Luonnonmyötäistä

Puutarhaa on helppo pitää vihreänä harrastuksena. Kuitenkin välillä mieleen nousee kiusallinen kysymys: entä jos puutarhanhoito on sittenkin luonnonvastaista?

Puutarhassahan pyritään ohjaamaan luonnon kulkua ja rajoitetaan sen monimuotoisuutta. Joitakin lajeja suositaan, hillitään toisia tai jopa pyritään hävittämään ne. Puutarhakasvit ovat suurelta osin vieraslajeja, joita usein vielä istutetaan luonnottoman vähälajisiksi kasvustoiksi. Esimerkiksi perunamaamme ja pionipenkkimme ovat sellaisia, vaikkakin kooltaan hyvin vaatimattomia.

Olisiko luonnonmukaisinta olla tekemättä mitään ja antaa kaiken vain kasvaa niin kuin luontoäiti hyväksi näkee?

Puutarhuri minussa alkaa heti harata vastaan. Onko todella niin, että luonnonmukainen puutarhanhoito tarkoittaisikin puutarhanhoidosta – ja sen myötä myös puutarhasta – luopumista? Onhan hyvin tiedossa, kuinka hoitamattomalle puutarhalle käy jo muutamassa vuodessa: ennen pitkää puutarha lakkaa olemasta puutarha.

Munan ja kanan raja

Kun puhutaan luonnonmukaisuudesta, on aina kyse myös rajanvedoista. Missä menee luonnollisen ja luonnottoman raja? Biologisessa mielessä ihminen on osa luontoa ja sen kiertokulkuja, hyvässä ja pahassa, ja olemme monin eri tavoin luonnosta riippuvaisia. Toisaalta useimmat ihmisen toimet ja hänen tuottamansa esineet ovat ilmiselvästi keinotekoisia, ei-luonnollisia, ja monet suorastaan muulle elolliselle luonnolle vahingollisia. Ihminen näyttäisi samanaikaisesti sekä kuuluvan luontoon että olevan sen ulkopuolella.

Samankaltainen rajanvedon vaikeus on luonnollisen ja kulttuuriympäristön välillä. Milloin ihmisen vaikutuspiirissä oleva ympäristö lakkaa olemasta luonnollista? Voitaneen olla yhtä mieltä siitä, että elinkelvottomiksi muuttuneet alueet eivät ole luonnollisia. Yhtä lailla keinotekoisia ovat myös esimerkiksi erilaiset tekniset ympäristöt, mutta usein tavanomaisempikaan rakennettu ympäristö ei vaikuta erityisen luonnolliselta.

Toisaalta on helppo huomata, että lähes kaikissa muokatuissa ympäristöissä esiintyy myös jotain ”villielämää”. Jokainen tarhuri aivan varmasti tietää, kuinka helposti puutarhassa tai kasvihuoneessa tapaa kutsumattomia vieraita.

Asian hahmottamisen tekee vielä monimutkaisemmaksi luonnon loputon verkostomaisuus. Elävässä ympäristössä kukin yksittäinen eliö on samalla osa toisten eliöiden elinympäristöä. Kaikki liittyy kaikkeen, minkä lisäksi tähän kaikkeen liittyy jatkuva, vaikkakin usein hidas muutos.

Edes ”alkuperäisen luonnon” määrittely ei ole yksinkertaista. Ekologi Ken Thompson kysyy vieraslajeja käsittelevässä kirjassaan Where Do Camels Belong?, mihin aikakauteen ”alkuperäinen” tulisi sijoittaa. Oliko luonto alkuperäistä sata vuotta sitten, ennen löytöretkiä, viime jääkauden jälkeen, ennen Homo sapiensia, vai …?

Villin ja ei-villin raja on häilyvä sekin. Jalostettuja puutarhakasveja ei pidetä villeinä, mutta nekin voivat luontoon levitessään villiintyä ja käyttäytyä luonnonkasvien tapaan. Ja toisinpäin: luonnonvaraiset eliöt voivat sopeutua elämään esimerkiksi kaupunkiympäristössä.  Ovatko ihmisiin tottuneet cityhuuhkajat vielä villejä? Entä puutarhaan metsästä siirretty luonnonkasvi?

Ja niin edelleen.

Arkikäsityksen ”luonnosta” ja ”luonnonvaraisuudesta” luulisi kuitenkin riittävän kotipuutarhurin tarpeisiin. Näin ollen ”villinä luontona” voisi pitää kaikkia sellaisia elämänmuotoja, joiden esiintyminen jossakin ympäristössä ei ole ihmisen aikaansaannosta. – Mutta mistä me tiedämme, mihin kaikkeen ja millä tavoin tekemisemme ympäristössä vaikuttavat?

Mustavalkoisen tilanteen sijaan kyse onkin hyvin monenlaisista vihreän sävyistä.

Paikallista

Se, että luonnon ja ei-luonnon välinen raja on häilyvä, se ei tarkoita, etteikö rajaa ollenkaan olisi, ja etteikö luonnonmukaisuudella olisi väliä. Myöskään se, ettei kaikkialle ulottuvaa ratkaisua ympäristökysymyksiin ole näköpiirissä, ei tarkoita, etteikö kaltaiseni harrastajatarhurin olisi syytä etsiä luonnonmyötäisiä toimintatapoja puutarhanhoidossaan.

Maapallon mittakaavassa puutarhamme on tietenkin olemattoman pieni hippunen, jolla ei yksistään ole mitään havaittavaa vaikutusta kokonaisuuteen. Voisi kuitenkin ajatella, että miljoonalla puutarhalla olisi jo suurempi ympäristövaikutus, ja olemalla yksi näistä on parempi kuin ei mitään. Vähin, mitä voin tällä saralla tehdä, on huolehtia siitä, ettei puutarhastamme olisi ainakaan mitään haittaa ympäristölle.

Joka tapauksessa puutarhalla on paikalliset vaikutuksensa niin ympäristöön kuin tarhuriinkin. Puutarha on väistämättä osa paikallista veden ja ravinteiden kiertokulkua. Lisäksi monien puutarhan ns. villien asujaimien koko elinympäristö saattaa mahtua puutarhan rajojen sisäpuolelle, tai ainakin puutarha voi olla niiden elinympäristön merkittävä osa. Onhan silloin parempi, jos puutarhassa on hyvä elää.

Varsin luotettavana merkkinä ympäristön hyvinvoinnista pidetään lajiston monimuotoisuutta. Monimuotoisuutta puolestaan ruokkii – yllättävää kyllä – ympäristöön kohdistuva kohtuullinen, ympäristön uusiutumiskyvyn puitteissa pysyvä stressi.

Suomalaisia perinnemaisemia tutkinut Kaisa Raatikainen kirjoittaa blogissaan, kuinka niittyjen, hakamaiden jne. kunnostus ja ylläpito olisikin Suomessa huomattava toimi ympäristön monimuotoisuuden tukemiseksi. Kokonaan oma kysymyksensä sitten on, kuinka ylläpito tulisi järjestää, jos ja kun kunnostusta kaipaavilla ympäristöillä ei perinteistä käyttöä enää ole. 

On yksinkertainen fakta, että mökkipihamme on joka tapauksessa ihmistoimien vaikutuspiirissä ainakin niin kauan kuin paikka on asuttu. Vaikka luonnonvaraiseen tilaan ei olisikaan paluuta, haluan uskoa luonnonmyötäisen elämisen ympäristön kanssa olevan mahdollista.

Puutarhassa se tarkoittaisi toimimista siten, että ympäristön muutoksista huolimatta ympäristöön kohdistuva stressi ja kulutus pysyisi luonnon uusiutumiskyvyn alapuolella. Näin monimuotoisuus voisi säilyä. Onnellisessa tapauksessa se saattaisi jopa lisääntyä, vaikka ympäristö ei olisikaan samanlainen kuin mitä ”villi luonto” olisi.

Tarhurilla on ehkä sittenkin paikkansa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.