Se mitä on

Kerran kesähesarista tulin lukeneeksi jutun kaupassa käymisen ikuisuuskysymyksestä: kumpi onkaan ekologisempi, muovi- vai kangaskassi?

Kirjoittaja oli perehtynyt aiheeseensa ja asiassa oli puolensa jos toisensakin. Selkeän yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei tuntunut olevan. Käytännöllinen ratkaisu yksittäistapauksiin löytyi kuitenkin helposti ja se on ällistyttävän yksinkertainen: ekologisin kassi on se, joka on jo.

Olemassa olevat asiat eivät aiheuta enää lisää kulutusta. On sitten oma erillinen asiansa, kuinka kauppaan mennään ja mitä sieltä ostetaan: kauppareissun ympäristöjälki voikin olla pienempi tai suurempi ekokassista huolimatta.

Ostoksilta puutarhaan

Ostoskassin ja puutarhan vertaaminen toisiinsa on tietenkin aika älytöntä. Esimerkiksi valinta luonnollisen ja muovipuutarhan – millainen se olisi? – välillä ei vaikuta kovinkaan järkevältä kysymykseltä.

Sen sijaan mielekästä voisi olla pohtia, onko ekologisin puutarha se, joka on jo.

Suoraviivaisesti ajatellen näin olisi. Mitä vähemmän luonnon kulkuun puututaan, sitä luonnonmukaisempana ympäristön voi ajatella säilyvän. Kysymys taitaa kuitenkin olla ostoskassi-dilemmaa mutkikkaampi.

Ensiksikin ihmistekoisena kulttuurituotteena puutarha on lähtökohtaisesti jotain sellaista, mitä ei luonnostaan ole. Puutarhan luonto on joka tapauksessa ihmiskäden muokkaamaa.

Niinpä ekologisimmallakin puutarhalla on ympäristöjälkensä. Tai oikeastaan: puutarha on jälki – se on tarhurin jälki ympäristössä. Sen lisäksi ovat ne jäljet, joita puutarhan rakentamisesta ja ylläpidosta syntyy jonnekin muualle, ehkä etäällekin puutarha rajojen ulkopuolella.

Toiseksi, puutarhan täydellinen pysyvyys, se että mikään ei muuttuisi eikä varsinkaan mitään muutettaisi, on mahdotonta. Säilyäkseen puutarhana puutarha tarvitsee tarhurinsa.

Tarhurin näkökulmasta on tietenkin luonnollista (!) muokata puutarhaa mieleisekseen. Lähes aina tämä tarkoittaa alkuperäisten olosuhteiden muuttamista. Jos paikka on kovin tuulinen tai paahteinen, istutetaan suojaksi puita ja pensaita. Jos maa on kovin märkää, salaojitetaan, tai jos kuivaa, niin kastellaan. Laihaa maata lannoitetaan, hapanta kalkitaan. Tuodaan lisää multaa. Ja niin edelleen.

Loppujen lopuksi lieneekin mahdollista kasvattaa melkein mitä tahansa, jos vain onnistuu aikaansaamaan kasveille suotuisat olot. Toinen – ja tärkeä – kysymys on, mitä olojen muuttaminen ja uusien olosuhteiden ylläpito vaatii, onko se järkevää tai kohtuuden rajoissa. Kohtuudesta puutarhan ekologisuudessakin on lopulta kysymys.

Puutarhasta ostoksille

Kun puutarha on harrastus, kasvi- ja muiden hankintojen perustelemiseen niiden välttämättömyydellä tai edes tarpeellisuudella on syytä suhtautua huomattavalla itsekriittisyydellä. Usein kyse on eniten omasta mielihyvästä ja mukavuudesta. Toki, jos on aikomus kasvattaa perunaa, tarvitaan siemenperunoita tai jos halutaan ruusutarha, tarvitaan ruusuntaimia.

Kasvien kohdalla ympäristöjalanjälkeä on usein vaikea arvioida. Onkohan niitä kauankin kasvatettu lämmitetyssä kasvihuoneessa? Kuinka kaukaa ja miten niitä on kuljetettu? Onko kasvualusta turvetta vai jotain muuta? Ruukut ovat oikeastaan aina muovia: onkohan se kierrätettyä? Ainakin ruukut ovat uudelleen käytettävissä niin kauan kuin säilyvät ehjinä.

Entä kuinka pitkälle jalanjälkiä pitäisi yrittää seurata? Taimitarhalle? Risteytyshistoriaan? Siihen saakka, kun kyseinen kasvi alun alkaen tuotiin siirtomaista Eurooppaan?

Jos kyse on muutamista tai muutamista kymmenistä taimista, nämä kysymykset ovat lähinnä periaatteellisia. Käytännössä asialla ei liene suurtakaan käytännön vaikutusta ympäristöön. Kuitenkin osana elämäntapaa, sitä että ympäristöasioilla on väliä, on tällaisillakin ajatuksilla merkityksensä.

Ellei muuta, niin kyse on ekouskottavuudesta omissa silmissä: että toimisin niin kuin ajattelen.

Tai että toimisin edes sen suuntaisesti kuin haluaisin ajatella.

Kaunista kasvua

Tarhurille on tietenkin tärkeää, miltä puutarhassa näyttää, ja ajatus luonnonkauneudesta tuntuu itsestään selvältä. Monet luonnonnäkymät ovatkin käsittämättömän kauniita, mutta eivät kaikki. On myös tavanomaisia, yhdentekeviä ja jopa tylsiä luonnonpaikkoja.

Toisin kuin tarhurille, luonnolle ei ehkä olekaan niin väliä sillä, miltä asiat näyttävät. (Tosin en voi tietää, ”näyttävätkö” asiat luonnon näkökulmasta yhtään miltään, tai onko edes mielekästä ajatella luonnolla olevan mitään ”näkökulmaa”.) Luonnon monimuotoisuuden kannalta olennaista on, että luontokappaleiden vuorovaikutus pääsee toteutumaan ja että ympäristöolot tukevat tätä vuorovaikutusta.

Ekologisesti toimiva eloyhteisö ei aina välttämättä ole esteettisesti tyydyttävä. Eriparisuus pätee myös toisin päin: tarhurin esteettiset pyrkimykset voivat olla ympäristön kannalta hyvinkin haitallisia.

Ekologisuus ja estetiikka eivät automaattisesti tue toisiaan, mutta ne eivät myöskään ole toistensa vastakohtia. Itse asiassa ne eivät sijaitse edes samalla asteikolla. Ekologia kuvaa tapoja, joilla luonnon prosessit toimivat, estetiikka taas sitä, kuinka ihminen mieltää ja havaitsee kauniiksi kutsumiamme ilmiöitä.

Pienikin vilkaisu puutarhatyylien moninaisuuteen vahvistaa, että puutarha voi olla monella tavalla kaunis ja vaikuttava. Myös luonnon tasapaino voi toteutua useammalla kuin yhdellä tavalla: yksi ja sama eloyhteisö voi asettua erilaisiin tasapainotiloihin ympäristötekijöistä riippuen.

Niinpä myös mahdollisuudet esteettisen ja ekologisen kohtaamiseen puutarhassa ovat moninaiset. Tarhurin ei tarvitse rajoittua ajatukseen vain yhdenlaisista ekopuutarhoista.

Käsin tehty

Lienee aika palata takaisin ruohonjuuritasolle: toisin sanoen puutarhaan, siihen joka on. Nyt. Täällä.

Puutarhamme on edellisen omistajan perua, joten tässä mielessä se on jo. Se, että huomattava osa puutarhanhoidostani on ollut vanhan puutarhan kohentamista, uudelleen istuttamista ja niin edelleen, ei tietenkään tee puutarhaa sen ekologisemmaksi. Puutarhan ympäristöjäljet vain ovat jakautuneet pidemmälle ajalle.

Sitä paitsi lisää jälkiä on tulossa. Kuten aiemminkin olen todennut, puutarhamme ei koskaan valmistu, sillä muuttumattomana säilyvä puutarha on kaltaiselleni ite-tarhurille mahdoton ajatus. Näkyvän ja näkymättömän puutarhani dialogi, se että yritän puutarhassa tavoittaa sitä, mitä ei vielä ole, on olennainen osa puutarhan kanssa elämistä. Erilaisia muutoksia on tulevaisuudessakin luvassa varmasti niin kauan kuin jaksan puutarhassa puuhailla.

Kyse lienee lopulta jälkien mittakaavasta. Puutarhan rakentelu mies-ja-lapio -periaatteella on sen verran hidasta, että kun tarhuri työskentelee yhtäällä, puutarhan luontainen kasvu toisaalla peittää tarhurin jälkiä joskus hyvinkin tehokkaasti. Käsin tehdyssä puutarhassa tarhuri on vain yksi toimija tarhansa ekosysteemissä.

Näkymätöntä puutarhaansa tavoitellessaan tarhuri voi sitten pohtia, kuinka sen, mitä ei ole, voisi toteuttaa sillä, mitä on.