Monimuotoista (2)

Jatkan edellisessä postauksessa aloittamaani monimuotopohdiskelua, nyt esteettisestä näkökulmasta.  En itse asiassa ole ollenkaan varma, millaista monimuotoisuuden estetiikkaa tai esteettistä monimuotoisuutta lopulta kannatan, ja millaisena se puutarhassamme mahdollisesti toteutuu.  

Yritän silti hahmotella, millaisesta asiasta voisi olla kyse.

Yksi vai monta?

Ekologista monimuotoisuutta tarkasteltaessa puutarha käsitetään verkostomaisena yhteisönä, joka koostuu lukemattomista eliöistä. Kun kyse on saman puutarhan estetiikasta, tarkastelun kohteena on yksi puutarha. Onko koko kysymys puutarhan esteettisestä monimuotoisuudesta samalla tavalla mahdoton kuin jos yritettäisiin pohtia yksittäisen porkkanan tai tulppaanin monimuotoisuutta?

Onko kysymys esteettisestä monimuotoisuudesta edes mielekäs?

Ehkä ei, jos kysymys asetetaan kuten yllä, mutta toisenkinlainen asetelma on mahdollinen. Myös ekologisesta näkökulmasta puutarha voidaan ajatella yhdeksi, joskin sumearajaiseksi eliöyhteisöksi. Vaikka onkin jossain määrin mielivaltaista, minkä ruohonkorren kohdalle puutarhan ja muun maailman välinen raja vedetään, on ihan mielekästä puhua puutarhan muodostamasta eliöyhteisöstä yhtenä yksikkönä.

Toiseksi, harva puutarha on niin monoliittinen yksikkö, ettei se olisi mitenkään ositeltavissa. David E. Cooper huomauttaa kirjassaan A Philosophy of Gardens puutarhan olevan paikka, jossa on paikkoja. Puutarha voi jakautua useampiin osiin, joita voidaan yhtä lailla kutsua puutarhoiksi. Esimerkiksi hän kertoo oman puutarhansa muodostuvan talon eri sivuilla sijaitsevista japanilaisesta, välimerellisestä ja cottage-tyylisestä puutarhasta.

Myöskään estetiikka – ”oppi kauniista” – ei ole mikään yksi asia. Estetiikka on oma tiedonalansa lukuisine teorioineen kauneudesta, taiteesta ja taideteoksista, ilmaisusta, tyyleistä ja niin edelleen. Tässä yhteydessä tarkoitan estetiikalla yksinkertaisesti ”kotipuutarhurin käytännöllistä kauneusajattelua”. Sen ei tarvitse olla kaikilta osin edes tietoista voidakseen ohjata tarhurin tekemisiä.

Monityylisyydestä

Esteettisestä monimuotoisuudesta tulee helposti mieleen tyylien tai kulttuurien moninaisuus. Jos puutarhan esteettisellä monimuotoisuudella ymmärrettäisiin vain mahdollisimman monenlaisten, erilaisia alkuperiä edustavia elementtien yhdistämistä samassa puutarhassa, ajatus ei tunnu erityisen vakuuttavalta.

Puutarha (tai mikä tahansa muukin kohde) sekalaisena kokoelmana ”vähän kaikkea” kuulostaa esteettisesti suunnilleen yhtä tyydyttävältä kuin vanhan talon vintti, jonne on aikain saatossa heitelty sitä sun tätä. Joukossa saattaa olla niin aarteita kuin rojuakin, mutta kokonaisuus on todennäköisesti lähinnä kaoottinen. Kaoottisuus voi toki joskus olla myös kaunista ja vaikuttavaa, mutta ei aina. Usein kaaos tuntuu vain sotkuiselta.

Harkitumpiakin yhdistelyn tapoja on, tietenkin. Erilaisia tyylipiirteitä voineekin yhdistellä hyvin monilla eri tavoilla siten, että lopputulos on mielekäs. On kuitenkin huomattava, että samalla hylätään lähtökohtina olleet tyylit. Esimerkiksi ”vapaamuotoinen muotopuutarha” ei voi olla puhtaasti muotopuutarha eikä täysin vapaamuotoinen. Epäonnisimmillaan tuloksena voisi olla laiha ja luonteeton kompromissi. Onnistuneessa tapauksessa saattaisi kuitenkin syntyä kokonaisuus, josta lähtökohdat olisivat ehkä edelleen tunnistettavissa, mutta joka samalla olisi selvästi omanlaisensa.

Vastakkaisilta tai mahdottomilta tuntuvat yhdistelmät tarjoavatkin surrealistia ajatusleikkejä. Millainen olisi modernistinen renessanssipuutarha? Trooppinen taiga? Kaktus-lummepuutarha voisi jonkinlaisella ruukkuistutusjärjestelyllä olla jopa toteutettavissakin.

Olisi myös ajateltavissa ihan-sama -puutarha, jossa ei piitattaisi koko tyylikysymyksestä. Tai puutarha, jossa totaalinen mauttomuus ja tyylin puute olisikin tietoisesti valittu johtotähti, jota johdonmukaisesti seurattaisiin. Toisaalta, eikö tällöin juuri tyylittömyydestä tulisi kyseisen puutarhan ominaispiirre, siis eräänlainen uusi tyyli – tai epätyyli: No Taste Garden?

Tyyli syntyy rajoittamisesta. Tyyli on seuraus tavoista tehdä asioita jollakin tietyllä tavalla, ei jollakin toisella tai millä tahansa tavoilla. Millaisia nuo tavat milloinkin ovat, kuinka tarkkaa niiden noudattaminen on ja mihin puutarhan piirteisiin ne kohdistuvat, vaihtelee tietysti suuresti. Ymmärtääkseni tyylikysymyksissä on lopulta kyse jonkinlaisista valintoja ja toimintaa ohjaavista periaatteista, toisin sanoen kriteereistä ja niiden täyttämisestä, olkoonkin, että tyylikriteerit ovat tunnetusti hankalia määritellä. 

Tyylit eivät myöskään ole selvärajaisia. Kulttuurissa kaikki kiertää ja asiat muistuttavat monilla tavoin toisiaan. Silloin tällöin syntyy jokin niin vahva statement, että se koetaan aivan omanlaisekseen ja usein myös jäljittelemisen arvoiseksi. Lähes poikkeuksetta se, mitä kutsumme tyyliksi, pohjautuu lopulta joihinkin konkreettisiin mallitapauksiin. Esimerkiksi musiikkia saatetaan kutsua ”sibeliaaniseksi” yksinkertaisesti siitä syystä, että se jollain tavoin muistuttaa Sibeliuksen ikonisia teoksia.

Valinnan vapaus ja vaikeus

Kotitarhurille koko tyyli- ja esteettisyyskysymys konkretisoituu loppujen lopuksi siinä, mitä kaikkea puutarhaan valitaan ja kuinka tuo kaikki puutarhassa järjestetään. Valitseminen on ilman muuta makukysymys. Kun kyse on omasta puutarhastamme, avainasemassa ovat henkilökohtaiset mieltymykset: omat suosikit ja inhokit. Miksi valitsisin sinne jotakin, mistä en pidä?

Kasvivalinnoissa on tykkäämisten lisäksi luonnollisesti otettava huomioon erinäisiä realiteetteja, kuten kasvien saatavuus, niiden vaatimukset olosuhteiden ja hoidon suhteen, soveltuvuus ympäristöön ja niin edelleen. Hintakaan ei ole yhdentekevä.

Kun puhe on esteettisistä valinnoista, liikutaan ideatasolla. Ideat ovat abstrakteja ja aineettomia, mutta eikö itse valitseminen ole periaatteessa samankaltaista kuin jos valitsisi kasveja puutarhaansa?

Saatavuusongelmia ideoiden suhteen ei luulisi olevan. Google-haku sanoilla puutarha ja idea tuotti lähes kolme miljoonaa tulosta, vastaava englanninkielinen yli neljä miljardia. (Rohkenen kuitenkin vahvasti epäillä, että kaikki hakutulokset eivät edusta eri ideoita.) Printtimediankin puolella tarjontaa riittää, ja ainahan voi vain katsella ympärilleen tai keksiä ihan itse.

Valinnan vaikeus on tietysti edessä. Ideatason perusvalinnat, kuten se että ylipäätään haluan puutarhan, vieläpä tietynlaisen puutarhan, lienevät niin intuitiivisia, että tuskin edes huomaan valinneeni mitään. Ehkäpä samasta syystä perusvalintoja on vaikea muuttaa: kun mieli on johonkin toiveeseen tarttunut, voi olla vaikea oikeasti alkaa haluta jotain muuta, esimerkiksi aivan toisenlaista puutarhaa.

Itse asiassa ”valitseminen” alkaa tuntua väärältä sanalta tässä yhteydessä: se saa tarhurin kuulostamaan kuluttajalta. En oikein usko, että kaikki maailman ideat olisivat valmiina jossakin, josta mentaaliseen ostoskoriin sitten vain keräiltäisiin itseä miellyttäviä juttuja. Ainakaan se ei ole koko totuus.

Jäljittely, lainaaminen ja soveltaminen ovat toki esteettisen kiertotalouden peruselementtejä, mutta vähintään yhtä tärkeitä ovat erilaiset risteämiset ja törmäykset, joissa kahdesta ajatuksesta syntyy jotain kolmatta. Paljas negaatiokin voi olla muutosvoima: ”ihan mitä tahansa, mutta ei tuollaista!”

Ideatyöskentelyssä lieneekin enemmän kyse etsimisestä ja löytämisestä kuin valitsemisesta. Kuitenkin: olivatpa ideat sitten keksittyjä, löydettyjä, lainattuja tai varastettuja, on jossain vaiheessa tehtävä jokin päätös – siis valittava. Jos haluan puutarhasta yhdenlaisen, se ei samalla kertaa voi olla toisen- tai kolmannenlainen.

Nämä kivet ja puut

On kuitenkin syytä muistaa, etteivät ideat, ainakaan omani, ole ollenkaan samalla tavalla ”valmiita” kuin tuotteet kaupan hyllyllä. Päin vastoin, useimmat ideat ovat joustavia ja rajoiltaan sumeita, vaikka innoituksen hetkellä kaikki tuntuisikin päivänselvältä. Tarhurin onneksi ja vaikeudeksi ideoita voi muokata ja soveltaa, ja usein onkin suorastaan pakko niin tehdä.

En liene ensimmäinen tarhuri, joka ideoiden ihmemaasta palattuaan on heti lyönyt varpaansa kipeästi kiveen. Onkin oikeastaan virhe ajatella puutarhan esteettisyyttä ikään kuin itsenäisenä asiana, irrallaan todellisesta puutarhasta. Vaikka abstraktit ideahimmelit ovatkin omalla tavallaan kiinnostavia, vasta todellisessa puutarhassa esteettisten ideoiden mukanaan kantama kauneus voi konkretisoitua koettavaksi.

Heijastelipa puutarha mitä mielen ulottuvuuksia tahansa, puutarha on samalla mitä konkreettisin asia. On siis kysyttävä, kuinka juuri nämä kasvit, kivet ja puut asettuisivat parhaiten juuri tässä puutarhassa.  Aivan kuten ideoita, myös puutarhan konkretiaa on tarhurin etsittävä ja löydettävä.

Paikallisuus ja konkretia eivät puutarhassa ole kompromissin aiheita, vaan esteettisen monimuotoisuuden perustekijöitä. Hiukan samalla tavalla kuin kaksi ajatusta toisiinsa törmätessään voivat synnyttää uusia ideoita, esteettiset aikomukset konkretiaan törmätessään voivat tuottaa puutarhassa sellaista paikallisuutta ja omanlaisuutta, joka tulee mahdolliseksi (vain) juuri tämän tarhurin juuri tässä puutarhassa.

Se, että toisaalla on toisenlaisia, toisten puutarhoja, on saman kolikon toinen puoli ja juuri tämä moninaisuus on esteettisen monimuotoisuuden ydin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.