Matalan valon aikaan

Matalalla on alkutalven aurinko. Varjot jäävät pitkiksi keskipäivälläkin, jos taivas on niin sees, että varjoja ylipäänsä näkee. Pilvisinä päivinä koko maailma näyttää olevan yhtä varjoa, ja helposti siinä mielikin alkaa harmaantua.

Kirjassaan The Luminous and the Grey kuvataiteilija David Bachelor pohtii harmautta ja harmaan erityisluonnetta suhteessa muihin väreihin. Kieli- ja mielikuvissamme harmaa assosioituu useimmiten jotenkin alavireiseksi, tasaisen tylsäksi, tasapaksuksi ja piirteettömäksi, yhdentekeväksi. Ajatus täysin harmaasta – siis värittömästä – puutarhasta vaikuttaa ankealta, jopa lohduttomalta. Bachelor ottaakin esimerkikseen kohtauksen eräästä dystopiaelokuvasta, joissa maailmanlopun maisemat ovat menettäneet kaikki värinsä, ja jäljellä on vain harmaata ja mustaa.  

Hän tekee kuitenkin kiinnostavan huomion. Harmauteen liittyvistä mielikuvista poiketen oikeat luonnonharmaat, kun tarkemmin alkaa katsoa, ovatkin hyvin monisävyisiä ja vivahteikkaita. Moninaisuuden vaikutelmaa lisää se, ettei juuri missään ole samaa harmaata laajoina pintoina: monimuotoisuutta tämäkin. Loppujen lopuksi tasaista perusharmaata onkin luonnosta yllättävän vaikea löytää – ehkä umpipilvistä taivasta lukuun ottamatta.

Maatuneet värit

Kun syksyn viimeiset punaiset ja oranssit ovat maatuneet ruskeiksi, vihreä vetäytynyt havuihin ja sammaliin talvehtimaan ja sininen on muisto vain, puutarha vaikuttaa värittömältä. Kuitenkin, kun rauhassa asettuu katselemaan, silmä alkaa huomata ruskeiden ja harmaiden hienovireisen sävyasteikon, loppusyksyn karun kauneuden.

Vaikka valoa on vähän, se on pehmeää, ja pehmeitä ovat väritkin.

Puunsyiden ja oksankohtien kuviot tekevät harmaantuneen hirsiseinän pinnan eläväksi. Lisäksi auringonpaahtamissa kohdissa vanha puu on saanut tervaisen lämpimiä sävyjä. Hirsien harmauteen sointuu kauniisti kuivan heinän himmeä okra.

Vaikka sekä heinät että hirret ovat tarkkaan ottaen kuolleita kasvinosia, näkymässä on loppumisen ajatuksen sijaan jonkinlainen rauhallisen pysyvyyden ja jatkuvuuden tuntu. Mielikuvaan vaikuttaa varmasti ajatus vuodenkierrosta ja historiasta: keväällä ruoho taas vihertää saman vanhan hirsiseinän juurella, kuten aina ennenkin.

Pysyvyydestä tai paremminkin hitaansitkeästä jatkuvuudesta kertovat myös rupijäkälien arvokkaasti harmaannuttamat kivet. Rupijäkälät kasvavat tuskin millimetrin vuodessa, joten on täytynyt kestää vähintään vuosikymmeniä, ennen kuin isot kivet ovat saaneet yhtenäisen elävän peitteensä. On hienojakoisia vaaleamman ja tummemman harmaan kuvioita, täpliä, laikkuja, juonteita; rusehtavaa, vihertävää…

Lunta vasten

Lumi muuttaa puutarhan. Toisin kuin paljaan maan aikaan, jolloin kaikki on hillityn ruskean-okran-vihertävän asteikolla, hankea vasten värit tuntuvat kirkastuvan.

Lehdettöminä puiden ja pensaiden rungot piirtyvät esiin eri sävyineen. Vaahteralla, tammella ja pihlajalla on omat ruskeansa, koivu piirtyy maisemaan valkeana ja harmaana. Koivun oksissa, varsinkin kauempaa tarkasteltuna, puolestaan on violetti vivahde. Paljaiden ruusupensaiden väriskaala ulottuu harmaanruskeasta punaiseen ja vihertävään, ja uudet versot ovat vanhoja kirkkaammat.

Värit, jotka kesän vihreydessä saattaisivat jäädä vähemmälle huomiolle, nousevat nyt esiin. Tuulenkatkoman lepän paljas punertava puu on yllättävä väriläikkä. Samoin haapojen ja männyn rungot muodostavat hämmästyttävän voimakkaan kontrastin.

Värien lisäksi huomio kiinnittyy kasvien muotoihin. Omenapuu on toisella tavalla käkkäräinen kuin tammi tai kastanja, ja sireenillä on oma sikinsokin risteävä rakenteensa.  Keskikesän isot pensselit ovatkin vaihtuneet ohueen lyijykynään: vanha juhannusruusu, joka juhannuksen aikaan suorastaan pursuilee valkoisia kukintojaan, on nyt pelkistynyt lunta vasten liki graafisiksi kuvioiksi.

Alppiruusut ovat asettuneet talvihorrokseen käpertämällä lehtensä roikkumaan kuin pienet vihreät lepakot. Pensaat ovat samat kuin ennenkin, mutta niiden ilme on toinen. Vihreä näyttää tummemmalta, himmeämmältä, ja oksille satanut lumi vahvistaa vaikutelmaa. Kasvukauden rehevyys on poissa: se tuntuu vaihtuneen (ainakin tarhurin mielestä) pysähtyneeseen odottamiseen.

Pihan poikki kulkeva polku rantaan pidetään talvella aurattuna. Jos jokin, niin hälyoranssit aurauskepit eivät oikein tunnu kuuluvan joukkoon. Näiden synteettisten talventörröttäjien tehtävä tietysti onkin erottua, myös huonossa säässä ja vähässä valossa. Nekin tuntuvat kertovan odotuksesta: vaikka puutarha on horroksessa, polku aurataan, että joku tulisi…

Hämärissä

Päivä on lyhyt ja hämärä tulee aikaisin. Auringon viimeisten säteiden sävy on lämmin, valossa on paljon oranssia ja punaista. Tämä luo kiehtovan vastakohdan, kun kaikki ympärillä on kylmää ja varjot sinertävät. Jollei ole jotain tarkkaa näkemistä vaativaa kesken, voi jäädä vain seuraamaan maiseman tummumista.

Täsmällisesti ottaen iltahämärän katsotaan alkavan, kun auringon yläreuna painuu horisontin alapuolelle, ja vastaavasti aamuhämärä päättyy auringon ensi pilkahdukseen. Hämärästä tavataan erottaa eri vaiheita riippuen auringon asemasta horisontin alapuolella, ja kun aurinko alittaa horisontin 18 asteella, hämärä muuttuu lopulta tähtitieteellisessä katsannossa pimeäksi.

Auringon asemaa horisontin alapuolella ei kotikonstein voi muuten havaita kuin valaistuksen vähittäisenä muuttumisena. Hämärä hiipii vähitellen, eikä esimerkiksi pimeän alkamisen tarkkaa hetkeä pysty silmämääräisesti osoittamaan. Vaikka ajatus hämärän eri vaiheista tuntuu teoreettiselta, sillä on alun alkaen ollut käytännöllinen perusta.

Vaiheiden nimitykset periytyvät ajalta kauan ennen keinovaloa. Porvarillisella hämärällä tarkoitettiin noin tuntia päivänlaskun jälkeen, jolloin porvari tai käsityöläinen vielä näki ulkosalla toimittaa töitänsä. Hetkeä, jolloin kirkkaimmat tähdet näkyvät, mutta horisontti vielä erottuu, kutsuttiin puolestaan merenkulkijan hämäräksi. Tällöin laivan sijainnin määrittäminen sekstantin avulla oli mahdollista. Tähtitieteellisessä hämärässä himmeätkin tähdet jo näkyvät ja astronomi pystyy tekemään havaintojaan.

Entä millainen olisi tarhurin hämärä? Jos tarkoitus on saada puutarhatöitä tehdyksi, tarhurin hämärä lienee yhteneväinen porvarin hämärän kanssa. Sen sijaan puutarhan esteettiselle kokemiselle valo-olot eivät asettane esteitä. Tuskin voi olla niin pimeää, etteikö puutarhassa voisi ollenkaan oleskella ja siitä nauttia, jos sattuu olemaan sillä tuulella.

Hämärällä on omat harmaansa. Tulee sininen hetki, joka pian himmenee erilaisiksi harmaiksi. Värit katoavat ja alkaa olla vaikea nähdä tarkkaan, mutta silti punainen aitta ja havujen vihreä näyttävät erilaisilta. On mahdoton sanoa, onko kyse vain valoisuuserosta, vai ovatko ne kuitenkin eri sävyisiä harmaita. Kun on jo miltei pimeää, kuuset näyttävät mustilta, samoin taivas. Silti kuusten latvat juuri ja juuri erottuvat: onko pimeässäkin erilaisia mustia?

Väripaasto

Alussa viittasin David Bachelorin huomioihin mielikuvaharmaiden ja luonnonharmaiden eroista. Mielikuvissa harmaa hahmottuu usein mielenkiinnottomana, tylsänä ja masentavanakin. Luonnonharmaat taas osoittautuvat lähemmin tarkasteltuina moninaisuudessaan kiinnostaviksi. Ainakin itse koen (useimmiten) näin, minkä lisäksi alkutalven väriskaala tuntuu pikemminkin rauhoittavalta kuin synkältä.

Tähän varmasti vaikuttaa ajatus vuodenkierrosta ja sen jatkuvuudesta, mikä lienee erottamaton osa tarhureiden mielenmaisemaa. Matalan valon aika ei jatku loputtomiin. Talvihorroksen ja sen mukanaan tuoman väri- ja valopaaston jälkeen puutarha kääntyy kohti kevättä, valo lisääntyy ja kasvu jatkuu taas – vetäytyäkseen jälleen aikanaan uuteen horrokseen, ja niin edelleen…

Tämän muistaminen voi auttaa tarhuria löytämään puutarhasta yhtä ja toista kiinnostavaa silloinkin, kun mikään ei kasva eikä puutarha vaadi mitään tekemistä.