Näkymättömiä puutarhoja

Italo Calvinon romaanissa Näkymättömät kaupungit maailmanmatkaaja Marco Polo kertoilee Kublai-kaanille ihmeellisistä kaupungeista, joissa hän väittää matkoillaan vierailleensa. Kaupungit ovat toinen toistaan oudompia ja kertomukset vilisevät mitä mielikuvituksellisimpia mahdottomuuksia. Heti romaanin alussa kaani ilmoittaakin, ettei usko kuulemaansa, mutta jatkaa kuitenkin tarinoiden seuraamista kiinnostuneena.

Toledo, helmikuu 2014.

Kerrottua

Marc Peter Keane puolestaan kertoo japanilaisista puutarhoista esseekokoelmassaan The Art of Setting Stones & Other Writings from the Japanese Garden. Vuosikymmeniä Japanissa puutarha-arkkitehtinä työskennellyt Keane ilmoittaa kirjansa esipuheessa kuvailevansa Kioton alueen puutarhoja. Hän lisää kuitenkin, että kirjan puutarhoja on mahdotonta löytää, sillä ne eivät tarkalleen sijaitse missään.

Siis keksittyjä tarinoita? Mielikuvituksen tuotetta? Tavallaan kyllä, mutta tekstin kaunokirjallisesta luonteesta huolimatta Keane ei mielestäni kirjoita fiktiota. Sen sijaan arvelen hänen pyrkineen kuvaamaan todellisista paikoista, todellisista tilanteista ja todellisista kohtaamisista syntynyttä käsitystään japanilaisuudesta ja japanilaisesta puutarhanhoidosta muun muassa sellaisten otsikkojen alla kuin Virtauksia, Tasapaino, tai Kivien asettelun taito.

Brooklyn Botanic Garden, lokakuu 2012

Kertominen on eräs perustava inhimillinen tapa jäsentää maailmaa ja sen osasia, tapahtumia, paikkoja, aikoja. Kertominen on asioiden säilyttämistä ja sen ilmaisemista, että asia on säilyttämisen arvoinen. Asia, jota kukaan ei kerro, ei tule tiedetyksi, muistetuksi, eikä sen olemassaoloa havaita.

Kertominen liittyy kuvittelukykyyn ja päinvastoin. En ole koskaan käynyt Japanissa, mutta Keanen kirjaa lukiessani syntyi vahvoja mielikuvia puutarhoista ja muista paikoista, joista kirjassa kerrottiin. Yhtä lailla kertomusten perusteella voi kuvitella vaikka Babylonin riippuvia puutarhoja, siitäkin huolimatta, että historioitsijat eivät ole yksimielisiä siitä, onko kyseisiä puutarhoja koskaan edes ollut olemassa.

On sitten oma asiansa, kuinka hyvin kerrotun perusteella syntyneet mielikuvat vastaavat todellisuutta, mutta tärkeää on se, että jonkinlaisia mielikuvia syntyy joka tapauksessa.

Muistettua

”Ja sitten ne kaikki kokonaiset puutarhat, joita ei enää ole, sekin, josta sinä kerroit ja jonne yhä kuvittelet itsesi.”

Runoilijat Hannimari Heino ja Kristiina Wallin kirjoittavat Puutarhakirjeissään toisilleen muistetuista, menneistä puutarhoista. Ainoa pääsy esimerkiksi lapsuuden salaiseen saareen on muistetun ja kerrotun kautta: ”Kalliolle kiivettyäni sieltä avautui ihan toisenlainen maisema, ruohikkoinen niitty, jossa oli valo oli korret oli kukat oli ilmassa välkähtelevät säikeet.”

Tai matkapuutarhaan, junan ikkunasta vilaukselta nähtyyn: ”Jospa matkapuutarha kukkii vain katseen ajan?”

Magnolia
Zagreb, huhtikuu 2011

Puutarhakirjeitä lukiessani huomasin selvästi, kuinka muistini nostaa esiin lapsuuden puutarhoista paljon enemmän värejä, tuntuja, tuoksuja sekä kokonaisvaltaisia jossakin-maailmassa-olemisen kokemuksia kuin tiedollisia tai edes visuaalisia muistikuvia.  On tunne jättimäisen pihakoivun alaoksalla istumisesta loputtomalta tuntuneen vihreyden varjossa. Tai elokuinen sateen ja puidun viljan tuoksu sekoittuneena ajatukseen, että kesäloma on pian ohitse.

Kaikki mielikuvat eivät tietenkään ole yksinomaan miellyttäviä: isot pihakivet olivat keväällä kylmiä, mummolan pihasaunan takana kasvoi kammottavasti nokkosia, ja lumimarjat maistuivat hyvin pahalta (kyllä: kerran maistoin niitä salaa, vaikkei olisi saanut). Muistan elävästi senkin, kuinka toukokuun vihreyteen ja linnunlauluun sekoittui lähiseudun pelloilta kantautunut jyhkeä lehmänlannan leyhähdys…

Muistamisen moniaistisuus ei rajoitu vain lapsuusmuistoihin. Vaikka olen itse rakennellut perennapenkkimme luonnonkivipengerryksen, en mitenkään voi muistaa ulkoa, millainen se tarkalleen on. Kun sitten katselen sitä, joko kuvasta tai paikan päällä, kädet yhtäkkiä tuntuvat muistavan sen kivi kiveltä, miltä tuntui rakentaa pengertä, nostella, kokeilla, asetella kiviä yksi kerrallaan mullantuoksuisessa viilenevässä illassa, hyttysten seurassa.

Puutarha voikin olla myös säilyttämisen, muistamisen ja kertomisen keino ja paikka. Puutarhan kautta voin olla sanattomasti yhteydessä esimerkiksi omaan historiaani. Tällä tarkoitan yksinkertaisesti sen tiedostamista, tietämistä ja muistamista, mistä puutarhamme kasvit ‒ nämä nimenomaiset yksilöt ‒ ovat peräisin, kuka ne on istuttanut ja milloin, ja niin edelleen.

Niissä on perittyjä, löydettyjä, saatuja, ostettuja, mikä mistäkin kaupungista, kylästä tai puutarhasta, ehkä enää vain muistetusta ja siten näkymättömäksi muuttuneesta…

Fredrika Runebergin puutarha, Porvoo, heinäkuu 2017.

Kuviteltua

Omaa nykyistä puutarhaansakin voi kuvitella. Itse huomaan tekeväni sitä tuon tuostakin, ja etenkin puutarhakauden ulkopuolella tämä puutarhamme fiktiivinen serkku tuntuu olevan oikein voimissaan. Myös Michael Pollan kertoo kahdesta puutarhastaan kirjassaan Toinen luonto. Ensiksikin hänellä on kivinen ja savinen maapala, jota hän kitkee, haravoi ja kastelee kukkaloiston ja syötävän sadon toivossa. Toinen hänen puutarhansa on sellainen, jota ei enää eikä vielä ole. Se on erilaisista muisti- ja mielikuvista sekä aikomuksista koostuva, eräänlainen itselle kerrottu puutarha, jollaiseksi hän toivoo todellisen puutarhansa jonain päivänä saavansa.

Saattaa jopa olla, että ilman näkymättömiä puutarhoja ei olisi näkyviäkään. Mielikuvilla on taipumus synnyttää aikomuksia, ja aikomukset voivat johtaa toimintaan. Itse asiassa luulen, että tarhurilla täytyy olla näkymätön puutarhansa, olipa hän siitä tietoinen tai ei. Miksi muuten sitoutua vapaaehtoisesti pitkäaikaiseen vaivannäköön ja huolenpitoon, ellei saadakseen aikaan jotakin, mitä ei vielä ole, tuodakseen näkymätöntä puutarhaa edes jollain tavalla näkyväksi?

Joka tapauksessa näkymätön puutarha on tarhurille kullan arvoinen. Se on ajatushautomo ja itämisalusta uusille ajatuksille matkalla kohti mahdollista toteuttamista. Kuulostaa jotenkin hyvin tutulta, kun Pollan kirjoittaa, kuinka talviaikaiset puutarhakuvitelmat ovat aivan keskeinen lähde hänen puutarhansa kulttuuriselle diversiteetille.

Canterbury, UK, lokakuu 2015.

Tarhurin onkin syytä muistaa hoitaa myös näkymätöntä puutarhaansa. Kuvitelmat eivät ole itseriittoisia. Ne tarvitsevat ravintoa toisista puutarhoista, ennen kaikkea sellaisista, jotka ovat erilaisia kuin omamme. Tämä vaatii kohtaamisia toisten tarhureiden ja heidän näkyvien ja näkymättömien puutarhojensa kanssa, tapahtuipa se sitten lähi- tai etäolemisena.

Joskus se voi tarkoittaa Marco Polon tapaan vierailuja sellaisissakin näkymättömissä puutarhoissa, joiden olemassaoloon ei tarvitse edes uskoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.