aurinkoisemmissa oloissa ne kukkivatkin komeasti syvän punaisina. Nämäkin muistuttavat kovasti pappilan pionia, mutta aloittavat kukinnan jo noin puoltatoista viikkoa aiemmin, yleensä juhannuksen alusviikolla.

Pari pionia puolestaan on peräisin Helsingin Kirurgisen sairaalan pihalta. Siellä sijaitsi aikoinaan isännän työpaikka, ja kun rakennukseen oli tulossa massiivinen remontti, hän oli saanut luvan korjata pionit parempaan talteen. Olen nekin istuttanut uudelleen, ja aurinkoisessa tuvan päädyssä ne näyttävät viihtyvän mainiosti. Seuranaan niillä on kuolanpioni ja pari muuta, erään toisen kartanon puutarhasta saatuja.

Lajikearvailua

Monien pioneidemme tarinat ovat siis tiedossani, mutta niiden lajikkeet ovat kysymysmerkki. Aiemmin en edes pitänyt lajiketietoa kaltaiselleni kotipuutarhurille kovinkaan tärkeänä, mutta kuten usein tapahtuu, ruokahalu kasvaa syödessä ja tietty friikkiytyminen tekee asiat kiinnostaviksi.

Nimettömän pionin lajikkeen määritys ei ole ollenkaan helppoa. – Lukuvinkki: Rea Peltolan & Vesa Koivun Pionit-kirjasta löytyy yksityiskohtaisen herkullinen kuvaus ”Käpylän punertavan” arvoituksen ratkaisemisesta.

Pionilajikkeita on tuhansia, ja rekisteröityjen lajikkeiden epävirallisia perillisiä varmasti vähintään toinen mokoma. Asiaa ei mitenkään helpota eri aikoina julkaistujen tietojen ristiriitaisuus. Samaa lajiketta on saatettu kutsua useammalla nimellä, ja sama nimi puolestaan on saattanut tarkoittaa eri pioneja tai pioni on yksinkertaisesti voitu nimetä väärin.

Tiedot voivat myös olla epätarkkoja. Esimerkiksi kuvaus ”keskikorkea ruohovartinen pioni, vaaleanpunaiset kerrotut kukat kesäkuussa” saattaa riittää pionia hankkivalle informaatioksi, kun taimiruukku on silmien edessä, mutta lajikkeen määritysperusteeksi siitä ei ole. Ehdot täyttäviä vaihtoehtoja on aivan liian paljon.

Vaikka omien lajikearveluideni virhemarginaali lienee melkoinen, otan kuitenkin esimerkin: 

Luotettavana pitämäni tiedon mukaan ”Pappilan punainen” on ollut suvussamme viimeistään 1940-luvulta alkaen ja se on vuosikymmenet menestynyt kolmosvyöhykkeellä ilman sen kummempia talvisuojauksia. Pioni on ruohovartinen, noin 40-50 cm korkea ja versoilla on taipumusta kasvaa hiukan mutkaisiksi. Sen kukat ovat kerrotut ja karmiininpunaiset, ja ne vaativat tukemista. Lehdet ovat päältä kiiltävät ja juurakko mukulainen.

Väärän väriset pionit voi tietysti heti jättää pois laskuista, samoin modernit hybridit, puuvartiset pensaspionit ja hyvin talvenarat lajikkeet. Kysymykseen eivät tule myöskään luonnonlajit, sillä niiden kukat ovat yleensä yksinkertaiset, ja ne kukkivat hyvin aikaisin, usein jo toukokuussa. 

Peltolan & Koivun pionikirjan perusteella kyseessä on mitä luultavimmin tarhapioni Paeonia × festiva ’Rubra plena’. Kirjassa esitellyt pionit ovat Suomen oloissa ainakin jotakuinkin kestäviksi todettuja. Kirjassa kuvatuista tummanpunaisista lajikkeista suurin osa on liian uusia, lehtien perusteella kyse ei voi olla kerrotusta tillipionista, ’Philippe Rivoiren’ punainen väri ei taas näytä samalta… Ja niin edelleen.

Myös esimerkiksi Pionien Kodin verkkokaupan kuvat  ’Rubra Plenasta’ näyttävät hyvin samoilta kuin ”Pappilan punainen”, samoin American Peony Societyn pionirekisterin kuvaus kyseisestä lajikkeesta .

Sen sijaan katsahdus Karsten Burkhardtin ylläpitämään valtaisaan pionirekisteriin  kertoo, että nimillä ’Rubra’  ja ’Rubra plena’ on ehditty kutsua useampaakin pionia…

Sisaruksia vai serkuksia?

Annalan taimitorilta hankkimani pionit sekä talonpoikaispionit autiotalon pihalta ovat hyvin samankaltaisia ”Pappilan punaisen” kanssa. Kiinnostava erottava piirre, josta jo mainitsinkin, on kuitenkin se, että ne kukkivat eri aikoihin. Autiotalon talonpoikaispionit aloittavat noin viikkoa ennen juhannusta, Annalan pionit seuraavat noin viikon päästä, mutta ”Pappilan punainen” aloittaa kukintansa vasta, kun talonpoikaispionit ovat jo varistaneet suurimman osan terälehdistään. Kukkimisjärjestys on säilynyt samana jo useamman kesän. Olen istuttanut kyseiset pionit vieri viereen, joten kasvuolosuhteiden erosta ei voi olla kysymys.

’Rubra plena’ on ikivanha lajike, eikä sen alkuperää tunneta. Luonnonvaraisena sitä ei kuitenkaan tavata, joten kyse täytyy olla kauan sitten jalostetusta puutarhakasvista. Suomessakin sitä on kasvatettu jo 1600-luvulla, mahdollisesti jopa aiemmin. 1800-luvulle tultaessa se oli jo aikansa mittapuulla arvioiden yleinen pioni suomalaispuutarhoissa. Sittemmin sen suosio on vaihdellut muodin muutosten mukaan, ainakin niissä puutarhoissa, joiden omistajilla on ollut halua ja varaa trendien seuraamiseen.

Kyseessä ei siis ole mikään lajikeharvinaisuus, pikemminkin päinvastoin. Voisikohan juuri ’Rubra plenan’ yleisyys selittää punaisten pioneidemme kukkimiskalenteria? Jos kyseistä pionia on pitkän ajan kuluessa yleisesti kasvatettu eri puolilla Suomea (ja Eurooppaa), voisi olla mahdollista, että siitä on muodostunut erilaisia kantoja, joilla on hiukan toisistaan poikkeavia ominaisuuksia esimerkiksi kukkimisen ajankohdan suhteen. – Tämä on omaa arveluani, jota en pysty todistamaan sen enempää oikeaksi kuin vääräksikään.

Samankaltaisia lajikepähkinöitä puutarhassamme on muitakin. Esimerkiksi vanhan kartanon puutarhasta peräisin olevat korkeat pionit, joissa on valkoiset, hiukan punaisella pirskotetut kukat, muistuttavat kovasti mysteeripioni ”Erkkiä”. Kiinanpioni ’Festiva Maxima Plenan’ tuntomerkit tuntuvat sopivan molempiin – paitsi että nämäkin kaksi kukkivat eri aikaan.

Voi hyvin olla, että lajikekysymykset jäävät lopullista vastausta vaille. Se on kuitenkin tarhurin harmeista pienimpiä, niin kauan kuin ”Pappilan punainen” ja kumppanit menestyvät, .