Suomalainen maisemapuutarha

”Harmaja tupa, ei kaukana eteläisestä Hämeestä, seisoo erään mäen läntisellä rinteellä, liki pikkuista kylää…”

Viitisen vuotta sitten ostimme kesäpaikaksi ihastuttavan vanhan pihapiirin noin tunnin matkan päässä pääkaupunkiseudulta. Päärakennus on toistasataa vuotta vanha harmaa hirsimökki, joka on siirretty nykyiselle paikalleen lähiseudulta 1970-luvulla. Palstaan kuuluu piha-alueen lisäksi rantaa, niittyä ja metsää.

Maat ovat vuosikymmeniä sitten olleet osa pientilaa, ja muistona mies-ja-hevonen -aikakaudelta jäljellä on kunnioitusta herättävä määrä kiviaitaa, jota on peltojen kivistä rakennettu pitämään karja ja viljelykset erossa toisistaan.

Paikan edellinen isäntä oli hänkin innokas puutarhuri. Hänen perintönään puutarhassa on useita kymmeniä vanhoja pensasruusuja ja alppiruusuja sekä koko joukko vanhoja perennoja ja hedelmäpuita. Puutarha oli kuitenkin viimeiset vuodet jäänyt vähäiselle hoidolle, eivätkä heinät, vuohenputket, sananjalat ynnä muut todellakaan olleet jättäneet tilaisuuttaan käyttämättä.

Yllättävän sitkeiksi ovat kuitenkin osoittautuneet myös vanhat puutarhakasvit. Heinikon keskeltä, kuusentaimien lomasta, vattupusikosta ja muista vastaavista paikoista olen löytänyt ruusuja, iiriksiä, päivänliljoja, ritarinkannuksia, sormustinkukkia, akileijoja, sipulikukkia – jopa pioneita.

Suurin osa kasveista on epäilemättä aikoinaan noille sijoilleen istutettuja, tosin jotkut ehkä vain valeistutukseen odottamaan aikaa parempaa. Olen kuitenkin melko varma, että joukossa täytyy olla myös siemenistä, itusilmuista tai juurenpaloista levinneitä, sillä siinä määrin yllättävistä paikoista kasveja on löytynyt.  

Mökin ja metsän välissä

Olen nyt kunnostanut puutarhaa pala palalta, ja työ jatkuu. Pyrin luonnonmyötäiseen, vanhaa säilyttävään puutarhanhoitoon viljelyn ja varjelun hengessä. Kun päärakennus on perisuomalainen hirsimökki, ja kun pihaa ympäröi mitä suomalaisin metsämaisema, tuntuu suorastaan velvoittavalta säilyttää tyyli- ja tunnelmatasapaino puutarhan, rakennusten ja ympäröivän maiseman kesken.

Eräs tärkeä tyylireferenssini onkin suomalainen maatiaispuutarha, tarkemmin sanoen lapsuuden kesämummolan pihamaa itäsavolaisessa maalaismaisemassa sellaisena kuin sen muistan 1970-luvulta. Tuolloin en ollut puutarhanhoidosta erityisen innostunut; se oli vain yksi niistä asioista, joita kesäisin kuului tehdä. Mieltymykseni vanhoihin puutarhalajikkeisiin, erityisesti ruusuihin, pioneihin ja liljoihin on kuitenkin suurelta osaltaan kuitenkin sitä perua.

Olen ristinyt hankkeeni ”suomalaiseksi maisemapuutarhaksi”, vaikka nimitys ei olekaan tyylihistoriallisesti kovin tarkka. Puutarhavisiollani on toki yhteisiä piirteitä historiallisen maisemapuutarhan kanssa, mutta yhtä lailla on erojakin.

Maisemapuutarha-ajattelun syntysijat olivat 1700-luvun Englannissa, josta tyyli kantautui vähitellen Suomeenkin. Maisemapuutarhaan haettiin luonnonmuotoja jäljittelevää ilmettä vastakohtana ranskalaistyyliselle muotopuutarhalle, jolle puolestaan tyypillisiä olivat symmetriat ja suorat linjat.

Luonnonmuotoisuus oli kuitenkin keinotekoista: lammet olivat kaivettuja, luolat ja rauniot rakennettuja. Puutarhaan saatetiin lisätä myös ”kiinalaisia” tai muita eksoottisia elementtejä, kuten esimerkiksi pagodeja. Työvoimaa tarvittiin paljon sekä rakentamiseen että ylläpitoon, sillä maisemapuutarhat olivat yleensä suuria, kuten olivat linnat ja kartanotkin, joita puutarhat ympäröivät.

Tietenkään kesäpaikkamme ei ole linna eikä kartano – paitsi ehkä päiväunissamme – ja taloudessamme on yksi puutarhuri. Yhteistä vanhojen maisemapuutarhojen kanssa on kuitenkin pihamaiseman avaruus sekä pyrkimykseni puutarhan luonnonmuotoisuuteen. Toivon puutarhan lopulta sulautuvan ympäröivään maisemaan siten, ettei olisi helppoa sanoa, mistä puutarha alkaa tai mihin se päättyy.

Lampia tai luolia sen sijaan en ole aikeissa rakentaa ja suhtaudun ylipäätään kriittisesti ajatukseen pystyttää mitään kovin pysyviä rakennelmia puutarhaamme. Näinä globaaleina aikoina puutarhassamme on kuitenkin erittäin todennäköisesti jotakin kiinalaista, ellei muualla niin ainakin puutarhavajan työkalulaatikoissa.

Yhteisiä piirteitä löytyy toki monen muunkin puutarhatyylin kanssa. Istutusten epämuodollisuus voisi viitata esimerkiksi cottage garden -suuntaukseen, halun rakennella ja hoitaa puutarhaa omin käsin puolestaan voisi nähdä yhtymäkohtana arts & crafts -liikkeeseen. Luonnonmukaisuuden ihanne puutarhanhoidossa on sekin löydettävissä jo ainakin 1800-luvun ”takaisin luontoon” -ideaalissa, mutta ekoajattelu kuuluu yhtä lailla myös monen 2000-luvun puutarhailmiön ydinajatuksiin.

Tyyliyhteyksiä löytyneekin lopulta miltei minne tahansa, kun vain alkaa etsiä. Loppujen lopuksi olennaista ei ole se, mitä tyyliä puutarhamme mahdollisesti edustaa, vaan se, että sillä on tyylinsä. En yritä jäljitellä jotakin jonkun joskus jossakin määrittelemää mallia. Sen sijaan pyrin siihen, että puutarhan eri elementit sopisivat – meidän mielestämme – oikealla tavalla toisiinsa ja supisuomalaiseen ympäristöönsä, ja muodostaisivat lopulta omanlaisensa maailman mökin ja metsän välissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.