Luonnonmuotoista

Katselin vuorten ääriviivoja, että tuollaisiksi minä haluan lauseeni, rauhalliset, loivat kaaret, mutta sitten taaempana, sinertävä, äkäisempi vuori, hiljainen mutta selvästi kuuluva, … ”(Pentti Saarikoski: Euroopan reuna, 1983)

Sitaatissa runoilija tuntuu etsivän lauseilleen muotoja ja suhteita, jotka olisivat yhtä luonnollisen vastaansanomattomia kuin millaisena vuorten ääriviivojen sommitelma hänelle näyttäytyy. Tuo ajatus kelpaa tarhurillekin motoksi. Puutarhassahan luonnonmuotojen läsnäolo on suorastaan väistämätöntä: olipa puutarha millainen tahansa, se koostuu kasveista, maasta, kivistä, ehkä vedestäkin – siis luonnosta.

Se, millaista luonnonmuotoisuutta puutarhassa pidetään tavoiteltavana, vai onko luonnonmuotoisuus tavoite ollenkaan, riippuu tietenkin sekä tarhurista että puutarhan tarkoituksesta. Luonnonmuotoisuus ei myöskään ole pelkästään ulkonäkökysymys, eikä se, miltä puutarha näyttää, aina ole tärkeintä.

Esimerkiksi arboretumissa monimuotoisuustavoite voi ajaa esteettisten pyrkimysten ohi. Luomuvihannestarha voi olla kaunis katsella, mutta todennäköisesti tarhuri toivoo myös, että saataisiin satoa eivätkä hoitotoimet olisi kohtuuttoman työläitä.

Omassa puutarhassamme etsin luonnonmuotoisuutta, joka olisi samalla kertaa sekä kaunis, monimuotoinen että käytännöllinen. Lainaanpa lauseen Saarikoskelta: ”Katselin luonnon ääriviivoja, että tuollaisia minä haluan puutarhaani.”

Nauvon saaristo, syyskuu 2008

Luonnon järjestys

Puutarhan ääriviivoja on useimmiten helppo hahmottaa, sillä tietty selvärajaisuus on monelle puutarhalle tyypillinen piirre. Esimerkiksi perennaistutukset, nurmikko ja kulkuväylät halutaan usein erottaa selvästi toisistaan. Monia istutuksia myös hallitsevat suorat linjat ja selkeän geometrinen sommittelu.

Sen sijaan luonnossa rajat ovat yleensä mutkittelevia ja epäsäännöllisiä, kuten esimerkiksi rantaviiva. Usein rajat ovat myös asteittaisia, vyöhykemäisiä: on mahdotonta tarkasti osoittaa, mistä vuori alkaa tai missä kohtaa suo muuttuu metsäksi.

Vaikka luonnosta voikin joskus löytää hämmästyttävän järjestyneitä näkymiä, useimmiten kasvit kuitenkin näyttävät kasvavan varsin satunnaisessa järjestyksessä. Tarkastellessani melkein mitä tahansa luontokappaletta tai luonnonmuodostelmaa voin kuitenkin vakuuttua siitä, että satunnaisuuden lisäksi asioilla täytyy olla myös jokin järjestys.

Ehkä sattuman ja järjestyksen yhteenliittymisillä onkin luonnossa oma järjestyksensä, mutta tietämykseni ei vain riitä sitä ymmärtämään?

Torronsuo, kesäkuu 2017

Tietenkään mikä tahansa satunnaisuus puutarhassa ei automaattisesti tuota luonnollista vaikutelmaa. Kokemus – myös omani – on osoittanut, että esimerkiksi satunnaiskylvökset saattavat tuottaa hienon ”luonnollisia” tuloksia, mutta vähintään yhtä todennäköisesti voidaankin saada vain sekalainen kasvusto vähän kaikenlaista.

Dynaamista

Kiinnostava, itselleni uudehko löytö on ollut luonnonmukaisten, ns. dynaamisten istutusten periaate, johon tutustuin Auringontähden blogin kautta pari vuotta sitten. Sittemmin olen lukenut paljon muutakin tästä aihepiiristä, joka tunnetaan myös mm. nimillä The New Perennialism tai The New Perennial Movement. Toistaiseksi voin kirjoittaa aiheesta ”vain teoriassa”, sillä tarvitaan vielä ainakin yksi kasvukausi, ennen kuin omista istutuksistani alkaa olla jotain kerrottavaa.

Dynaamisten (luonnonmukaisesti muuttuvien) istutusten yleinen tavoite kuulostaa puutarhurin päiväunelta: tuloksena saataisiin kaunis, monimuotoinen ja kestävä kasvillisuus, joka vaatisi tavallista puutarhaa vähemmän hoitotoimia. Luonnon vuorovaikutussuhteet ovat erittäin monimutkaisua, ja dynaamisen kasvillisuusajattelun taustalla onkin koko joukko tutkimusta, kasvatuskokeita ja monenlaista puutarhaosaamista.

Perusidealtaan dynaamisten istutusten periaate on kuitenkin yksinkertainen: jäljitellään puutarhassa luonnon tapaa toimia.

Moni aiheesta kirjoittanut (mm. Karilas, Kingsbury & Oudolf, Dunnett sekä Rainer & West) painottaakin ”luonnon lukemisen”, toisin sanoen havainnoinnin tärkeyttä. Saadakseni puutarhassamme aikaan toivomaani luonnonkaltaisuutta minun on syytä oppia ymmärtämään jotain siitä, miten kasvit luonnossa kasvavat, ja miksi ne kasvavat niin kuin kasvavat.

Kirjatiedostakaan ei ole haittaa, mutta tärkeintä on katsella luontoa. Tarkkaan.

Kasvillisuus luonnossa valikoituu olosuhteiden mukaan. Tämä vaikuttaa äkkiseltään itsestään selvältä, mutta puutarhassa kysymys osoittautuukin monisyiseksi. Mitä minkäkin kasvin vaatimukset todella ovat ja mistä sen tietää? Millaisella marginaalilla olosuhteet voivat vaihdella, jotta kasvi viihtyisi? Tarhurin onneksi kasvien vaatimuksista on paljonkin tietoa saatavilla, mutta lopulta on vain kokeiltava. 

Tarhurin omat suosikkikasvit voivat olla ongelmallisia, jolleivat puutarhan olosuhteet niille sovi. Pystyykö olosuhteita muuttamaan riittävästi? Kannattaako se? Vai pitääkö luopua lempikasvista tai vaihtaa se toiseen? Huonoin vaihtoehto lienee yrittää vuodesta toiseen työläästi ylläpitää kituliasta kasvia.

Turun saaristo, syyskuu 2008.

Luonnonkasvit kasvavat tiheässä. Esimerkiksi tavallinen villi niittykasvusto voi sisältää useita satoja kasviyksilöitä neliömetriä kohden. Kasveilla on taipumus täyttää maanpinta kokonaan, ehkä erityisen ankaria kasvupaikkoja lukuun ottamatta. Tiheässä kasvustossa uusilla tulokkailla on kovat oltavat: siementaimille ei tahdo riittää tilaa eikä valoa. Jos sen sijaan kasvien väleissä on tyhjää tilaa, sinne kyllä riittää tulijoita ihan ilmaiseksi. 

Muistelen jo aloittelevana tarhurina (ennen kuin tutustuin dynaamisten istutusten ideaan) pohtineeni, mihin ohjeelliset istutusetäisyydet perustuvat. Eivätkö luonnonkasvit kasva toinen toisensa lomissa vähän miten sattuu, ja silti ne pärjäävät? Mustilan arboretumin istutusohjeista luinkin: ”Yhtä oikeaa istutusväliä ei olekaan.” Ohje on kirjoitettu puuntaimien istuttamiseen, mutta olen sitä soveltanut muihinkin kasveihin – varsin onnellisin tuloksin.

Tiheät istutukset vaativat tietenkin paljon taimia. Vanhaa puutarhaa kunnostaessa vanhoista kasvustoista saa jakotaimia joskus yli tarpeenkin, mutta uusien kasvien kohdalla suuri taimimäärä käy helposti kalliiksi. Niiden kasvien kohdalla, joita pystyy jakamaan, olenkin usein jakanut myös ostotaimia ennen istutusta.

Siemenistä kasvattaminen on halvempaa, mutta myös hitaampaa ja siinä on paljon epävarmuustekijöitä. Toisaalta: taimikasvatuksesta on tullut minulle kiintoisa osa harrastusta, vaikka tulokset ovatkin olleet hyvin vaihtelevia. Taimien kasvatuksessa ikkunalaudalla olen onnistunut kehnonlaisesti, joten olen perustanut muutaman erillisen kylvöpenkin paremman tuloksen toivossa.

Turun saaristo, heinäkuu 2011.

Luonnonkasvit kasvavat erityyppisten kasvien sekalajisina yhteisöinä. Samalla paikalla kasvavat kasvit jakavat yhteiset olosuhteet, mutta eri tavoin. Kasvit ovat eri kokoisia maanpeitekasveista korkeisiin puihin. Kasvien juuret yltävät eri syvyyksiin ja eri laajuuksille. Toiset kasvit ovat lyhytikäisiä, mutta tekevät paljon siemeniä ja täyttävät tyhjäksi jäävät paikat siementaimilla. Toiset kasvavat pitkään sitkeästi omalla paikallaan, jotkut leviävät tai vaeltavat rönsyjen tai maavarsien avulla. Kasvit kukkivat eri aikoihin. Jotkut kasvavat rehevästi ja saattavat varjostaa muita, mutta kuivana kesänä ovatkin hätää kärsimässä. Tuolloin kuivuutta sietävät lajit menestyvätkin muita paremmin.

Olennaista on kasvuston monimuotoisuus ja se, että mikään paikka ei jää tyhjäksi.

Kasviyhteisö muuttuu ajan myötä, sillä muutos on kaiken elävän olennainen piirre. Yksittäiset kasvit elävät ja kuolevat, lajit leviävät ja taantuvat, mutta yhteisö jatkaa elämäänsä. Tätä tapahtuu niin luonnossa kuin puutarhassakin. Jotkut muutokset voivat kuitenkin olla ihmisen näkökulmasta aivan liian hitaita koettaviksi, minkä vuoksi esimerkiksi suuret puut tuntuvat ikuisilta, kallioista puhumattakaan.

Istutuksia tehdessäni mielessäni väikkyy kuva siitä, miltä haluaisin istutuksen valmiina näyttävän. Tarkemmin ajatellen huomaan, että tuo ”valmis” yleensä sijoittuu kauniiseen kesäpäivään muutaman vuoden päästä, kun perennat ovat asettuneet paikoilleen ja täydessä kukoistuksessaan. Puutarhan aikaperspektiivi on kuitenkin paljon pidempi ja monipolvisempi. Istutusten luontainen muuttuminen vuosien saatossa ei kuitenkaan tarkoita istutusten epäonnistumista.

Muutos kertoo vain siitä, että puutarha on elossa.

Luonnonmyötäistä

Puutarhaa on helppo pitää vihreänä harrastuksena. Kuitenkin välillä mieleen nousee kiusallinen kysymys: entä jos puutarhanhoito on sittenkin luonnonvastaista?

Puutarhassahan pyritään ohjaamaan luonnon kulkua ja rajoitetaan sen monimuotoisuutta. Joitakin lajeja suositaan, hillitään toisia tai jopa pyritään hävittämään ne. Puutarhakasvit ovat suurelta osin vieraslajeja, joita usein vielä istutetaan luonnottoman vähälajisiksi kasvustoiksi. Esimerkiksi perunamaamme ja pionipenkkimme ovat sellaisia, vaikkakin kooltaan hyvin vaatimattomia.

Olisiko luonnonmukaisinta olla tekemättä mitään ja antaa kaiken vain kasvaa niin kuin luontoäiti hyväksi näkee?

Puutarhuri minussa alkaa heti harata vastaan. Onko todella niin, että luonnonmukainen puutarhanhoito tarkoittaisikin puutarhanhoidosta – ja sen myötä myös puutarhasta – luopumista? Onhan hyvin tiedossa, kuinka hoitamattomalle puutarhalle käy jo muutamassa vuodessa: ennen pitkää puutarha lakkaa olemasta puutarha.

Munan ja kanan raja

Kun puhutaan luonnonmukaisuudesta, on aina kyse myös rajanvedoista. Missä menee luonnollisen ja luonnottoman raja? Biologisessa mielessä ihminen on osa luontoa ja sen kiertokulkuja, hyvässä ja pahassa, ja olemme monin eri tavoin luonnosta riippuvaisia. Toisaalta useimmat ihmisen toimet ja hänen tuottamansa esineet ovat ilmiselvästi keinotekoisia, ei-luonnollisia, ja monet suorastaan muulle elolliselle luonnolle vahingollisia. Ihminen näyttäisi samanaikaisesti sekä kuuluvan luontoon että olevan sen ulkopuolella.

Samankaltainen rajanvedon vaikeus on luonnollisen ja kulttuuriympäristön välillä. Milloin ihmisen vaikutuspiirissä oleva ympäristö lakkaa olemasta luonnollista? Voitaneen olla yhtä mieltä siitä, että elinkelvottomiksi muuttuneet alueet eivät ole luonnollisia. Yhtä lailla keinotekoisia ovat myös esimerkiksi erilaiset tekniset ympäristöt, mutta usein tavanomaisempikaan rakennettu ympäristö ei vaikuta erityisen luonnolliselta.

Toisaalta on helppo huomata, että lähes kaikissa muokatuissa ympäristöissä esiintyy myös jotain ”villielämää”. Jokainen tarhuri aivan varmasti tietää, kuinka helposti puutarhassa tai kasvihuoneessa tapaa kutsumattomia vieraita.

Asian hahmottamisen tekee vielä monimutkaisemmaksi luonnon loputon verkostomaisuus. Elävässä ympäristössä kukin yksittäinen eliö on samalla osa toisten eliöiden elinympäristöä. Kaikki liittyy kaikkeen, minkä lisäksi tähän kaikkeen liittyy jatkuva, vaikkakin usein hidas muutos.

Edes ”alkuperäisen luonnon” määrittely ei ole yksinkertaista. Ekologi Ken Thompson kysyy vieraslajeja käsittelevässä kirjassaan Where Do Camels Belong?, mihin aikakauteen ”alkuperäinen” tulisi sijoittaa. Oliko luonto alkuperäistä sata vuotta sitten, ennen löytöretkiä, viime jääkauden jälkeen, ennen Homo sapiensia, vai …?

Villin ja ei-villin raja on häilyvä sekin. Jalostettuja puutarhakasveja ei pidetä villeinä, mutta nekin voivat luontoon levitessään villiintyä ja käyttäytyä luonnonkasvien tapaan. Ja toisinpäin: luonnonvaraiset eliöt voivat sopeutua elämään esimerkiksi kaupunkiympäristössä.  Ovatko ihmisiin tottuneet cityhuuhkajat vielä villejä? Entä puutarhaan metsästä siirretty luonnonkasvi?

Ja niin edelleen.

Arkikäsityksen ”luonnosta” ja ”luonnonvaraisuudesta” luulisi kuitenkin riittävän kotipuutarhurin tarpeisiin. Näin ollen ”villinä luontona” voisi pitää kaikkia sellaisia elämänmuotoja, joiden esiintyminen jossakin ympäristössä ei ole ihmisen aikaansaannosta. – Mutta mistä me tiedämme, mihin kaikkeen ja millä tavoin tekemisemme ympäristössä vaikuttavat?

Mustavalkoisen tilanteen sijaan kyse onkin hyvin monenlaisista vihreän sävyistä.

Paikallista

Se, että luonnon ja ei-luonnon välinen raja on häilyvä, se ei tarkoita, etteikö rajaa ollenkaan olisi, ja etteikö luonnonmukaisuudella olisi väliä. Myöskään se, ettei kaikkialle ulottuvaa ratkaisua ympäristökysymyksiin ole näköpiirissä, ei tarkoita, etteikö kaltaiseni harrastajatarhurin olisi syytä etsiä luonnonmyötäisiä toimintatapoja puutarhanhoidossaan.

Maapallon mittakaavassa puutarhamme on tietenkin olemattoman pieni hippunen, jolla ei yksistään ole mitään havaittavaa vaikutusta kokonaisuuteen. Voisi kuitenkin ajatella, että miljoonalla puutarhalla olisi jo suurempi ympäristövaikutus, ja olemalla yksi näistä on parempi kuin ei mitään. Vähin, mitä voin tällä saralla tehdä, on huolehtia siitä, ettei puutarhastamme olisi ainakaan mitään haittaa ympäristölle.

Joka tapauksessa puutarhalla on paikalliset vaikutuksensa niin ympäristöön kuin tarhuriinkin. Puutarha on väistämättä osa paikallista veden ja ravinteiden kiertokulkua. Lisäksi monien puutarhan ns. villien asujaimien koko elinympäristö saattaa mahtua puutarhan rajojen sisäpuolelle, tai ainakin puutarha voi olla niiden elinympäristön merkittävä osa. Onhan silloin parempi, jos puutarhassa on hyvä elää.

Varsin luotettavana merkkinä ympäristön hyvinvoinnista pidetään lajiston monimuotoisuutta. Monimuotoisuutta puolestaan ruokkii – yllättävää kyllä – ympäristöön kohdistuva kohtuullinen, ympäristön uusiutumiskyvyn puitteissa pysyvä stressi.

Suomalaisia perinnemaisemia tutkinut Kaisa Raatikainen kirjoittaa blogissaan, kuinka niittyjen, hakamaiden jne. kunnostus ja ylläpito olisikin Suomessa huomattava toimi ympäristön monimuotoisuuden tukemiseksi. Kokonaan oma kysymyksensä sitten on, kuinka ylläpito tulisi järjestää, jos ja kun kunnostusta kaipaavilla ympäristöillä ei perinteistä käyttöä enää ole. 

On yksinkertainen fakta, että mökkipihamme on joka tapauksessa ihmistoimien vaikutuspiirissä ainakin niin kauan kuin paikka on asuttu. Vaikka luonnonvaraiseen tilaan ei olisikaan paluuta, haluan uskoa luonnonmyötäisen elämisen ympäristön kanssa olevan mahdollista.

Puutarhassa se tarkoittaisi toimimista siten, että ympäristön muutoksista huolimatta ympäristöön kohdistuva stressi ja kulutus pysyisi luonnon uusiutumiskyvyn alapuolella. Näin monimuotoisuus voisi säilyä. Onnellisessa tapauksessa se saattaisi jopa lisääntyä, vaikka ympäristö ei olisikaan samanlainen kuin mitä ”villi luonto” olisi.

Tarhurilla on ehkä sittenkin paikkansa.

Suomalainen maisemapuutarha

”Harmaja tupa, ei kaukana eteläisestä Hämeestä, seisoo erään mäen läntisellä rinteellä, liki pikkuista kylää…”

Viitisen vuotta sitten ostimme kesäpaikaksi ihastuttavan vanhan pihapiirin noin tunnin matkan päässä pääkaupunkiseudulta. Päärakennus on toistasataa vuotta vanha harmaa hirsimökki, joka on siirretty nykyiselle paikalleen lähiseudulta 1970-luvulla. Palstaan kuuluu piha-alueen lisäksi rantaa, niittyä ja metsää.

Maat ovat vuosikymmeniä sitten olleet osa pientilaa, ja muistona mies-ja-hevonen -aikakaudelta jäljellä on kunnioitusta herättävä määrä kiviaitaa, jota on peltojen kivistä rakennettu pitämään karja ja viljelykset erossa toisistaan.

Paikan edellinen isäntä oli hänkin innokas puutarhuri. Hänen perintönään puutarhassa on useita kymmeniä vanhoja pensasruusuja ja alppiruusuja sekä koko joukko vanhoja perennoja ja hedelmäpuita. Puutarha oli kuitenkin viimeiset vuodet jäänyt vähäiselle hoidolle, eivätkä heinät, vuohenputket, sananjalat ynnä muut todellakaan olleet jättäneet tilaisuuttaan käyttämättä.

Yllättävän sitkeiksi ovat kuitenkin osoittautuneet myös vanhat puutarhakasvit. Heinikon keskeltä, kuusentaimien lomasta, vattupusikosta ja muista vastaavista paikoista olen löytänyt ruusuja, iiriksiä, päivänliljoja, ritarinkannuksia, sormustinkukkia, akileijoja, sipulikukkia – jopa pioneita.

Suurin osa kasveista on epäilemättä aikoinaan noille sijoilleen istutettuja, tosin jotkut ehkä vain valeistutukseen odottamaan aikaa parempaa. Olen kuitenkin melko varma, että joukossa täytyy olla myös siemenistä, itusilmuista tai juurenpaloista levinneitä, sillä siinä määrin yllättävistä paikoista kasveja on löytynyt.  

Mökin ja metsän välissä

Olen nyt kunnostanut puutarhaa pala palalta, ja työ jatkuu. Pyrin luonnonmyötäiseen, vanhaa säilyttävään puutarhanhoitoon viljelyn ja varjelun hengessä. Kun päärakennus on perisuomalainen hirsimökki, ja kun pihaa ympäröi mitä suomalaisin metsämaisema, tuntuu suorastaan velvoittavalta säilyttää tyyli- ja tunnelmatasapaino puutarhan, rakennusten ja ympäröivän maiseman kesken.

Eräs tärkeä tyylireferenssini onkin suomalainen maatiaispuutarha, tarkemmin sanoen lapsuuden kesämummolan pihamaa itäsavolaisessa maalaismaisemassa sellaisena kuin sen muistan 1970-luvulta. Tuolloin en ollut puutarhanhoidosta erityisen innostunut; se oli vain yksi niistä asioista, joita kesäisin kuului tehdä. Mieltymykseni vanhoihin puutarhalajikkeisiin, erityisesti ruusuihin, pioneihin ja liljoihin on kuitenkin suurelta osaltaan kuitenkin sitä perua.

Olen ristinyt hankkeeni ”suomalaiseksi maisemapuutarhaksi”, vaikka nimitys ei olekaan tyylihistoriallisesti kovin tarkka. Puutarhavisiollani on toki yhteisiä piirteitä historiallisen maisemapuutarhan kanssa, mutta yhtä lailla on erojakin.

Maisemapuutarha-ajattelun syntysijat olivat 1700-luvun Englannissa, josta tyyli kantautui vähitellen Suomeenkin. Maisemapuutarhaan haettiin luonnonmuotoja jäljittelevää ilmettä vastakohtana ranskalaistyyliselle muotopuutarhalle, jolle puolestaan tyypillisiä olivat symmetriat ja suorat linjat.

Luonnonmuotoisuus oli kuitenkin keinotekoista: lammet olivat kaivettuja, luolat ja rauniot rakennettuja. Puutarhaan saatetiin lisätä myös ”kiinalaisia” tai muita eksoottisia elementtejä, kuten esimerkiksi pagodeja. Työvoimaa tarvittiin paljon sekä rakentamiseen että ylläpitoon, sillä maisemapuutarhat olivat yleensä suuria, kuten olivat linnat ja kartanotkin, joita puutarhat ympäröivät.

Tietenkään kesäpaikkamme ei ole linna eikä kartano – paitsi ehkä päiväunissamme – ja taloudessamme on yksi puutarhuri. Yhteistä vanhojen maisemapuutarhojen kanssa on kuitenkin pihamaiseman avaruus sekä pyrkimykseni puutarhan luonnonmuotoisuuteen. Toivon puutarhan lopulta sulautuvan ympäröivään maisemaan siten, ettei olisi helppoa sanoa, mistä puutarha alkaa tai mihin se päättyy.

Lampia tai luolia sen sijaan en ole aikeissa rakentaa ja suhtaudun ylipäätään kriittisesti ajatukseen pystyttää mitään kovin pysyviä rakennelmia puutarhaamme. Näinä globaaleina aikoina puutarhassamme on kuitenkin erittäin todennäköisesti jotakin kiinalaista, ellei muualla niin ainakin puutarhavajan työkalulaatikoissa.

Yhteisiä piirteitä löytyy toki monen muunkin puutarhatyylin kanssa. Istutusten epämuodollisuus voisi viitata esimerkiksi cottage garden -suuntaukseen, halun rakennella ja hoitaa puutarhaa omin käsin puolestaan voisi nähdä yhtymäkohtana arts & crafts -liikkeeseen. Luonnonmukaisuuden ihanne puutarhanhoidossa on sekin löydettävissä jo ainakin 1800-luvun ”takaisin luontoon” -ideaalissa, mutta ekoajattelu kuuluu yhtä lailla myös monen 2000-luvun puutarhailmiön ydinajatuksiin.

Tyyliyhteyksiä löytyneekin lopulta miltei minne tahansa, kun vain alkaa etsiä. Loppujen lopuksi olennaista ei ole se, mitä tyyliä puutarhamme mahdollisesti edustaa, vaan se, että sillä on tyylinsä. En yritä jäljitellä jotakin jonkun joskus jossakin määrittelemää mallia. Sen sijaan pyrin siihen, että puutarhan eri elementit sopisivat – meidän mielestämme – oikealla tavalla toisiinsa ja supisuomalaiseen ympäristöönsä, ja muodostaisivat lopulta omanlaisensa maailman mökin ja metsän välissä.

Omajuurinen tarhuri

Olen nimennyt blogini omajuuriseksi, sillä omajuurisuus kuvaa hyvin suhdettani puutarhaan.

Millainen sitten olisi omajuurinen puutarha? Tai omajuurinen tarhuri?

Puutarhanhoidossa ”omajuurisella” tarkoitetaan konkreettisesti omilla juurillaan kasvavaa puuvartista viljely- tai koristekasvia. Omajuurisia ovat siemenistä, pistokkaista tai jakotaimista kasvatetut puutarhakasvit sekä kaikki luonnonkasvit.

Nimitystä käytetään erotuksena vartetuista kasveista, joissa jalostetun lajikkeen verso tai silmu on liitetty toiseen kasviyksilöön, ns. perusrunkoon. Onnistuneessa tapauksessa liitetty kasvinosa alkaa versoa, ja kasvaa lopulta kiinni kasvattiemoonsa.

Varttamismenetelmä on tunnettu jo antiikin aikoina, ehkä aiemminkin. Sitä käytetään muun muassa hedelmäpuiden ja monien jaloruusujen lisäämisessä, sillä jalostamalla saavutetut ominaisuudet eivät yleensä periydy siementaimille. Esimerkiksi siemenestä kasvatettu omenapuu tuottaa luultavimmin erilaisia omenoita kuin emonsa.

Toisaalta – siementaimien ominaisuuksien moninaisuus kuuluu luonnon rikkauden perustekijöihin. Erityisen selvästi tämän huomaa risteymien kohdalla, jollaisia useimmat puutarhakasvit ovat: jälkikasvu yllättää aina. Tietenkään kaikki siemenet eivät edes idä, mutta niistä, jotka menestyvät, tulee usein kestäviä kasveja, jotka luonnonkasvien tapaan kasvavat omilla juurillaan.

Omajuurinen puutarha?

Omajuurisuus puutarhassa voisi tarkoittaa kirjaimellisesti esimerkiksi sitä, että kelpuuttaisin sinne vain omajuurisia kasveja. Tai vielä tiukemmin: vain luonnonlajeja. Tai: vain kotimaisia luonnonlajeja. Vain paikallista kantaa olevia kotimaisia luonnonlajeja. Ja niin edelleen.

Vaikka tällainen puhdasoppisuus minua houkutteleekin aika ajoin, en aio tuota kutsua noudattaa. Tosiasia on, että puutarhassamme kasvaa esimerkiksi omenapuita, joiden joukossa on myös muutamia itse varttamiani, enkä aio luopua niistä. Suosin kyllä omajuurisia taimia, mutta kaikenkattavaksi puutarhadogmiksi en omajuurisuutta tässä merkityksessä halua kohottaa.

Sen sijaan ajattelen asiaa metaforisemmin. Puutarhassa on aina kyse luonnon ja kulttuurin kohtaamisesta. Vaikka puutarha koostuu elävistä kasveista ympäristöineen, puutarhaa ei voi olla ilman puutarhuria. Yhtäällä ovat tarhurin aikeet, suunnitelmat ja työpanos, toisaalla kasvien ominaisuudet ja kasvupaikan olosuhteet alituisine muutoksineen.

Puutarha on useiden erityyppisten, alkuperältään erilaisten ja muuttuvien tekijöiden summa.

Puutarha on siis eräänlainen jaloste, risteytys, ja risteytyksen ensimmäinen sukupolvi lähtee aina siemenestä. Kun siemen itää, se juurtuu ja kasvaa perimänsä ja ympäristötekijöiden ohjaamana. Se saattaa muistuttaa emokasvejaan, mutta täysin samanlaista siitä tuskin tulee. Ja jos se saa kasvaa riittävän rauhassa, se kypsyy lopulta omanlaisekseen, sellaiseksi, että se tuntuu vain yksinkertaisesti kuuluvan paikkaansa.

Sama pätee puutarhaan. Vuosien myötä puutarha vähitellen muotoutuu tarhurin toimien ja ympäristötekijöiden vaikutuksesta omanlaisekseen. Katson onnistuneeni tarhurina, kun puutarha tuntuu juurtuneen ympäristöönsä, vaikka puutarhasta tulisikin lopulta erilainen, kun alun perin olin kuvitellut.

Toinenkin aasinsilta on tarjolla: puutarhassa tarhuri ja luonto ikään kuin vartetaan toisiinsa. Vaikka liitos ei olisikaan mutkaton, vuosien saatossa saattaa käydä, että tarhuri ja hänen tarhansa kasvavat kiinni toisiinsa niin, ettei ole yhtä ilman toista. Lisäksi, esimerkiksi vartettujen ruusujen jaloverso saattaa lopulta alkaa kasvattaa omiakin juuria kyllin kauan mullassa oltuaan.

Ehkä tarhurikin pystyy samaan?

Omajuurinen tarhuri?

Puutarhanhoidon omajuurisuuden ydin on mielestäni lopulta tarhurin asenteessa: pyrkimyksessä juurtua puutarhaansa ja kulttuuriseen perimäänsä vuosi vuodelta yhä paremmin, halussa oppia ymmärtämään ja arvostamaan kasvien, paikan ja historiansa luonnetta ja ominaispiirteitä, ja tekemään niiden mukaisia käytännön ratkaisuja.

Tarhurin omajuurisuudessa ei siis ole kyse pelkästään paikkaan ja luontoon juurtumisesta. Yhtä lailla tärkeää on omien kulttuuristen juurien etsiminen ja ylläpitäminen. Nuo juuret ulottuvat omasta henkilöhistoriasta lopulta kaikkeen kokemaani ja tietämääni. Tällä en nyt tarkoita kaiken mahdollisen säilyttämistä. Sen sijaan pyrin ylläpitämään puutarhassamme arvokkaaksi kokemiamme asioita, siinä määrin kuin se kohtuudella on mahdollista.

Silloin puutarhakin, yhdessä tarhurin kanssa, voi vähitellen kypsyä itsensä näköiseksi. Tämän kaltaista omajuurisuutta etsin sekä blogissani että puutarhassa.


Vihreä kupla

Pitkäaikainen kiinnostukseni puutarhanhoitoon, valokuvaukseen ja kirjoittamiseen sai minut lopulta perustamaan tämän blogin. Uusi vuosi tuntuu sopivalta ajankohdalta aloittaa.  Kun valo on vähissä ja puutarha on talviunilla, voi tarhurikin laittaa villasukat jalkaan ja pohdiskella puutarhaansa kaikessa rauhassa, matkan päästä.

Silloin voi tulla ajatelleeksi sellaistakin, mikä kesäkaudella saattaisi jäädä huomiotta.

Puutarha on minulle harrastus, mutta samalla se merkitsee paljon muutakin kuin vain vaihtelua siistille sisätyölle. Etenkin kesäisin puutarhamme tuntuu olevan kokonainen elämänympäristö, jossa yhdistyvät luonto ja kulttuuri, tekeminen ja oleminen, kasvun ja kauneuden ihmettely, aherrus ja laiskottelu.

Puutarhamme on pieni vihreä kuplani. Se onkin mitä parhain ympäristö kaikenlaiseen mietiskelyyn, suunnitteluun ja haaveiluun. ”Green thougths in green shadows”, kuten asian osuvasti ilmaisee brittiprofessori David E. Cooper kirjassaan A Philosophy of Gardens. Puutarha on myös mitä mainioin visioinnin ja kuvittelun kohde: puutarhasta kirjoittaminen antaa minulle mahdollisuuden vetäytyä sinne myös puutarhakauden ulkopuolella. 

Pidän asioihin – ja kirjoihin – uppoutumisesta. Puutarha-ajattelu on kiinnostavaa: moninaiset ovat ne ajatusmaailmat, jotka puutarhanhoidossa ilmenevät erilaisina tyyleinä, perinteinä ja käytäntöinä. Osa kiinnostavuutta on sekin, että molempien, niin puutarhan kuin ajattelunkin luonteeseen kuuluu muutos – ehkä hidas, mutta jatkuva. 

Vuosien mittaan luonnonmukainen ajattelu on tullut minulle yhä tärkeämmäksi niin puutarhassa kuin sen ulkopuolellakin. Itse asiassa ekologisen kestävä, kohtuullinen elämäntapa lienee ainoa vaihtoehto ilmastokriisin ja lajikadon aikakaudellamme. Tarhurinunelmani onkin puutarha, joka olisi sekä ekologisesti monimuotoinen, että monimuotoisuudessaan kaunis.

Myös valokuvaamisessa noudatan eräänlaista luomuestetiikkaa. Kuvaan asioita mieluiten niiden oikeassa ympäristössä ja luonnonvalossa. Juuri luonnonvalo loppumattomine sävyineen innostaa minua kuvaamaan samojakin kohteita, esimerkiksi puutarhaamme ja sen kasveja, eri vuorokauden- ja vuodenaikoina, ja vuodesta toiseen.

Tärkeintä kuvissa minulle on idea, joskus jopa ”varsinaisen aiheen” kustannuksella. Kuvieni vihreä kupla on tilanteita, hetkiä ja tunnelmia, värejä ja muotoja, valoja ja varjoja… Kukin kokekoon ne tavallaan.

Pyrin säilyttämään kuvissa luonnollisen tunnun, minkä vuoksi käytän kuvankäsittelyn mahdollisuuksia hyvin maltillisesti. Kuvat ovat suurimmaksi osaksi omasta puutarhastamme.

Puutarhakasvien vanhat lajikkeet ovat erityinen kiinnostuksen kohteeni, varsinkin pensasruusut, liljat ja pionit. Ajattelen, että vanhat lajikkeet ovat osa kulttuuriperintöämme ja että ehkä juuri siksi ne tuntuvat sopivan erityisen hyvin suomalaiseen maisemaan. Ne ovat myös kauniita ja kestäviä ja yksinkertaisesti pidän niistä.

Kiinnostus kaikkeen vanhaan on sittemmin laajentunut puutarhahistoriaan, sen eri perinteisiin ja tyyleihin. Haluan tutustua eri suuntausten taustalla olevaan ajatteluun ja ymmärtää jotain siitä, miksi puutarhat ovat sellaisia kuin ovat. Niinpä kiinnostun helposti sellaisestakin, mitä en jostain syystä voi tai halua omassa puutarhassamme toteuttaa.

Minulle on tärkeää, että puutarhassa on käsin tehdyn tuntu. Puutarha syntyy ja muotoutuu vähitellen itse tekemällä. Se on väistämättä usein hidasta, ja välillä myös hyvin työlästä, mutta sillä tavoin puutarha tulee omaksi. Tarhurikin kasvaa puutarhansa mukana ja vähitellen oppii, mikä juuri tässä puutarhassa menestyy, mikä ei.

Ehkä hän alkaa myös ymmärtää, miksi näin on.

Kirjoitan siis puutarhastamme ja sen herättämistä vihreistä ajatuksista. Usein nuo ajatukset tuntuvat sisältävän enemmän kysymyksiä, uumoiluja ja arveluita kuin yksiselitteisiä totuuksia. Ehkä niin on hyvä. Pyrin pohtimaan asioita useammista eri näkökulmista. Kerta toisensa jälkeen olen huomannut, että vaikka varmoja vastauksia ei löytyisikään, näkökulman vaihdos voi auttaa ymmärtämään asioita hiukan paremmin.