Tyylin jäljillä

Eräässä aiemmassa postauksessa kuvailin puutarhaamme suomalaiseksi maisemapuutarhaksi. Samassa yhteydessä totesin, etten halua jäljitellä mitään tiettyä tyylimallia, mutta kuitenkin pidän tärkeänä, että puutarhalla olisi tyylinsä.

Aina koira koiran tuntee

Mutta mitä on tyyli? Miten tai mistä se syntyy? Tai suomalaisuus?

Tarkka määrittely lienee mahdotonta. En oikein usko, että pystyttäisiin kokoamaan kattava luettelo kriteerejä, joiden avulla esimerkiksi puutarhan suomalaisuuden voisi varmasti todeta. Suomalaisuudelle tyypillisiä piirteitä voidaan toki luetella, mutta mikä olisi se kriittinen ominaisuuksien yhdistelmä, joka yksiselitteisesti määrittelisi puutarhan suomalaisuuden ja samalla erottaisi sen minkä tahansa muunmaalaisista puutarhoista?

Suomalaisuuden tunnistaminen, silloin kun se eteen sattuu, sen sijaan on mahdollista, jopa helppoa. Ja toisin päin: on hyvin kuviteltavissa esimerkiksi sauna, jossa on kiuas, lauteet ja kaikki muu tarpeellinen, mutta joka ei vain tunnu suomalaiselta. Teoreettista pohdiskelua ei tähän vaadita, tarvitaan ”ainoastaan” käytännön kokemusta. Tuo kokemus sisältää kirjavan joukon pieniä ja isompia havaintoja suomalaisuudesta ja Suomessa elämisestä, eikä kaikkien havaintojen tarvitse olla edes tietoisia.

Jos määrittely edellyttääkin tietämistä ja analyyttistä pohdiskelua, tunnistaminen on kokemuksellinen asia. Usein se vain tapahtuu, vaikkei osaisikaan selittää, miten.

Sama pätee nähdäkseni myös erilaisiin tyylikysymyksiin. Tietyn tyylin tai kulttuuri-ilmiön ominaispiirteitä on toki mahdollista kuvata ja luetella, mutta ilman riittävää käytännöllistä kokemusta tunnistaminen voi olla hataraa. Tyyli tunnistetaan ja tyyliseikkoja arvioidaan kokemuksellisesti, ”näppituntumalla”.

Kokemuksen karttuessa myös näppituntuma tarkentuu, ja vähitellen voi oppia erottamaan hienouksia, joita ei aiemmin tiennyt olevan olemassakaan.

Yksityiskohdat ovat tyylikysymyksissä tärkeitä. Asioiden täytyy olla jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla ”oikein”; likiarvo ei riitä. Esimerkiksi: mitä eroa on tarkoituksella revittyjen ja muuten vain loppuun kulahtaneiden farkkujen välillä? Vai onko mitään eroa ollenkaan? Onko ero tavassa, jolla farkkuja pidetään? ‒ Jokin ero epäilemättä on, mutta en todellakaan osaa sitä osoittaa. (Lienenkö jo liian keski-ikäinen?)

Kirjassaan A Philosophy of Garden David Cooper kertoo joutuneensa samankaltaiseen tilanteeseen vieraillessaan eräässä kokeellisessa puutarhassa. Hänen oli mahdotonta arvioida, olivatko karkeasti leikatut heinätuppaat osa designia, vai oliko tarhurilla vain ollut huono päivä.  Perehtyneisyydestään huolimatta häneltä puuttui riittävä kokemus juuri tällaisista puutarhoista.

Ydintä etsimässä

Tyylikysymyksiä pohtii myös englantilainen puutarha-arkkitehti Russell Page (1906‒85) retrospektiivisessä kirjassaan The Education of a Gardener. Puutarhasuunnittelijana erittäin arvostettu Page työskenteli ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja yli neljän vuosikymmenen ajan. Pagen suunnittelemien puutarhojen perusteella hänen asiakaskuntansa oli huomattavan äveriästä, mutta jollei anna tietyn yläluokkaisuuden häiritä, kirjasta löytyy kotipuutarhurillekin hyödyllistä ajateltavaa.

Kirja on vuodelta 1962. Tuolloin monet uudet tuulet puhalsivat puutarhoissakin, ja Page asettuu voimakkaasti kannattamaan pysyviksi katsomiaan taiteellisia arvoja eikä karta jyrkkiäkään kannanottoja. Muun muassa hän selväsanaisesti erottelee toisistaan ajan hammasta hyvin sietävän ”todellisen tyylin” ja ”pelkän muodin”, joka menettää pian kiinnostavuutensa ja menee ohi ”jo parissa vuosikymmenessä”.  

En ryhdy arvioimaan hänen näkemyksiään. Makukysymyksiä kiinnostavampaa on tarkastella Pagen pohdiskeluja siitä, mistä hänen peräänkuuluttamansa ”todellinen tyyli” rakentuu, kuinka se on löydettävissä ja mitä se voisi kotipuutarhurille tarkoittaa.

Pagen ajattelussa ”tyylillä” (style) tuntuu olevan hyvin keskeinen asema. Tavanomaisen tyylisuunta-merkityksen sijaan (esim. cottage garden tai arts and crafts) hän tuntuu tarkoittavan tyylillä koko esteettisen ajattelunsa perustaa. Page tiivistää tyylin merkitsevän kaikkien puutarhan elementtien yhdistämistä koherentiksi kokonaisuudeksi sellaisella intensiteetillä ja älyllä, että puutarhasta muodostuu omanlaisensa itsenäinen kokonaisuus.

”When I have worked well the garden will be content to be itself and bear no obvious label.”

Pagen johtoajatus on, että suunnittelun lähtökohdaksi tulee valita vain yksi perustava idea, ja että se tulee pikemminkin löytää kuin keksiä. Tämän yhden perusajatuksen etsiminen puolestaan lähtee paikan ja ympäristön ominaisuuksista ja tulevan puutarhan muista mahdollisista reunaehdoista. Tällaisia ovat mm. maaperä ja maan muodot, valo- ja kosteusolosuhteet, olemassa oleva kasvillisuus, näkymät puutarhan ulkopuolella, puutarhan käyttötarkoitus ja niin edelleen. Myös rakennettu ympäristö tulee ottaa huomioon.

Kun idea on löytynyt, tulee kaiken muun tukea sitä. Huomionarvoista on, että perusidean tukeminen voi tarkoittaa myös kontrastia sopivassa suhteessa. Page antaa esimerkin: jos tontilla ei ole lainkaan korkeuseroja, voi suunnittelun lähtökohdaksi ottaa juuri maaston tasaisuuden. Puutarhan vaakasuoraa perushahmoa voi sitten vastakohdan kautta korostaa istuttamalla pylväsmäisen pystykasvuisia puita. Jos taas puutarhassa kaikki on kaarevaa ja kumpuilevaa, saattaisi viivasuora polku tuoda kokonaisuuteen kaivatun särmän ja siten vahvistaa kaarevuusteemaa.  

Perusidean ei tietenkään tarvitse perustua pelkästään muotoihin. Lähtökohta voi yhtä hyvin olla esimerkiksi paikan suojaisuus tai avoimuus, varjoisuus tai paahteisuus, veden läheisyys, jokin väri (esimerkiksi vihreä – ei kukkivia kasveja) tai jokin paikalla jo oleva elementti, kuten esimerkiksi suuri puu, jota ei käy siirtäminen. Oleellista on, että perusidea on selkeä ja että sillä on jokin mielekkäästi hahmotettava suhde paikkaansa ja ympäristöönsä.  

Oikeat suhteet

Mittakaava (scale) on Pagelle tärkeä osa tyyliä. Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, hän tarkoittaa mittakaavalla ennen kaikkea asioiden oikeita suhteita toisiinsa. Esimerkiksi puutarhan visuaaliset suhteet voivat ilmetä hyvin monilla tavoilla, eikä kaikki käy ilmi pohjapiirroksesta. Käytävien ja istutusalueiden välisten suhteiden tarkastelussa Page kirjoittaakin ottavansa lukuun myös muun muassa käytävän leveyden suhteessa niitä reunustavien istutusten korkeuteen sekä sen, mihin saakka puiden varjot milloinkin yltävät.

Mittasuhdeasioista lienee olemassa paljonkin erilaisia peukalosääntöjä, aina kultaisesta leikkauksesta alkaen. Yhtä lailla tärkeitä ovat myös monet sellaiset suhteet, joiden mittaaminen on vaikeaa tai mahdotonta. Millainen on puutarhan rakennettujen elementtien ja elävien kasvien keskinäinen suhde? Kuinka yksityiskohdat sijoittuvat kokonaisuuteen? Onko kontrasteja liikaa, liian vähän vai juuri oikea määrä? Kuinka suhtautuvat toisiinsa puiden lehvästöt ja niiden väliin jäävä tyhjä tila?

Oikeat suhteet eivät ole pelkästään esteettinen asia. On otettava huomioon myös puutarhan käyttö ja tarkoitus. Ratkaisut voivatkin olla ovat hyvinkin erilaisia riippuen siitä, onko tavoitteena lastenkestävä puuhapiha, keski-ikäisten ulko-olohuone, keräilijän kasvitieteellinen paratiisi, satoisa luomutarha vai jokin muu. Myös se, paljonko ja kuinka usein hoitotoimia tarvitaan, vaikuttaa kokonaisuuteen.

Huolimatta siitä, että Page ajattelee puutarhaa ennen kaikkea taidemuotona, garden as art, hän peräänkuuluttaa esteettisyyden ja käytännöllisyyden liittoa. Hyvä puutarha on käytännöllinen ja kaunis.

Tuosta on helppo olla samaa mieltä, mutta haluan kuitenkin lisätä listaan luonnonmukaisuuden. Page kirjoitti kirjansa 60 vuotta sitten, eikä puutarhan ekologisuus vielä tuolloin selvästikään ollut keskeinen kysymys. Tosin Pagen vaatimus kasvien vaatimusten tuntemisesta on toki samansuuntainen: oikeat kasvit oikeisiin paikkoihin. 

Sekä kirjassaan että puutarhoissaan Page nojaa vahvasti historiaan ja antaa varsin konservatiivisen vaikutelman. Hän kuitenkin muistuttaa, että vaikka puutarhaan sisältyisikin piirteitä menneiltä vuosisadoilta, sen suunnittelija on aina oman aikansa lapsi. Hyvä puutarha on aina nykyajassa, oli sen ulkoinen tyyli mikä tahansa.

Page ohjeistaa suunnittelijaa: ”Jos hän on taiteilija, niin kuin hänen tulisi olla, hänen tehtävänsä on tarkkailla ihmisiä ja elämää ja yrittää ymmärtää näkemäänsä. Sen jälkeen hänen tulee työstää kokemansa suunnitelmiksi (design) ja lopulta todellisuudeksi.”

Omalla pihalla

Edellä kirjoitettu tuntuu kotitarhurin näkökulmasta ehkä ylimitoitetulta ja kovin juhlalliseltakin. Vaikka pyrinkin puutarhassamme suunnitelmallisuuteen ja siellä on paljon kaunista ja kiinnostavaa koettavaksi, en ole ollenkaan varma, onko kotipuutarhamme taidetta, voiko tai tarvitseeko sen olla taidetta, tai onko koko kysymyksellä ylipäätään mitään väliä.

Loppujen lopuksi tarhurin peruskysymys taitaa olla: mitä mihinkin laitetaan ja kuinka paljon? Kysymykset asioiden oikeista suhteista puutarhassa ovat lopulta samantapaisia kuin kysymys siitä, paljonko pannaan suolaa soppaan. Keittokirjassa voidaan antaa jokin mitta tai todetaan vain: ”maun mukaan.” Niinpä vastauksetkin löytyvät lopulta samalla tavalla, vaikkakin ehkä hitaammin kuin kokkaillessa.

Vaikka seuraisikinkin puutarhassa jotain reseptiä, omaani tai jostain lainattua, lopulta on vain kokeiltava. Sitten on kokeiltava uudestaan, ehkä hiukan eri tavalla, ja kenties vielä uudestaan… Tarpeellinen näppituntuma jalostuu harjoituksen myötä, samoin kehittyvät silmä ja maku.

Eräällä kesälomareissulla bongasin autonikkunasta pienen puutarhan, joka oli aivan mahdottoman täynnä kaikenvärisiä ja -kokoisia kukkivia kasveja rattoisasti sikin sokin toistensa lomassa. Vaikutelma oli hyvin mutkaton ja sympaattinen, jos kohta Page olisi voinut pitää sitä sekavana ja epäeleganttina (tämä on oma arvaukseni).

Tuon puutarhan tarhuri tuntui noudattaneen periaatetta ”aina on tilaa vielä yhdelle”. Samalla hän oli kuin olikin tullut seuranneeksi Pagen oppeja yhden perusidean seuraamisesta, ehkä tietämättään ja hyvin omalla tavallaan.

Mikseipä Suomen suveen sellainenkin sopisi?

Oman puutarhan ydinajatusten pohtiminen on kotitarhurillekin kiinnostavaa (siitähän tässä blogissakin on kysymys), mutta Pagen ammattilaisnäkökulmaan on tehtävä eräs tärkeä korjausliike. Kotitarhurille puutarha ei ole vain paikka tai kohde, joka suunnitellaan ja toteutetaan, ja jota sitten tarpeen mukaan ylläpidetään.

Kaltaiselleni kotitarhurille puutarha on elämäntapa, ja sellaisena se sisältää väistämättä hyvin monisyisen kimpun erilaisia, keskenään ehkä hyvinkin yhteismitattomia asioita. Ja jos puutarha on elämäntapa, myös sitä koskevien ajatusten ja ideoiden täytyy voida elää ja muuttua.

Elämäntapapuutarha kasvaa ja kehittyy ajan myötä. Niinpä sen lukitseminen yhteen, aina ja ikuisesti samaan ja samanlaisena pysyvään ideaan voi olla haitallista. Se on vähän niin kuin kieltäisi puuta kasvamasta.