Kesken

Vanhan kiinalaisen sanonnan mukaan puutarha ei tule koskaan valmiiksi, vaikka sitä hoidettaisiin tuhat vuotta. En juuri tunne sanonnan taustalla olevaa ajatusmaailmaa, mutta kuten sitaateille usein tapahtuu, lainaan lausetta sumeilematta.

Elollisten olioiden yhteisönä puutarha on monenlaisten kasvamisten ja väistymisien kokonaisuus, joten ei sillä voikaan olla mitään pysyvää lopullista tilaa, ainakaan niin kauan kuin siellä on elämää. On toki asioita, jotka voivat pysyä paikoillaan ihmisiän tai kauemminkin, mutta elossa oleminen on muutoksen alaisena olemista. Kaikki elävä on kesken.

Käytännöllisen ja henkilökohtaisen sivumerkityksen tuo vanha viisaus saa siitä, että koska olen varsin ison pihamaamme ainoa puutarhuri (muiden perheenjäsenten ajoittaisella avustuksella kylläkin), luonnollinen seuraus on, ettei pelkoa kaiken valmiiksi saamisesta juuri ole.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö puutarhan yksittäiset osat voisi tulla kukin vuorollaan perustetuiksi ja sillä lailla valmiiksi, että ne voivat sitten jatkaa olemistaan, kasvamistaan ja kypsymistään, kohtuullisella ajoittaisella huolenpidolla.   

Puutarhurikaan ei tule koskaan valmiiksi, sillä puutarha opettaa tarhuriaan jatkuvasti. Välillä asiat onnistuvat, välillä eivät, ja hetkittäin puutarhanpito voi olla hyvinkin työlästä. Toisinaan luontoäiti osoittaa yritykseni turhaksi, ja joskus taas ratkaisee asiat puolestani ihan ilmaiseksi ehdottaen jotain sellaista, mitä en olisi tullut ajatelleeksikaan.

Mitä on valmis?

Edellä sanotusta huolimatta – onneksi! – joskus tuntuu, että puutarha olisi joiltakin osin, jossakin mielessä valmis, ainakin jonkin aikaa kerrallaan. Kun tietää, ettei puutarhalle tarvitse tehdä mitään juuri nyt, tai että jokin tavoiteltu, kuten esim. kukinta tai sato, on saavutettu, voi syntyä kokemus valmiiksi saamisesta.

”Valmis” taitaa kuitenkin sijaita lähinnä tarhurin mielessä. ”Valmis” on valmis käytettäväksi johonkin tarkoitukseen tai joidenkin kriteerien täytyttyä. Sanomme, että talo on valmis, kun sinne voi muuttaa asumaan, tai kun ruoka on valmista, voidaan asettua syömään. Kun opiskelija on suorittanut kaikki vaadittavat opinnot, hän valmistuu.

Entä puutarha? Vaikkei se kokonaisuutena koskaan olisikaan valmis, milloin jotakin puutarhassa voisi pitää valmiina?

Erilaisten piharakennelmien ja muiden ihmistekoisten asioiden suhteen kysymys on yksinkertainen. On helppo ymmärtää, milloin esimerkiksi patio tai aita on valmis. Puutarhakalusteet voi ostaa valmiina, ja niin edelleen.

Kysymys ”valmiista” muuttuu monimutkaisemmaksi elävien kasvien kohdalla – ja nehän juuri tekevät puutarhasta puutarhan, ainakin omasta mielestäni.

Tuntuu aika luontevalta ajatella, että porkkanat olisivat valmiita syksyllä, sadonkorjuuaikaan. Entä esimerkiksi narsissit – ovatko ne valmiita keväällä kukkiessaan, vai vasta silloin kun varretkin ovat jo lakastuneet ja sipulit lepotilassa? Yksivuotisten kasvien valmiiksikasvaminen tapahtuu yhden kesän aikana, mutta esimerkiksi pionien tai maksaruohojen täysikasvuisuutta saa odottaa useita vuosia, puiden kohdalla puhutaan vuosikymmenistä.

Tämäkin on näkökulmakysymys. Tarhuri toivoo näkevänsä kasvit parhaassa kukoistuksessaan, mutta kun puu alkaa kuolla, kuivua ja lahota, kuoriaisten ja tikkojen mielestä homma taitaa olla vasta aluillaan…

Uutta istutusta puolestaan voi pitää valmiina, kun lapiotyöt on tehty, kasvit istutettu ja kasteltu. Tarhuri toivoo tietenkin kasvien kasvavan: tuleeko istutus siis valmiimmaksi, kun kasvit ovat täysikasvuisia?  Ja jos ”valmiina” pidetään sellaista, johon ei tarvitse koskea, muuttuuko istutus taas vähemmän valmiiksi, kun tarhuri kokee tarpeelliseksi jotenkin asioihin puuttua?

Jos ajatuksen vielä laajentaa kokonaiseen puutarhaan, joutuu huomaamaan, ettei kyse ole pelkästään siitä, ettei puutarha tule koskaan valmiiksi. Koko kysymys alkaakin tuntua mahdottomalta, jollei pysty edes kertomaan, mitä ”valmiilla” tässä yhteydessä tarkoitetaan.

Keskeneräinen mieli

Sen lisäksi, että puutarhan kasvit ja muut asujaimet sekä ympäristötekijät ovat muutoksen alaisia, niin on myös tarhurin mieli. Jos jokin ei menesty, on kokeiltava uudestaan eri tavalla. On istutettava uuteen paikkaan, kasteltava ja lannoitettava enemmän tai vähemmän, tai ehkä istutettava kokonaan jotain muuta.

Tavatonta ei ole sekään, että tarhurin mieli muuttuu: että haluaa jotain muuta kuin ennen. Käänteet voivat olla jyrkempiä tai pehmeämpiä, mutta mielenmuutoksia joka tapauksessa tapahtuu. Uusia löytöjä, kyllästymisiä, ajatusten keskittymisiä ja syvenemisiä, unohtumisia…

On itse asiassa vaikea kuvitella, että puutarha-aikomukseni pysyisivät vuodesta toiseen täsmälleen samanlaisina, vaikka muutoksia voi itse olla vaikea huomata. Aloittelevaan tarhurina pari vuosikymmentä sitten en varmaan olisi osannut edes ajatella kaikkea sitä, mitä puutarha-aikeisiini nykyään sisältyy.

Tunnetusti ruokahalu kasvaa syödessä, eivätkä puutarhurit liene tässä suhteessa mikään poikkeus. Itse en ainakaan ole. Aikoinaan halusin omakotitalomme pihaan sireenin juurelle varjoliljoja, ja päätin kokeilla kasvattaa niitä siemenistä. Kun ensimmäiset liljat lopulta jonakin kesänä kukkivat, syntyi tunne: se onnistui, sain istutuksen valmiiksi.

Hyvin pian kuitenkin sain huomata, että Pandoran lipas oli vasta pikkuisen raollaan: siemenistähän voisi kasvattaa vaikka mitä…

Viimeisteltyä keskeneräisyyttä?

Pidän viimeistellyistä asioista. Vastaavasti keskeneräisyys saa minut helposti tuntemaan oloni epämukavaksi. Edellä lienee tullut selväksi, että puutarha on aina kesken, mutta siitä huolimatta viihdyn puutarhassa useimmiten mainiosti.

Toki olisi hermostuttavaa, jos puutarhassa olisi monta joskus aloitettua, viimeistelemätöntä työmaata (”yhden työmaan periaatteesta” kirjoitinkin aiemmin). Toteuttamattomia aikeita minulla on vaikka kuinka paljon, mutta onneksi tarjolla on se lohdullinen ajatus, että jos jotain ei ole aloitettukaan, se ei ole vielä edes kesken. Ainakin itseäni keskeneräinen häiritsee aloittamatonta enemmän.

Viimeistelty puutarha ei minulle tarkoita viivasuoria taimirivejä, yhdenmukaisiksi leikattuja ruusupensaita ja rikkaruohoista putipuhtaaksi kitkettyjä kukkapenkkejä. Varmasti sellaisillekin puutarhoille on paikkansa, mutta omamme on toisenlainen. (Linkki: suomalainen maisemapuutarha)

Viimeistelyn ei aina tarvitse tarkoittaa ulkoista pikkutarkkuutta, sillä viimeistely on aina suhteessa siihen, mitä halutaan. Se on eräänlaista ajatuksen tarkkuutta, sitä, että joitakin tiettyjä aikomuksia seurataan johdonmukaisesti. Lopputulokseksi saadaan sitten mitä saadaan. Jos se ei miellytä tai osoittautuu muuten epäsopivaksi, aikomuksia lienee syytä arvioida uudelleen.

On muistettava, että puutarhan luonnollinen puoli (kasvit luontaisine ominaisuuksineen, ympäristötekijät ja niiden muutokset jne.), johon tarhuri voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti, on erottamaton osa tarhurin mentaalista evoluutiota – ainakin, jos hän haluaa nähdä viheraikomustensa kukoistavan puutarhassaan.

Tarhurikin on aina kesken. Yritän oppia olemana tyytyväinen, kun riittävän usein riittävän moni asia puutarhassa onnistuu riittävän hyvin. Joskus toiveet jopa ylittyvät, mutta lopulta taivaanranta on aina yhtä kaukana.

Onneksi taivaanrannan ja tarhurin välissä on puutarha.

Jouten

läksin kuleksimaan, illansuussa,

kun suru soimasi minua

metsässä kyselin lehtikuuselta

saisinko ottaa

oksia siitä, me olemme vanhat tutut

Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit (1983)

Vaikkei suru niin soimaisikaan, on puutarha oivallinen paikka lähteä kuleksimaan. Kiireettömästi, ilman sen enempiä aikeita, vailla velvoittavaa ajatusta tekemättömistä töistä ja toteutumattomista suunnitelmista. Kierrellä siellä, missä harvemmin tulee käydyksi, istahdella katselemaan eri kulmista. Keskittyä ja kuunnella. Vain olla.

Silloin voi tulla huomanneeksi monenlaista mielenkiintoista, kaunista, outoakin. Matalalta paistava ilta-aurinko piirtää aivan erilaisia valon ja varjon kuvioita vaahteran lehvistöön kuin tammeen, haapaan tai koivuun, kuusesta puhumattakaan. Ovatpa punatulkut näppäriä irrottelemaan hahtuvat voikukan siemenistä.

Kaikki havainnot eivät tietenkään ole yksinomaan miellyttäviä. Nuput onkin syöty tai lehdissä on taudin merkkejä. Kirvoja. Myyränkolo. Nurmi kellastuu, saisipa sataa.

Joutilaan visioita

Puutarhassa kuleksiessani olen esimerkiksi löytänyt monta kiinnostavaa kuvakulmaa tai kuvauskohdetta. Usein olen tullut samaan paikkaan myöhemmin uudestaan, eri vuorokauden- tai vuodenaikaan, kuvannut eri valossa. Toisinaan huomaan keksineeni ratkaisun johonkin pulmaan kuleksimisen seurauksena, joskus ehkä vasta seuraavana päivänä. Tai kun olen kaivanut itseni hikeen ja kääntänyt maata, vaikka saanut valmiiksikin, ei mieli malta jättää tehtyä, vaan jään oleksimaan ja katselemaan työmaan liepeille.

Kirjassaan Planting the Post-Wild World Thomas Rainer ja Claudia West kehottavat puutarhan suunnittelijaa tutustumaan paikkaan paitsi mittaillen ja arvioiden, myös kuljeskellen rauhassa ympäriinsä ilman sen kummempaa päämäärää. Kuleksiessa paikka alkaa tulla tutuksi – ja intuitiota on syytä kuunnella.

Voi esimerkiksi huomata palaavansa toistuvasti samaan paikkaan ja että katse silloin vaistomaisesti kohdistuu johonkin tiettyyn kohtaan. Kirjoittajien mukaan tällainen on vihje kyseisen paikan merkityksellisyydestä: jokin siinä houkuttaa, ja tämä ”jokin” olisi syytä ottaa tavalla tai toisella huomioon puutarhan suunnittelussa. Mikä sitten milloinkin on oikea, hyvä ja sopiva ratkaisu ja kuinka se löydetään, onkin sitten oma kysymyksensä, johon ei liene patenttivastausta.

Omista puutarhassa kuleksimiseen liittyvistä tuumailuistani ja yrityksistä niiden toteuttamiseksi olen kirjoittanut aiemmin otsikolla Ite-puutarha.

Kunnollisten ihmisten puutarha

Kaikki edellä kerrottu tuntuu olevan sidoksissa jonkinlaisen hyödyn ajatukseen. Kuleksimisen tuloksena saavutetaan kuitenkin jotakin tai joutilaisuus on ansaittu vapaahetki tehdyn työn jälkeen – jotta jaksettaisiin taas paremmin työskennellä.

Työteliäisyyden ihanne onkin perinteisesti liitetty puutarhanhoitoon. Perinteiseen tapaan ”hyvinhoidettu” puutarha on tunnetusti työläs ylläpidettävä. Puutarhaa on pidetty talon näyteikkunana, jonka perusteella varsinkin menneinä vuosikymmeninä on tehty joskus pitkällekin meneviä päätelmiä asukkaiden elämänmenosta. Siistiä puutarhaa on pidetty osoituksena siitä, että talossa asuu työteliästä ja kunnollista väkeä.

Villiintynyt ja hoitamaton puutarha taas – hmmm….

Esimerkiksi itäsuomalaisella maaseudulla oli äitini kertoman mukaan vielä 1960-70-luvuilla itsestään selvää, että puutarhaan kuului keittiötarha, jonka tuli olla hyvin kitketty ja taimirivien viivasuoria. Muussa tapauksessa naapurit ja ohikulkijat saattoivat huomautella asiasta, eivätkä huomautukset aina suinkaan olleet hyväntahtoisia. Itsekin lapsena opin siihen, että pihan oli oltava kunnossa, jos oli vieraita tulossa, ja että lauantai-iltaan mennessä nurmikon tuli olla niitetty.

Joutoaikaa tarhurille

Tietysti on itsestään selvää, ettei tarhuri voi olla joutilaana kaiken aikaa. Puutarha vaatii työtä, toistuvasti ja ajoittain paljonkin. Suuri osa töistä kuitenkin antaa tarhurille niin paljon mielihyvää, ettei niitä aina tule edes pitäneeksi työnä. Toisinaan taas on tehtävä raskaampia, pitkänsitkeitä tai muuten vain hankalia hommia, jotka eivät tekemisen hetkellä aina ilostuta. Silti nekin kuuluvat – kai? – asiaan.

Mutta vaatiiko puutarha tarhurilta työtä ja tehokkuutta aivan koko ajan? Oikeasti?

Mielestäni ei pitäisi, ainakaan jos kyseessä on kotipuutarha. Paljon riippuu tarhurista itsestään: millaiset odotukset ja vaatimukset hänellä on puutarhalleen – ja itselleen tarhurina. Jos kaiken pitää olla juuri niin kuin tarhuri haluaa, on odotettavissa, että sitä kaikkea saa olla korjailemassa kaiken aikaa. Jos taas kasvit saavat kasvaa niin kuin kasvavat, joissakin rajoissa, riittää että tarhuri huolehtii noista ”joistakin rajoista”, mitä ne milloinkin sitten ovatkaan.

Esimerkiksi: pitääkö puutarhan olla täysin rikkaruohoton vai riittääkö, että rikkaruohoja pidetään sen verran kurissa, ettei niistä ole suurempaa haittaa?

Itse kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Pidän ylipäätään luonnonmukaisista ratkaisuista, sitä suuremmin, kun puutarhassa joka tapauksessa ollaan tekemisissä myös luonnon kanssa. Toinen, varmaan vähintään yhtä merkittävä vaikutin on tietty mukavuudenhalu: kiireettömyys näyttää olevan minulle arvo sinänsä.

Ollakseen kiireetöntä puutarhanhoito vaatii, että tarhuri voi olla usein puutarhassaan. Koti- tai mökkipuutarhassa on tämä mahdollisuus. Silloin puutarha on osa normaalia elämänmenoa eikä joukko erillisiä huoltotoimia, joita silloin tällöin käydään suorittamassa.

… ja hänen puutarhalleen

Kysymyksen voi kääntää niinkin päin, että pitäisikö puutarhan saada joskus olla tarhurilta rauhassa? Pentti Alanko kirjoittaa Pienessä vihreässä kirjassaan, kuinka monet tarhurit eivät osaa olla tekemättä koko ajan jotain puutarhassaan. Tunnistan tämän piirteen myös itsessäni.

Puutarhanhoidon ei kuitenkaan tarvitse eikä pidä tarkoittaa jatkuvaa asioihin puuttumista. Kasvit tarvitsevat kasvurauhaa asettuakseen sijoilleen, mikä joillakin kasveilla tapahtuu yhdessä kesässä, joillakin toisilla se voi viedä vuosia.

Enhän itsekään halua tulla häirityksi, jos on jotain tärkeää meneillään.

Ekologisen puutarhasuunnittelun pioneeri Larry Weaner kirjoittaa tekemättä jättämisen asenteesta otsikolla A Do-Nothing Attitude. Hän kuvailee erään luonnonniittypuutarhan perustamista: maata ei käännetty, sitä ei lannoitettu, eikä paikalle tuotu uutta multaa, päinvastoin kuin yleensä olisi ollut tapana.

On kuitenkin huomattava, että tekeillä oli puutarha, jolle olosuhteet olivat jo valmiiksi sopivat. Niittykasvit kasvavat luonnossakin laihoilla mailla, lannoitus olisi suotta antanut liikaa kilpailuetua rehevämpien maiden (rikka)kasveille.

Jälleen on kyse siitä, mitä tarhuri puutarhaltaan haluaa. Jos haluan tarhaltani jotain sellaista, mitä olosuhteet eivät mahdollista, on oloja muutettava, joko kertaluonteisesti tai, kuten useimmiten asia lienee, erilaisin toistuvin ylläpitotoimin, joita puutarhanhoidoksi kutsutaan. Uskon, että vähitellen opin haluamaan puutarhaltani sellaista, mikä luontuu näissä oloissa sellaisilla toimilla, joita olen valmis tekemään. Tarhuri muokkaa puutarhaansa ja päinvastoin.

Eikä kumpikaan ei pidä kiireestä.

*

Kuleksin siis puutarhassa. Välillä hyötyajatus istuu olkapäällä, välillä ei. Yritän ottaa oppia luontokappaleilta: jos ei ole mitään syytä, juuri nyt ei tarvitse täytyä…