Kirjoista kasvamaan

Pidän kirjoista ja niihin uppoutumisesta. Varsin suora seuraus edellä sanotusta on, että kaltaiselleni lukutoukkatarhurille puutarhakirjat muodostavat tärkeän uppoutumiskohteen. Huomaankin vuosien mittaan lukeneeni sievoisen pinon puutarhakirjallisuutta.

Kiinnostukset ja tiedontarpeet luonnollisesti vaihtelevat. Noviisitarhurina luin paljon kasveista, lajikkeista ja niiden hoidosta sekä erilaisia tee-se-itse-kirjoja. Kasvikirjoihin palaan säännöllisesti edelleen aina tarpeen vaatiessa. Viime aikoina olen kokenut erityisen kiinnostaviksi ”ajattele-itse”-tyyppiset lukemistot, joissa esimerkiksi suunnittelija avaa ajatteluaan puutarhojensa taustalla: miksi puutarhat ovat sellaisia kuin ovat ja kuinka ne on toteutettu.

Kaipaan lukemistoiltani tiedon lisäksi jonkinlaista ajatuksen ruokaa, kuten esimerkiksi uusia näkökulmia johonkin ennestään tuttuun aiheeseen. Tämä puolestaan voi tarkoittaa melkein mitä tahansa kaunokirjallisuudesta puutarhafilosofiaan (sellaistakin on kirjoitettu).

Lukemista voi tietysti pitää omana erillisenä harrastuksenaan, mutta puutarhakirjojen tapauksessa ainakin joitakin luetun siemeniä voisi odottaa leijailevan puutarhaan asti. Tosin toisinaan lukemistoni suhde oikeaan puutarhaamme tuntuu hiukan etäiseltä…

Tarinoita ja todellisuuksia

Usein luettu (tai kerrottu) vaikuttaa merkityksellisemmältä, johdonmukaisemmalta, valmiimmalta ja jotenkin ”hienommalta” kuin miltä oma kokemus todellisuudesta tuntuu. Nähdäkseni tähän vaikuttaa ainakin se, että kerrottu on aina kertojansa tiivistämä ja järjestämä valikoima asioita.

Minkä tahansa tapahtuman, paikan tai asian – esimerkiksi oman puutarhansa – kuvaileminen aivan kokonaan lienee mahdotonta. Yrittäessäni vastata kysymykseen ”mikä kaikki kuuluu puutarhaamme?” joudun pian huomaamaan, että rajaa puutarhan ja muun maailman väliin ei olekaan niin yksinkertaista piirtää kuin luulisi.

Jos luettelisin puutarhamme kaikki kasvit, olisin vasta päässyt alkuun. Puutarha on paljon muutakin kuin joukko kasveja tietyllä alueella. Sitä paitsi monet puutarhan olennaiset piirteet ovat aineettomia, tai ainakin hankalasti konkretisoitavissa: jos puutarha on kaunis, missä kauneus sijaitsee tai mikä sen tuottaa? Lisäksi asiat tuntuvat yhtäältä jakautuvan loputtomasti osiin ja toisaalta muodostavan yhä uudenlaisia kokonaisuuksia. Entä sitten puutarhan ajallinen ulottuvuus: vuorokauden- ja vuodenajat, vuodet ja vuosikymmenet…?

Kerrottavan tiivistäminen, valitseminen ja järjestäminen on siis välttämätöntä. Kiinnostavaa ja nautittavaa onkin seurata oivaltavaa ajatuksenjuoksua, joka auttaa ymmärtämään osia ja kokonaisuuksia sekä asioiden välisiä suhteita tai antaa uuden, omanlaisensa näkökulman. Vastaavasti toisistaan irrallisen ja epäolennaisten tuntuisten juttujen kahlaaminen ärsyttää minua lukijana suunnattomasti.

Kun kirjoittaja on karsinut aiheensa kannalta ”turhat pois” ja sisällyttänyt tekstiinsä vain ”tärkeitä” tai ”olennaisia” asioita, syntyy eräänlaisia merkitystihentymiä. Tällöin mieli saattaakin tehdä hyppäyksen ja tulla kuvitelleeksi, että kerrotun kohteena oleva todellisuus olisi oikeasti, kokonaisuudessaan, kerrotun kaltainen. Että jossain olisi maailma, joka johdonmukaisesti muodostuisi vain merkityksellisistä asioista ilman tavanomaista sotkua, sälää ja silppua, ärsyttäviä häiriöitä ja tylsiä yhdentekevyyksiä.

Jostain muistan lukeneeni lohdullisen lauseen: ”Optimaalista puutarhamaata löytyy lähinnä puutarhakirjoista”. Eihän ole ollenkaan tavatonta, että kertomus on todellisuuden paranneltu painos. Myös erilaisia ohjeita antaessa on helppoa esittää asia optimaalisena tavoitteena ja samalla ohittaa oikean maailman mähmäinen epätäydellisyys. ”Maan kääntämisen jälkeen rikkaruohojen juuret poistetaan.” …siis aivanko kaikki…?

Yhden ja saman asian voi kertoa monella tavalla ja sen voi ymmärtää vielä useammalla. Mieli rakentaa kertomuksesta maailman, lisäilee puuttuvat osat ja usein alkaa lopulta uskoa kuvittelemaansa. Kerrottu on harvoin koko totuus, ja joka tapauksessa kertomus on eri kuin kohteensa.

Verratonta vertailua

Monet kirjoissa esitellyt puutarhat ovat ammattilaisten käsialaa ja usein ne tuntuvat olevan myös ammattimaisesti ylläpidettyjä. Lisäksi kirjapuutarhat ovat ammattimaisesti kuvattuja: tarkoin valikoituja näkymiä tarkoin valikoituina ajankohtina.

Kirjoissa puutarhat ovat yleensä parhaimmillaan. Sen sijaan omastamme tunnen hyvin myös huippuhetkien väleihin jäävät vaiheet. Vaikka tiedän vertailuasetelman epäreiluksi, tulen silti aika ajoin verranneeksi puutarhaamme mielikuviini erilaisista pro-puutarhoista. Ihmismieli mieluusti haluaisikin tietää voittajan, mutta vertailun ei välttämättä tarvitse tarkoittaa kilpailuasetelmaa.

On tietysti helppo osoittaa asioita, jotka ovat kaltaiseni ite-puutarhurin ulottumattomissa. Esimerkiksi grandiöösi design-puutarha jäänee mahdollisuuksieni ulkopuolelle, mutta toisaalta en sellaista tavoittelekaan. Millä tavoin tutustuminen sellaisiin ilmiöihin, joita en edes haluaisi omaan puutarhaamme, liittyy oman puutarhan hoitamiseen ja hyvinvointiin? Tai miksi tutkia viheralueiden suunnittelua ja toteutusta esimerkiksi Piet Oudolfin tapaan, kun noiden jätti-istutusten taimimäärät lasketaan tuhansissa?

On myös realistista ajatella, että läheskään kaikissa kirjapuutarhoissa en tule koskaan vierailemaan. Joitakin kirjoissa esitellyistä historiallisista puutarhoista ei ole enää edes olemassa. Tällaisiin puutarhoihin tutustuminen tulee siis pakostakin jäämään mielikuvien varaan. Mitä vaikutusta mökinpuutarhaamme voisi olla sillä, että luen puutarhoista toisenlaisissa kulttuureissa ja ympäristöissä, useimmiten Suomea lempeämmillä ilmastovyöhykkeillä?

Tietty epäsuhta voi olla jopa hyväksi. Kun vertailu alkaa käydä mahdottomaksi, saattaa olla helpompi tarkastella asioita avoimin mielin. Voi jopa onnistua katselemaan uusin silmin omaakin puutarhansa.

Ajatuksia lainaamassa

Puutarha on aina paikkaansa sidottu. Samalla se on monella tavalla tekemisissä ympäristönsä kanssa, joten puutarhan siirtäminen sellaisenaan uuteen paikkaan ei ole mahdollista. (Tästä kirjoittaa mm. David E. Cooper Puutarhan filosofiassaan) Täydellisen kopion – jos nyt sellaista sattuisi haluamaan – toteuttaminenkaan ei liene kovin yksinkertaista. Sitä paitsi uudessa paikassaan täydellinen kopiokin olisi toinen puutarha.

Ideoita ja ajatuksia sen sijaan voi siirtää, yhdistellä ja soveltaa. Tällainen kierrätys on kaiken kulttuurin perusominaisuus, ja myös lukeminen ruokkii tarhurin ajattelua. Omalla kohdallani myös tietty ylilannoituksen riski on olemassa…

Voisi kai sanoa, että puutarha on lainaamisen ja soveltamisen taidetta. Kuvitteellisen lainaamis–soveltamis -asteikon yhdessä päässä on yksinkertainen suora jäljittely, toisin sanoen matkiminen ilman mitään sen kummempaa soveltamista. Asteikon toisessa päässä taas on niin pitkälle sovellettu laina, että lainattu asia x sulautuu kokonaisuuden osaksi siten, että x:n hahmottaminen erillisenä on vaikeaa tai mahdotonta, ja usein myös tarpeetonta.

”…tuskin voi laittaa kiveä hiekalle ilman, että joku mainitsee sanan zen”, varoittaa Charles Chesshire trendi-ilmiöiden lumosta esseessään Zen and the Art of Tea Gardening. ”Näköisyys” ja lainattavan ilmiön alkuperäiset merkitykset eivät mitenkään automaattisesti seuraa toisiaan. Lainaaminen saattaa kadottaa alkuperäiset merkitykset kokonaan ja korvata ne toisilla, missä ei sinänsä tietenkään ole mitään pahaa.  On yksi asia asetella kiviä, toinen asia pohtia tyylejä tai merkityksiä, ja vielä kokonaan eri juttu väittää asetelmaa esimerkiksi ”zeniläiseksi”.

Esseekokoelmassaan The Art of Setting Stones Marc Peter Keane kuvaa ensimmäisen kiven asettelua uuteen japanilaispuutarhaan: ”We will begin making the garden with this stone; its placement will determine what comes after.” Ja hiukan myöhemmin hän siteeraa ikivanhaa ohjetta: ”Follow the request of the stone”. Kivien uskottiin olevan henkien asuttamia, joten niitä oli syytä kuunnella.

Ajatus kivien kuuntelemisesta nousi mieleeni, kun rakentelin pientä kivikkoistutustamme uuteen uskoon. Toimin aika intuitiivisesti ilman kovinkaan tarkkaa etukäteissuunnitelmaa, asettelin kiviä yrittäen etsiä niiden välisiä ”oikeita” suhteita, suuntia ja etäisyyksiä. Pääsin lopulta mielestäni varsin kohtuulliseen tulokseen.

Oikeiden suhteiden etsintä saattoi olla yhteistä japanilaisen puutarhakulttuurin kanssa, mutta siihen samankaltaisuus taitaa loppuakin. Ainakaan en mitenkään voi väittää tuntevani japanilaista puutarhaperinnettä, saati zeniä. ”Kivien kuuntelu” minun tapauksessani tarkoitti ensi sijassa avointa mieltä rakentumassa olevalle kokonaisuudelle: kuinka juuri tässä juuri nämä kivet tulisi parhaiten asetella?

Sitä paitsi – intuitioni siitä, millaiset suhteet ovat ”oikeita”, on kasvanut suomalaisesta maaperästä ja sieltä kivetkin olivat peräisin.