Kesken

Vanhan kiinalaisen sanonnan mukaan puutarha ei tule koskaan valmiiksi, vaikka sitä hoidettaisiin tuhat vuotta. En juuri tunne sanonnan taustalla olevaa ajatusmaailmaa, mutta kuten sitaateille usein tapahtuu, lainaan lausetta sumeilematta.

Elollisten olioiden yhteisönä puutarha on monenlaisten kasvamisten ja väistymisien kokonaisuus, joten ei sillä voikaan olla mitään pysyvää lopullista tilaa, ainakaan niin kauan kuin siellä on elämää. On toki asioita, jotka voivat pysyä paikoillaan ihmisiän tai kauemminkin, mutta elossa oleminen on muutoksen alaisena olemista. Kaikki elävä on kesken.

Käytännöllisen ja henkilökohtaisen sivumerkityksen tuo vanha viisaus saa siitä, että koska olen varsin ison pihamaamme ainoa puutarhuri (muiden perheenjäsenten ajoittaisella avustuksella kylläkin), luonnollinen seuraus on, ettei pelkoa kaiken valmiiksi saamisesta juuri ole.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö puutarhan yksittäiset osat voisi tulla kukin vuorollaan perustetuiksi ja sillä lailla valmiiksi, että ne voivat sitten jatkaa olemistaan, kasvamistaan ja kypsymistään, kohtuullisella ajoittaisella huolenpidolla.   

Puutarhurikaan ei tule koskaan valmiiksi, sillä puutarha opettaa tarhuriaan jatkuvasti. Välillä asiat onnistuvat, välillä eivät, ja hetkittäin puutarhanpito voi olla hyvinkin työlästä. Toisinaan luontoäiti osoittaa yritykseni turhaksi, ja joskus taas ratkaisee asiat puolestani ihan ilmaiseksi ehdottaen jotain sellaista, mitä en olisi tullut ajatelleeksikaan.

Mitä on valmis?

Edellä sanotusta huolimatta – onneksi! – joskus tuntuu, että puutarha olisi joiltakin osin, jossakin mielessä valmis, ainakin jonkin aikaa kerrallaan. Kun tietää, ettei puutarhalle tarvitse tehdä mitään juuri nyt, tai että jokin tavoiteltu, kuten esim. kukinta tai sato, on saavutettu, voi syntyä kokemus valmiiksi saamisesta.

”Valmis” taitaa kuitenkin sijaita lähinnä tarhurin mielessä. ”Valmis” on valmis käytettäväksi johonkin tarkoitukseen tai joidenkin kriteerien täytyttyä. Sanomme, että talo on valmis, kun sinne voi muuttaa asumaan, tai kun ruoka on valmista, voidaan asettua syömään. Kun opiskelija on suorittanut kaikki vaadittavat opinnot, hän valmistuu.

Entä puutarha? Vaikkei se kokonaisuutena koskaan olisikaan valmis, milloin jotakin puutarhassa voisi pitää valmiina?

Erilaisten piharakennelmien ja muiden ihmistekoisten asioiden suhteen kysymys on yksinkertainen. On helppo ymmärtää, milloin esimerkiksi patio tai aita on valmis. Puutarhakalusteet voi ostaa valmiina, ja niin edelleen.

Kysymys ”valmiista” muuttuu monimutkaisemmaksi elävien kasvien kohdalla – ja nehän juuri tekevät puutarhasta puutarhan, ainakin omasta mielestäni.

Tuntuu aika luontevalta ajatella, että porkkanat olisivat valmiita syksyllä, sadonkorjuuaikaan. Entä esimerkiksi narsissit – ovatko ne valmiita keväällä kukkiessaan, vai vasta silloin kun varretkin ovat jo lakastuneet ja sipulit lepotilassa? Yksivuotisten kasvien valmiiksikasvaminen tapahtuu yhden kesän aikana, mutta esimerkiksi pionien tai maksaruohojen täysikasvuisuutta saa odottaa useita vuosia, puiden kohdalla puhutaan vuosikymmenistä.

Tämäkin on näkökulmakysymys. Tarhuri toivoo näkevänsä kasvit parhaassa kukoistuksessaan, mutta kun puu alkaa kuolla, kuivua ja lahota, kuoriaisten ja tikkojen mielestä homma taitaa olla vasta aluillaan…

Uutta istutusta puolestaan voi pitää valmiina, kun lapiotyöt on tehty, kasvit istutettu ja kasteltu. Tarhuri toivoo tietenkin kasvien kasvavan: tuleeko istutus siis valmiimmaksi, kun kasvit ovat täysikasvuisia?  Ja jos ”valmiina” pidetään sellaista, johon ei tarvitse koskea, muuttuuko istutus taas vähemmän valmiiksi, kun tarhuri kokee tarpeelliseksi jotenkin asioihin puuttua?

Jos ajatuksen vielä laajentaa kokonaiseen puutarhaan, joutuu huomaamaan, ettei kyse ole pelkästään siitä, ettei puutarha tule koskaan valmiiksi. Koko kysymys alkaakin tuntua mahdottomalta, jollei pysty edes kertomaan, mitä ”valmiilla” tässä yhteydessä tarkoitetaan.

Keskeneräinen mieli

Sen lisäksi, että puutarhan kasvit ja muut asujaimet sekä ympäristötekijät ovat muutoksen alaisia, niin on myös tarhurin mieli. Jos jokin ei menesty, on kokeiltava uudestaan eri tavalla. On istutettava uuteen paikkaan, kasteltava ja lannoitettava enemmän tai vähemmän, tai ehkä istutettava kokonaan jotain muuta.

Tavatonta ei ole sekään, että tarhurin mieli muuttuu: että haluaa jotain muuta kuin ennen. Käänteet voivat olla jyrkempiä tai pehmeämpiä, mutta mielenmuutoksia joka tapauksessa tapahtuu. Uusia löytöjä, kyllästymisiä, ajatusten keskittymisiä ja syvenemisiä, unohtumisia…

On itse asiassa vaikea kuvitella, että puutarha-aikomukseni pysyisivät vuodesta toiseen täsmälleen samanlaisina, vaikka muutoksia voi itse olla vaikea huomata. Aloittelevaan tarhurina pari vuosikymmentä sitten en varmaan olisi osannut edes ajatella kaikkea sitä, mitä puutarha-aikeisiini nykyään sisältyy.

Tunnetusti ruokahalu kasvaa syödessä, eivätkä puutarhurit liene tässä suhteessa mikään poikkeus. Itse en ainakaan ole. Aikoinaan halusin omakotitalomme pihaan sireenin juurelle varjoliljoja, ja päätin kokeilla kasvattaa niitä siemenistä. Kun ensimmäiset liljat lopulta jonakin kesänä kukkivat, syntyi tunne: se onnistui, sain istutuksen valmiiksi.

Hyvin pian kuitenkin sain huomata, että Pandoran lipas oli vasta pikkuisen raollaan: siemenistähän voisi kasvattaa vaikka mitä…

Viimeisteltyä keskeneräisyyttä?

Pidän viimeistellyistä asioista. Vastaavasti keskeneräisyys saa minut helposti tuntemaan oloni epämukavaksi. Edellä lienee tullut selväksi, että puutarha on aina kesken, mutta siitä huolimatta viihdyn puutarhassa useimmiten mainiosti.

Toki olisi hermostuttavaa, jos puutarhassa olisi monta joskus aloitettua, viimeistelemätöntä työmaata (”yhden työmaan periaatteesta” kirjoitinkin aiemmin). Toteuttamattomia aikeita minulla on vaikka kuinka paljon, mutta onneksi tarjolla on se lohdullinen ajatus, että jos jotain ei ole aloitettukaan, se ei ole vielä edes kesken. Ainakin itseäni keskeneräinen häiritsee aloittamatonta enemmän.

Viimeistelty puutarha ei minulle tarkoita viivasuoria taimirivejä, yhdenmukaisiksi leikattuja ruusupensaita ja rikkaruohoista putipuhtaaksi kitkettyjä kukkapenkkejä. Varmasti sellaisillekin puutarhoille on paikkansa, mutta omamme on toisenlainen. (Linkki: suomalainen maisemapuutarha)

Viimeistelyn ei aina tarvitse tarkoittaa ulkoista pikkutarkkuutta, sillä viimeistely on aina suhteessa siihen, mitä halutaan. Se on eräänlaista ajatuksen tarkkuutta, sitä, että joitakin tiettyjä aikomuksia seurataan johdonmukaisesti. Lopputulokseksi saadaan sitten mitä saadaan. Jos se ei miellytä tai osoittautuu muuten epäsopivaksi, aikomuksia lienee syytä arvioida uudelleen.

On muistettava, että puutarhan luonnollinen puoli (kasvit luontaisine ominaisuuksineen, ympäristötekijät ja niiden muutokset jne.), johon tarhuri voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti, on erottamaton osa tarhurin mentaalista evoluutiota – ainakin, jos hän haluaa nähdä viheraikomustensa kukoistavan puutarhassaan.

Tarhurikin on aina kesken. Yritän oppia olemana tyytyväinen, kun riittävän usein riittävän moni asia puutarhassa onnistuu riittävän hyvin. Joskus toiveet jopa ylittyvät, mutta lopulta taivaanranta on aina yhtä kaukana.

Onneksi taivaanrannan ja tarhurin välissä on puutarha.

Jouten

läksin kuleksimaan, illansuussa,

kun suru soimasi minua

metsässä kyselin lehtikuuselta

saisinko ottaa

oksia siitä, me olemme vanhat tutut

Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit (1983)

Vaikkei suru niin soimaisikaan, on puutarha oivallinen paikka lähteä kuleksimaan. Kiireettömästi, ilman sen enempiä aikeita, vailla velvoittavaa ajatusta tekemättömistä töistä ja toteutumattomista suunnitelmista. Kierrellä siellä, missä harvemmin tulee käydyksi, istahdella katselemaan eri kulmista. Keskittyä ja kuunnella. Vain olla.

Silloin voi tulla huomanneeksi monenlaista mielenkiintoista, kaunista, outoakin. Matalalta paistava ilta-aurinko piirtää aivan erilaisia valon ja varjon kuvioita vaahteran lehvistöön kuin tammeen, haapaan tai koivuun, kuusesta puhumattakaan. Ovatpa punatulkut näppäriä irrottelemaan hahtuvat voikukan siemenistä.

Kaikki havainnot eivät tietenkään ole yksinomaan miellyttäviä. Nuput onkin syöty tai lehdissä on taudin merkkejä. Kirvoja. Myyränkolo. Nurmi kellastuu, saisipa sataa.

Joutilaan visioita

Puutarhassa kuleksiessani olen esimerkiksi löytänyt monta kiinnostavaa kuvakulmaa tai kuvauskohdetta. Usein olen tullut samaan paikkaan myöhemmin uudestaan, eri vuorokauden- tai vuodenaikaan, kuvannut eri valossa. Toisinaan huomaan keksineeni ratkaisun johonkin pulmaan kuleksimisen seurauksena, joskus ehkä vasta seuraavana päivänä. Tai kun olen kaivanut itseni hikeen ja kääntänyt maata, vaikka saanut valmiiksikin, ei mieli malta jättää tehtyä, vaan jään oleksimaan ja katselemaan työmaan liepeille.

Kirjassaan Planting the Post-Wild World Thomas Rainer ja Claudia West kehottavat puutarhan suunnittelijaa tutustumaan paikkaan paitsi mittaillen ja arvioiden, myös kuljeskellen rauhassa ympäriinsä ilman sen kummempaa päämäärää. Kuleksiessa paikka alkaa tulla tutuksi – ja intuitiota on syytä kuunnella.

Voi esimerkiksi huomata palaavansa toistuvasti samaan paikkaan ja että katse silloin vaistomaisesti kohdistuu johonkin tiettyyn kohtaan. Kirjoittajien mukaan tällainen on vihje kyseisen paikan merkityksellisyydestä: jokin siinä houkuttaa, ja tämä ”jokin” olisi syytä ottaa tavalla tai toisella huomioon puutarhan suunnittelussa. Mikä sitten milloinkin on oikea, hyvä ja sopiva ratkaisu ja kuinka se löydetään, onkin sitten oma kysymyksensä, johon ei liene patenttivastausta.

Omista puutarhassa kuleksimiseen liittyvistä tuumailuistani ja yrityksistä niiden toteuttamiseksi olen kirjoittanut aiemmin otsikolla Ite-puutarha.

Kunnollisten ihmisten puutarha

Kaikki edellä kerrottu tuntuu olevan sidoksissa jonkinlaisen hyödyn ajatukseen. Kuleksimisen tuloksena saavutetaan kuitenkin jotakin tai joutilaisuus on ansaittu vapaahetki tehdyn työn jälkeen – jotta jaksettaisiin taas paremmin työskennellä.

Työteliäisyyden ihanne onkin perinteisesti liitetty puutarhanhoitoon. Perinteiseen tapaan ”hyvinhoidettu” puutarha on tunnetusti työläs ylläpidettävä. Puutarhaa on pidetty talon näyteikkunana, jonka perusteella varsinkin menneinä vuosikymmeninä on tehty joskus pitkällekin meneviä päätelmiä asukkaiden elämänmenosta. Siistiä puutarhaa on pidetty osoituksena siitä, että talossa asuu työteliästä ja kunnollista väkeä.

Villiintynyt ja hoitamaton puutarha taas – hmmm….

Esimerkiksi itäsuomalaisella maaseudulla oli äitini kertoman mukaan vielä 1960-70-luvuilla itsestään selvää, että puutarhaan kuului keittiötarha, jonka tuli olla hyvin kitketty ja taimirivien viivasuoria. Muussa tapauksessa naapurit ja ohikulkijat saattoivat huomautella asiasta, eivätkä huomautukset aina suinkaan olleet hyväntahtoisia. Itsekin lapsena opin siihen, että pihan oli oltava kunnossa, jos oli vieraita tulossa, ja että lauantai-iltaan mennessä nurmikon tuli olla niitetty.

Joutoaikaa tarhurille

Tietysti on itsestään selvää, ettei tarhuri voi olla joutilaana kaiken aikaa. Puutarha vaatii työtä, toistuvasti ja ajoittain paljonkin. Suuri osa töistä kuitenkin antaa tarhurille niin paljon mielihyvää, ettei niitä aina tule edes pitäneeksi työnä. Toisinaan taas on tehtävä raskaampia, pitkänsitkeitä tai muuten vain hankalia hommia, jotka eivät tekemisen hetkellä aina ilostuta. Silti nekin kuuluvat – kai? – asiaan.

Mutta vaatiiko puutarha tarhurilta työtä ja tehokkuutta aivan koko ajan? Oikeasti?

Mielestäni ei pitäisi, ainakaan jos kyseessä on kotipuutarha. Paljon riippuu tarhurista itsestään: millaiset odotukset ja vaatimukset hänellä on puutarhalleen – ja itselleen tarhurina. Jos kaiken pitää olla juuri niin kuin tarhuri haluaa, on odotettavissa, että sitä kaikkea saa olla korjailemassa kaiken aikaa. Jos taas kasvit saavat kasvaa niin kuin kasvavat, joissakin rajoissa, riittää että tarhuri huolehtii noista ”joistakin rajoista”, mitä ne milloinkin sitten ovatkaan.

Esimerkiksi: pitääkö puutarhan olla täysin rikkaruohoton vai riittääkö, että rikkaruohoja pidetään sen verran kurissa, ettei niistä ole suurempaa haittaa?

Itse kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Pidän ylipäätään luonnonmukaisista ratkaisuista, sitä suuremmin, kun puutarhassa joka tapauksessa ollaan tekemisissä myös luonnon kanssa. Toinen, varmaan vähintään yhtä merkittävä vaikutin on tietty mukavuudenhalu: kiireettömyys näyttää olevan minulle arvo sinänsä.

Ollakseen kiireetöntä puutarhanhoito vaatii, että tarhuri voi olla usein puutarhassaan. Koti- tai mökkipuutarhassa on tämä mahdollisuus. Silloin puutarha on osa normaalia elämänmenoa eikä joukko erillisiä huoltotoimia, joita silloin tällöin käydään suorittamassa.

… ja hänen puutarhalleen

Kysymyksen voi kääntää niinkin päin, että pitäisikö puutarhan saada joskus olla tarhurilta rauhassa? Pentti Alanko kirjoittaa Pienessä vihreässä kirjassaan, kuinka monet tarhurit eivät osaa olla tekemättä koko ajan jotain puutarhassaan. Tunnistan tämän piirteen myös itsessäni.

Puutarhanhoidon ei kuitenkaan tarvitse eikä pidä tarkoittaa jatkuvaa asioihin puuttumista. Kasvit tarvitsevat kasvurauhaa asettuakseen sijoilleen, mikä joillakin kasveilla tapahtuu yhdessä kesässä, joillakin toisilla se voi viedä vuosia.

Enhän itsekään halua tulla häirityksi, jos on jotain tärkeää meneillään.

Ekologisen puutarhasuunnittelun pioneeri Larry Weaner kirjoittaa tekemättä jättämisen asenteesta otsikolla A Do-Nothing Attitude. Hän kuvailee erään luonnonniittypuutarhan perustamista: maata ei käännetty, sitä ei lannoitettu, eikä paikalle tuotu uutta multaa, päinvastoin kuin yleensä olisi ollut tapana.

On kuitenkin huomattava, että tekeillä oli puutarha, jolle olosuhteet olivat jo valmiiksi sopivat. Niittykasvit kasvavat luonnossakin laihoilla mailla, lannoitus olisi suotta antanut liikaa kilpailuetua rehevämpien maiden (rikka)kasveille.

Jälleen on kyse siitä, mitä tarhuri puutarhaltaan haluaa. Jos haluan tarhaltani jotain sellaista, mitä olosuhteet eivät mahdollista, on oloja muutettava, joko kertaluonteisesti tai, kuten useimmiten asia lienee, erilaisin toistuvin ylläpitotoimin, joita puutarhanhoidoksi kutsutaan. Uskon, että vähitellen opin haluamaan puutarhaltani sellaista, mikä luontuu näissä oloissa sellaisilla toimilla, joita olen valmis tekemään. Tarhuri muokkaa puutarhaansa ja päinvastoin.

Eikä kumpikaan ei pidä kiireestä.

*

Kuleksin siis puutarhassa. Välillä hyötyajatus istuu olkapäällä, välillä ei. Yritän ottaa oppia luontokappaleilta: jos ei ole mitään syytä, juuri nyt ei tarvitse täytyä…

Ruusuremontti

Pensasruusut, etenkin vanhat suomalaiset ja pohjoismaiset lajikkeet, ovat kuuluneet puutarhasuosikkeihini jo kauan. Jo alle kouluikäisenä muistan katselleeni juhannusruusuja kesämummolan aitanpäädyssä ja pitäneeni niitä hienoina ja jotenkin hyvin erityisinä.

Vakavammin ruusunpiikki pääsi pistämään ensimmäisen oman puutarhamme myötä vuosituhannen vaihteen tietämillä. Pienelle kaupunkitontillemme kokosinkin joukon pensasruusuja paikalla jo kasvaneiden juhannusruusujen ja mustialanruusun lisäksi. Tontti on kuitenkin varsin varjoinen. Sillä oli hyvätkin puolensa muun muassa puutarhan vesitalouden kannalta, mutta ruusut tahtovat kasvaa pitkiksi ja laihoiksi ronkuloiksi aurinkoa tavoitellessaan.

Viitisen vuotta sitten ruusunäkymät muuttuivat huomattavasti valoisammiksi kesäpaikan hankkimisen myötä. Ruusukuumeeni onkin sittemmin oireillut tasaisin väliajoin…

Uusi vanha puutarha

Kesäpaikkamme edellinen isäntä oli menneinä vuosikymmeninä kerännyt kymmenittäin pensasruusuja muun muassa pappiloiden, kartanoiden, maalaistalojen vanhoista puutarhoista eri puolelta maata. Joukossa on ostettujakin, sillä muutamissa on ollut taimitarhan merkkilappu vielä jäljellä. Kaikkien ruusujen alkuperästä ei ole tietoa, mutta aika monen tarina on tiedossa.

Ruusuja kasvaa siellä täällä ympäri tonttia, jotkut varsin erikoisissakin paikoissa, esimerkiksi kokeellisen tuntuisina ”metsäistutuksina”. Yllättävän hyvin ruusut ovat hoidottakin selviytyneet, vaikka joistakin on löytynyt vain joitakin yksittäisiä versoja muun kasvillisuuden seassa.

Muutamaankin otteeseen olen inventoinut ruusuja. Olen merkinnyt niitä maastoon ja karttaan, numeroinut ja niin edelleen. Silti vielä viime kesänäkin löysin joitakin, jotka eivät ole olleet laskuissa mukana. Ruusuja on noin sata, mutta tarkkaa lukumäärää en tiedä. Aina ei ole itsestään selvää, mitkä versot kuuluvat samaan kasvustoon, milloin taas on kyse eri yksilöstä.

Punalehtiruusu.

Tapaus ’Poppius’

Aivan alkuun ajattelin, että myös isot ränsistyneet pensaat vaatisivat uudelleenistuttamista, vaikkei niitä olisikaan tarpeen siirtää toiseen paikkaan. Esimerkiksi tuvan itäseinustalla kasvaa valtaisa kasvusto vaaleanpunaista ’Poppius’-juhannusruusua. Joka talvi, silloin kuin lunta on, pensas saa päälleen peltikatolta valuvan lumikuorman, joka viimeistään kevättalven vaihtelevissa säissä sitten sulaa ja jäätyy, sulaa ja jäätyy… Usein maaliskuussa pensas on näkymättömissä. Vähän myöhemmin, lumien sulamisen aikaan, näky ei erityisemmin hivele silmää: versot ovat lumen alla painuneet aivan maata pitkin.

’Poppius’ maaliskuussa

Ensimmäisenä mökkikeväänä en uskonut, että ruusu siitä kohenisi. Onneksi tuolloin muuta tekemistä oli niin paljon, etten ennen juhannusta ehtinyt omistaa sille juuri ajatustakaan. Vastoin odotuksiani versot oikenivat ja tuottivat valtaisan ruusuloiston. Ainoa mitä lopulta tarvitsi tehdä, oli saksia kuivuneet versot ja nyhtää pois maitohorsmat ja sananjalat. Kasvusto on niin tiheä, ettei muista rikkaruohoista ole juuri harmia, eikä niitä oikein kitkemään edes pääsisikään.

Sama ’Poppius’ juhannuksen jälkeen samana vuonna.

’Poppius’ tuntuu tulevan toimeen käytännöllisesti katsoen omillaan. Vain pahimpaan helleaikaan sitä on tarvinnut kastella, minkä lisäksi liikoja juurivesoja olen joutunut silloin tällöin hillitsemään.

Uusia osoitteita

Olen alkanut siirtää ruusuja parempiin oloihin. Lisäksi haluan ne paikkoihin, joissa muutenkin ollaan: silloin ruusuista on eniten iloa. Olen myös yrittänyt opetella tunnistamaan kukkien, lehtien, kasvutavan, juurivesojen ynnä muiden tuntomerkkien perusteella, mihin ryhmään (pimpinellaruusut, neidonruusut, ranskanruusut…) mikäkin ruusu mahdollisesti kuuluu. Yritän näin arvioida, millainen kasvupaikka olisi millekin ruusulle otollinen, ja myös esimerkiksi sitä, kuinka korkeiksi ne voisivat kasvaa.

Esimerkiksi hiekkaiseen ja ajoittain paahteiseen rinteeseen olen kokoamassa pimpinellaruusuja (ts. juhannusruusuja ja sen tyyppisiä), sillä luontaisesti ne sietävät varsin kuivaakin kasvuympäristöä. Sen sijaan muille, kuten esimerkiksi neidon- ja ranskanruusuille, yritän järjestää paria pykälää rehevämmät olot.

Jotkut ruusut ovat kauan heinikon seassa oltuaan taantuneet kukkimattomiksi. En siis vielä tiedä, minkä värisiä niiden kukat ovat. Valtaosa vanhoista pensasruusuista on kuitenkin jonkin sävyisiä punaisia, valkoisia tai jotain siltä väliltä. En siis usko suuria väriristiriitoja syntyvän, vaikka yhdistelisinkin ruusuja uusiin istutuksiin osittain arvauksen perusteella. Jos nyt jokin ruusuyhdistelmä sattuisi osoittautumaan kerta kaikkiaan mahdottomaksi, sen korjaaminen on kuitenkin kohtuullisen pieni vaiva. Ja voihan olla, että silmä tottuisi siihenkin.

Vaihtoehto olisi se, että ensin kokoaisin kukkimattomat ruusut väliaikaiseen paikkaan, odottaisin pari kolme kesää niiden kukkimista ja siirtäisin ne oikeisiin paikkoihinsa vasta sen jälkeen. Tämä ratkaisu tuntuu paitsi hyvin työläältä, myös toivottoman hitaalta. Siirto-operaatioon menisi silloin useita vuosia enemmän.

’Agnes’.

Lapiotöitä

Pensasruusujen siirtely on sinänsä varsin yksinkertaista, mutta käy kyllä työstä. Olen kaivanut juurakot ylös mieluiten talikolla, sillä lapiolla voi vahingossa tulla katkoneeksi arvokkaita juuria, varsinkin jos ei ole selvää, mihin suuntaan vahvimmat juuret versosta lähtevät. Optimiajankohta olisi toukokuussa kasvuun lähdön aikoihin tai sitten elokuussa, jolloin kesän kasvu alkaa olla ohitse, mutta ruusuilla on vielä aikaa juurtua uuteen paikkaansa ennen talvea. Jos säässä on valinnanvaraa, paras hetki olisi kunnon sateiden jälkeen, jolloin maa ei ole kivikovaa ja ruusut ovat hyvässä nestetasapainossa.

Koska käytännössä ei kuitenkaan aina ehdi silloin kun pitäisi, olen siirrellyt ruusuja vielä juhannuksen alla ja lokakuussakin. Viikot juhannuksesta heinäkuun loppuun olen kuitenkin pitänyt rauhoitusaikana, niin ruusuille kuin tarhurillekin.

Yleensä siirrän ruusun kerrallaan. En luota siihen, että monilajisesta ruusunjuurikasasta osaisin myöhemmin erotella kunkin lajinsa mukaan. Keräilen ruusunjuuret vesisaaviin sitä mukaa kun olen saanut ne kaivetuksi, jotta ne eivät pääse kuivumaan ja pysyvät tallessa. Esimerkiksi pidempään heinikkoon tai mustikkavarvikkoon (sielläkin niitä kasvaa) irralliset ruusunjuuret häviävät todella helposti.

Omia ruusuja siirrellessä teen aina istutuspaikan valmiiksi etukäteen, jotta saisin ruusut takaisin maahan mahdollisimman pian. Muualta saatujen juurivesojen kohdalla on kuitenkin usein turvauduttava valeistutuksiin, joskus pidemmäksikin aikaa. Aina ei ole valmista istutustilaa odottamassa, jos tulee tilaisuus saada ruusuntaimia tai juurivesoja.

Vaaleanpunertavan juhannusruusun toistaiseksi tunnistamaton lajike.

Mökkitonttimme maaperä on hiekkaista ja humus on monin paikoin ohut. Maata olen parantanut ostomullalla, kohtuullisella kalkituksella sekä edellisen tuotantokauden huussikompostilla, tai kaupan kanankakalla, mikäli komposti on lopussa. Istutuskuoppaa kaivaessa varon tekemästä hiekkaiseen maahan tarkkarajaista multa-allasta. Uskoisin ruusuille olevan eduksi, että ne levittäisivät juurensa myös istutuskuopan ulko- ja alapuolelle, ja arvelen näin tapahtuvan helpommin, jos siirtymä ”tavalliseen” maahan olisi vähittäinen ja pehmeä. En tosin ole varma, onko tällä todellista vaikutusta.

Sitten leikkaan ruusut alas – ja jään odottelemaan.

Pian siirtämisen jälkeen uusista istutuksista ei vielä ole paljoa kertomista. Esimerkiksi tämän kesän siirtoistutusten onnistumista voi alkaa varmemmin arvella ensi keväänä tai alkukesästä. Onneksi aivan muutamaa epäonnista lukuun ottamatta ruusut ovat selvinneet siirroista, ja ainakin yksi verso on lopulta noussut leikatuista varrentyngistä.

Yksinkertainen juhannusruusu.

Kun uusissa istutuksissa paljasta multapinta-alaa on paljon, kitkemistä riittää, ainakin aluksi. Tavoitteeni on kuitenkin saada maanpinta peittymään (toivotunlaiseen!) kasvustoon, jolloin kitkemistarve toivottavasti vähenee. Ruusujen lomiin olen kylvänyt ja istuttanut akileijoja, kurjenpolvia, ukonhattuja ynnä muita perennoja sekä sipulikukkia. Samoin olen antanut valkovuokkojen ja ketokukkien jäädä ja runsastua. Tämä vaatii valikoivaa kitkemistä. Yhtä ja toista joudun alkukesästä jättämään kitkemättä nähdäkseni mitä taimista kasvaa, ja korjaamaan tilanteen vaatiessa virheitäni myöhemmin. Onneksi vuohenputken tunnistaa jo pienestä alusta.

(Tämä saattaa osoittautua haihatteluksi, mutta toivon kuitenkin, että piikikkäät ruusunversot, sitten kun ne ovat kasvaneet täysimittaisiksi, ainakin hiukan hillitsisivät peurojen syöntihaluja. Nyt monet liljanversot ovat kadonneet märehtiviin suihin.)

Ruusuremonttini on vielä täysin kesken. Työtä tulee riittämään ensi kesäksi ja varmaan vielä seuraavaksikin. Lisäksi se on muutenkin verkkaista puuhaa, kuten vanhan puutarhan kunnostus ylipäätään. Menee helposti kesä tai pari, ennen kuin siirretyt ruusut alkavat näyttää yhtään miltään. Ja sitten tarvitaan vielä useampi kasvukausi lisää, ennen kuin visioimani ruusuja ryöppyävät pensastot ovat todellisuutta – jos ylipäätään ovat.

Mutta ehkä jo ensi kesänä saan tietää, millaisia kukkia niihin tulee.

”Pappilan punainen” ja muita pioneja

Ensimmäinen pioni puutarhassamme oli ”Pappilan punainen”. Se on jakotaimen jakotaimen jakotaimi pionista, jonka isoäitini istutti pappilanpuutarhaansa joskus 1930-40-luvuilla. Todennäköisesti hänkin oli saanut sen jakotaimena jostakin, mutta siitä perimätieto ei enää kerro.

Isovanhempani muuttivat pois pappilasta joskus 1950-luvun alkupuolella ja pioni jäi niille sijoilleen. Kun reilua vuosikymmentä myöhemmin vanhempani rakennuttivat omakotitalon samalle paikkakunnalle, toi pappilan uusi ruustinna meille palan tuosta pioninjuurakosta, ”että se säilyisi suvussa”.

Sittemmin tuo vanha puupappila on tuhoutunut tulipalossa, eikä sen puutarhastakaan varmaan ole mitään jäljellä – tummanpunaista pionia lukuun ottamatta.

”Pappilan punainen”

Pappilan pioni matkasi sitten omaan puutarhaamme vuosituhannen vaihteessa. Seuraavana keväänä ostin sille Hyötykasviyhdistyksen Annalan taimitorilta pari kaveria. Ne ovat hyvin samannäköisiä, mutta ne ovat ottaneet tavaksi aloittaa kukintansa hiukan pappilan pionia aiemmin. 

Yllätyskaksoset

Alkuperältään tietymättömät ovat kaksi pionia, jotka löysin (!) omakotitalomme kukkapenkistä jonakin 2000-luvun alun keväänä. Kasvukauttaan aloittelevien perennojen joukossa huomioni kiinnitti pari tainta, joita en ollut istuttanut ja jotka eivät näyttäneet rikkaruohoiltakaan. Tuolloin olin tarhurina aivan noviisi, eikä pikkutaimien tunnistaminen ole minulle vieläkään helppoa. Jätin ne kasvamaan, ja lopulta kärsivällisyys palkittiin.

Taimet osoittautuivat pioneiksi. Jonakin seuraavista kesistä ne lopulta kukkivat. Pionit ovat keskenään samanlaisia, kerrottukukkaisia ja valkoisten terälehtien joukossa on siellä täällä tarkkarajaisia punaisia laikkuja. Samana vuonna, jolloin pionit ensi kertaa kukkivat, oli mediassa keskusteltu Erkki Tuomiojan uutuusteoksesta Häivähdys punaista. Niinpä ristin pionit tuttavallisesti ”Erkiksi”.

Todennäköisin selitys mysteeripioneille on se, että ne ovat jäänne vanhoista istutuksista aiempien talonomistajien ajoilta, mahdollisesti jopa samasta pioniyksilöstä. Se, että ne olisivat peräisin jostain muualta kulkeutuneista siemenistä, vaikuttaa epätodennäköisemmältä. Pioninsiemenet ovat myrkyllisiä, minkä vuoksi esimerkiksi linnut tai oravat pioneja tuskin levittävät. Lisäksi jalostettujen pionien siemenet, jos ne ylipäätään itävät, harvoin tuottavat identtisiä jälkeläisiä.

Pioni-rescue

Kotipuutarhassamme pionit olivat vuosien mittaan jääneet pahasti jättimäiseksi kasvaneen sireenipensaan varjoon. Niinpä siirsinkin pionit aurinkoisempiin oloihin uuteen kesäosoitteeseemme heti kaupantekoa seuranneena syksynä. Sitä paitsi, vannoutuneina mökkeilijöinä emme juuri koskaan olisi parhaaseen pioniaikaan kotosalla.

Kesäpaikan edellinen isäntä on melkoinen keräilijäluonne ja tämä taipumus heijastui myös hänen puutarhaansa. Pihan paraatipaikalla kasvavat korkeat pionit hän oli saanut eräästä vanhasta kartanonpuutarhasta. Niistä kaksi on puhtaan valkoista, kaksi muuta hennon vaaleanpunaista, jotka kukinnan myötä vaalenevat lähes valkoisiksi.

Pihatammen katveessa, vuohenputkien valtaamina kasvoi useita kukkimattomia pioneja. Kuulin niiden olevan talonpoikaispioneja ja että ne olivat peräisin erään autiotalon pihalta. Siirsin ne samaan pioni-istutukseen edellisten kanssa, ja uusissa aurinkoisemmissa oloissa ne kukkivatkin komeasti syvän punaisina. Nämäkin muistuttavat kovasti pappilan pionia, mutta aloittavat kukinnan jo noin puoltatoista viikkoa aiemmin, yleensä juhannuksen alusviikolla.

Pari pionia puolestaan on peräisin Helsingin Kirurgisen sairaalan pihalta. Siellä sijaitsi aikoinaan isännän työpaikka, ja kun rakennukseen oli tulossa massiivinen remontti, hän oli saanut luvan korjata pionit parempaan talteen. Olen nekin istuttanut uudelleen, ja aurinkoisessa tuvan päädyssä ne näyttävät viihtyvän mainiosti. Seuranaan niillä on kuolanpioni ja pari muuta, erään toisen kartanon puutarhasta saatuja.

”Kirurgisen sairaalan pioni” avautumassa.

Lajikearvailua

Monien pioneidemme tarinat ovat siis tiedossani, mutta niiden lajikkeet ovat kysymysmerkki. Aiemmin en edes pitänyt lajiketietoa kaltaiselleni kotipuutarhurille kovinkaan tärkeänä, mutta kuten usein tapahtuu, ruokahalu kasvaa syödessä ja tietty friikkiytyminen tekee asiat kiinnostaviksi.

Nimettömän pionin lajikkeen määritys ei ole ollenkaan helppoa. – Lukuvinkki: Rea Peltolan & Vesa Koivun Pionit-kirjasta löytyy yksityiskohtaisen herkullinen kuvaus ”Käpylän punertavan” arvoituksen ratkaisemisesta.

Pionilajikkeita on tuhansia, ja rekisteröityjen lajikkeiden epävirallisia perillisiä varmasti vähintään toinen mokoma. Asiaa ei mitenkään helpota eri aikoina julkaistujen tietojen ristiriitaisuus. Samaa lajiketta on saatettu kutsua useammalla nimellä, ja sama nimi puolestaan on saattanut tarkoittaa eri pioneja tai pioni on yksinkertaisesti voitu nimetä väärin.

Tiedot voivat myös olla epätarkkoja. Esimerkiksi kuvaus ”keskikorkea ruohovartinen pioni, vaaleanpunaiset kerrotut kukat kesäkuussa” saattaa riittää pionia hankkivalle informaatioksi, kun taimiruukku on silmien edessä, mutta lajikkeen määritysperusteeksi siitä ei ole. Ehdot täyttäviä vaihtoehtoja on aivan liian paljon.

Toistaiseksi tunnistamatobn pioni.

Vaikka omien lajikearveluideni virhemarginaali lienee melkoinen, otan kuitenkin esimerkin: 

Luotettavana pitämäni tiedon mukaan ”Pappilan punainen” on ollut suvussamme viimeistään 1940-luvulta alkaen ja se on vuosikymmenet menestynyt kolmosvyöhykkeellä ilman sen kummempia talvisuojauksia. Pioni on ruohovartinen, noin 40-50 cm korkea ja versoilla on taipumusta kasvaa hiukan mutkaisiksi. Sen kukat ovat kerrotut ja karmiininpunaiset, ja ne vaativat tukemista. Lehdet ovat päältä kiiltävät ja juurakko mukulainen.

Väärän väriset pionit voi tietysti heti jättää pois laskuista, samoin modernit hybridit, puuvartiset pensaspionit ja hyvin talvenarat lajikkeet. Kysymykseen eivät tule myöskään luonnonlajit, sillä niiden kukat ovat yleensä yksinkertaiset, ja ne kukkivat hyvin aikaisin, usein jo toukokuussa. 

Peltolan & Koivun pionikirjan perusteella kyseessä on mitä luultavimmin tarhapioni Paeonia × festiva ’Rubra plena’. Kirjassa esitellyt pionit ovat Suomen oloissa ainakin jotakuinkin kestäviksi todettuja. Kirjassa kuvatuista tummanpunaisista lajikkeista suurin osa on liian uusia, lehtien perusteella kyse ei voi olla kerrotusta tillipionista, ’Philippe Rivoiren’ punainen väri ei taas näytä samalta… Ja niin edelleen.

Myös esimerkiksi Pionien Kodin verkkokaupan kuvat  ’Rubra Plenasta’ näyttävät hyvin samoilta kuin ”Pappilan punainen”, samoin American Peony Societyn pionirekisterin kuvaus kyseisestä lajikkeesta .

Sen sijaan katsahdus Karsten Burkhardtin ylläpitämään valtaisaan pionirekisteriin  kertoo, että nimillä ’Rubra’  ja ’Rubra plena’ on ehditty kutsua useampaakin pionia…

Toistaiseksi tunnistamaton pioni.

Sisaruksia vai serkuksia?

Annalan taimitorilta hankkimani pionit sekä talonpoikaispionit autiotalon pihalta ovat hyvin samankaltaisia ”Pappilan punaisen” kanssa. Kiinnostava erottava piirre, josta jo mainitsinkin, on kuitenkin se, että ne kukkivat eri aikoihin. Autiotalon talonpoikaispionit aloittavat noin viikkoa ennen juhannusta, Annalan pionit seuraavat noin viikon päästä, mutta ”Pappilan punainen” aloittaa kukintansa vasta, kun talonpoikaispionit ovat jo varistaneet suurimman osan terälehdistään. Kukkimisjärjestys on säilynyt samana jo useamman kesän. Olen istuttanut kyseiset pionit vieri viereen, joten kasvuolosuhteiden erosta ei voi olla kysymys.

’Rubra plena’ on ikivanha lajike, eikä sen alkuperää tunneta. Luonnonvaraisena sitä ei kuitenkaan tavata, joten kyse täytyy olla kauan sitten jalostetusta puutarhakasvista. Suomessakin sitä on kasvatettu jo 1600-luvulla, mahdollisesti jopa aiemmin. 1800-luvulle tultaessa se oli jo aikansa mittapuulla arvioiden yleinen pioni suomalaispuutarhoissa. Sittemmin sen suosio on vaihdellut muodin muutosten mukaan, ainakin niissä puutarhoissa, joiden omistajilla on ollut halua ja varaa trendien seuraamiseen.

Kyseessä ei siis ole mikään lajikeharvinaisuus, pikemminkin päinvastoin. Voisikohan juuri ’Rubra plenan’ yleisyys selittää punaisten pioneidemme kukkimiskalenteria? Jos kyseistä pionia on pitkän ajan kuluessa yleisesti kasvatettu eri puolilla Suomea (ja Eurooppaa), voisi olla mahdollista, että siitä on muodostunut erilaisia kantoja, joilla on hiukan toisistaan poikkeavia ominaisuuksia esimerkiksi kukkimisen ajankohdan suhteen. – Tämä on omaa arveluani, jota en pysty todistamaan sen enempää oikeaksi kuin vääräksikään.

Samankaltaisia lajikepähkinöitä puutarhassamme on muitakin. Esimerkiksi vanhan kartanon puutarhasta peräisin olevat korkeat pionit, joissa on valkoiset, hiukan punaisella pirskotetut kukat, muistuttavat kovasti mysteeripioni ”Erkkiä”. Kiinanpioni ’Festiva Maxima Plenan’ tuntomerkit tuntuvat sopivan molempiin – paitsi että nämäkin kaksi kukkivat eri aikaan.

Voi hyvin olla, että lajikekysymykset jäävät lopullista vastausta vaille. Se on kuitenkin tarhurin harmeista pienimpiä, niin kauan kuin ”Pappilan punainen” ja kumppanit menestyvät, .

Ite-puutarha

Jostain syystä olen aina vierastanut ajatusta, että joku toinen suunnittelisi puutarhamme. Se, että tämä joku toinen vielä rakentaisi ja istuttaisikin kaiken valmiiksi, tuntuu kerta kaikkiaan mahdottomalta. Jäisi vain katseleminen ja kasteleminen – mitäs hauskaa siinä olisi?

Heti perään haluan todeta, että arvostan suuresti oikeiden puutarhureiden ja suunnittelijoiden ammattitaitoa. Pienikin tutustuminen alan kirjallisuuteen on tehnyt selväksi, että olen näissä asioissa aivan harrastajatasolla.  Kirjoitan nyt siis vain ja ainoastaan omasta puutarhoinnistani.

En hetkeäkään epäile, etteikö puutarhamme voisi ammattilaisen jäljiltä olla monellakin tavoin ”parempi” tai ”toimivampi”. Olisin varmasti monta kertaa säästänyt virhearvioinneilta ja erilaisilta turhiksi osoittautuneilta yrityksiltä. Toisaalta juuri tämä yrityksen ja erehdyksen kultainen periaate on opettanut minulle yhtä ja toista niin puutarhastamme kuin itsestäni tarhurina.

Ammattilaiset olisivat myös aivan varmasti saaneet puutarhan paljon nopeammin valmiiksi. Kuitenkin kaltaiselleni elämäntapapuutarhurille oman puutarhan visiointi ja rakentelu on niin olennainen osa puutarhointia, että oikeastaan konseptiin kuuluu, ettei puutarhan kuulukaan tulla valmiiksi, ainakaan kokonaan.

Oman ja perheenjäsenten mielenrauhan säilyttämiseksi olen kuitenkin yrittänyt noudattaa ”yhden työmaan periaatetta”. Pyrin siihen, että puutarhassa olisi vain yksi kohde kerrallaan työn alla. Silloin sillä on mahdollisuus kohtuullisessa ajassa valmistua siihen pisteeseen, että kasvit on istutettu ja ne saavat alkaa asettua paikoilleen. Hoitotoimet tietenkin jatkuvat, mutta suunnittelun ja rakentelun suhteen puutarhan osat aikanaan valmistuvat. Ja jos tulos ei miellytä, ainahan asioita voi muuttaa – jollei nyt, niin ehkä jonakin tulevana kesänä…

En siis ajattele, että puutarhamme olisi erityisen ”hyvä” tai edes ”juuri sellainen kuin haluan”. Puutarhamme on sellainen, jollaista olen osannut ajatella ja jollaisen olen tähän mennessä onnistunut toteuttamaan. Voi hyvin olla, ettei tulos ole edes erityisen persoonallinen. Ainahan olen voinut sortua maneereihin ja kliseisiin, joita en itse edes ole tullut huomanneeksi. 

Olennaista on, että itse tehty tuntuu omalta.

Teoriassa…

Ite-puutarhalla tarkoitan siis harrastajapuutarhurin itse suunnittelemaa ja toteuttamaa puutarhaa, joka voi olla millainen tahansa. Oma tavoitteeni on epämuodollinen mökinpuutarha, joka olisi luonnonmukainen, viihtyisä, kaunis ja käytännöllinen. 

Jos yrittäisin tiivistää puutarha-ajatteluani yhteen lauseeseen, vastaus voisi olla ”vuorovaikutteisen tasapainon etsiminen”. Niin kasvit, ympäristö kuin tarhurin aikomuksetkin ovat moninaisilla tavoilla muuttuvaisia ja sidoksissa toisiinsa. Sen vuoksi myös niiden välisen tasapainon on oltava luonteeltaan vuorovaikutteinen, muuttuva. Ymmärtääkseni puutarhalla ei voi olla pysyvää lopputilaa, johon kehitys päättyisi.

Kun asetelmaan lisätään vielä ite-ulottuvuus, se, että rakentelen ja hoidan puutarhaamme pääosin itse, muuttuvaisuus ulottuu myös puutarhan suunnitteluun. Puutarhamme on sen verran laaja, että sen kunnostaminen kokonaan kerralla, esimerkiksi yhden kasvukauden aikana, ei ole mitenkään realistinen ajatus. Niinpä olen päätynyt – tai ajautunut – työtapaan, jota voisi hienosti kutsua ”vuorovaikutteisen suunnittelun periaatteeksi”; käytännössä se lienee hyvin lähellä sitä, mitä moni kotipuutarhuri tekee kaiken aikaa.

Ite-puutarhointini on siis eräänlaista tekemällä suunnittelua. Vaikka piirtelenkin ideoistani erilaisia luonnoksia ja karttoja, ite-puutarha ei kuitenkaan vaadi sitä, että koko puutarhasta olisi valmis, yksityiskohtainen suunnitelma, jollaisia puutarhakirjoissa näkee. Ainakaan minulla ei sellaista ole, ja vaikka olisikin, suunnitelma todennäköisesti ehtisi muuttua moneen kertaan ennen toteutumistaan.

On kuitenkin joukko puutarhan rakentelua ohjaavia ideoita. Eräs tuttava kuvasikin tilannetta ytimekkäästi: ”Sitä kutsutaan visioksi…”

Yhdenkin kesän – ja varsinkin talven! – aikana ehtii visioida jos jonkinlaista. Toisinaan ideat voivat olla myös ristiriidassa keskenään, jolloin kaiken toteuttaminen ei ole edes teoriassa mahdollista.  Ideat tapaavat kuitenkin olla hyvin joustavia. Niinpä suunnitelmat ”elävät” ts. muuttuvat ja muokkautuvat tehdessä ympäristön realiteettien ja tarhurin mielenmuutosten myötä. Jotkut ideat myös ”kuolevat”: ne jäävät syystä tai toisesta toteutumatta ja lopulta armeliaasti unohtuvat.

Vapaamuotoisuudestaan huolimatta puutarhan tietty yhtenäisyys on minulle tärkeää. Haluan puutarhamme kaikessa moninaisuudessaankin olevan yksi kokonaisuus, eikä vain joukko erilaisia juttuja, jotka sattuvat sijaitsemaan samalla pihalla. Kun puutarhan rakentelu väistämättä ulottuu monelle vuodelle, tietty silppuuntumisen vaara onkin olemassa. Jotta puutarha säilyisi yhtenäisen oloisena, uusien istutusten tulisi luonnollisesti sopia yhteen jo olemassa olevien kanssa. Ja jotta kokonaisuus ei vaikuttaisi liian keskeneräiseltä, oikeastaan uusien istutusten tulisi olla linjassa myös vielä toteutumattomien asioiden kanssa.

Tuo viimeinen vaatimus ei ole niin mahdoton kuin miltä se ensi lukemalta saattaa vaikuttaa. Kun tarhuri-suunnittelijoita on vain yksi, on todennäköistä, että päädyn toisiaan muistuttaviin ratkaisuihin toistamiseenkin: tyyli syntyy tavoista tehdä asioita.

…käytännössä

Vanhan puutarhan kunnostamisessa on se hyvä puoli, että puutarha on jo olemassa, eikä sen kunnostamisella ole erityistä kiirettä. Tilanne voisi olla hyvin toisenlainen esimerkiksi uudisrakennuksen työmaan jäljiltä.  Vanhan puutarhan kanssa tietty verkkaisuus on osoittautunut suorastaan hyveeksi. Minulta on kestänyt enemmän kuin yhden kasvukauden päästä selville, mitä kaikkea puutarhassa lopulta kasvaakaan. Esimerkiksi kukkimattomiksi taantuneita ruusuja on joskus ollut todella hankala huomata pitkäksi venähtäneestä heinikosta, ja säästämisen arvoisten kasvien siementaimia on löytynyt varsin omituisistakin paikoista.

Ite-puutarhointini perustekijöitä ovatkin kokeileminen ja aika. Alkuideasta ”valmiiseen” istutukseen minulta kuluu yleensä aikaa aivan järjettömän paljon, esimerkiksi seuraavan kesään. Kuvaavaa on, että neljännen mökkikesän jälkeen saatoin tyytyväisenä todeta saaneeni puutarhassa tehdyksi suuren osan siitä, mitä alun alkaen olin ajatellut tekeväni ennen ensimmäistä juhannusta.

Tällainen ajankäyttö on ite-puutarhurin luksusta. Kun asumme mökillä kesät läpeensä, puutarhassa ollaan päivittäin ja kaikenlaiseen tuumailuun on tilaisuuksia yllin kyllin. Jos suunnittelisin puutarhoja työkseni, en todellakaan rohkenisi ehdottaa asiakkaalle, että jos nyt katseltaisiin rauhassa tämä kesä ja ehkä seuraavakin ja päätetään vasta sitten…

Usein turvaudun vanhaan kunnon kuljeskelu- ja katselumenetelmään. Sitä tulen harjoittaneeksi esimerkiksi silloin, kun olen ulkosalla tekemässä varsinaisesti jotain muuta. Muun muassa ruohonleikkuun aikana puutarhaa ehtii katsella vähän joka kulmasta, ja mieli on muutenkin puutarha-orientoitunut. Silloin voi mieleen pompahdella uusia ideoita, vanhoja ajatuksia uudessa muodossa tai ylipäätään ratkaisuja erilaisiin puutarhakysymyksiin.

Ideoitten ensimmäiset kokeilukierrokset tapahtuvat yleensä vain mielessä: ”entäs jos…?… ei sittenkään… ehkä…?” Moni idea jää jo tähän ensimmäiseen seulaan, mutta joku ajatus on niin sitkeä, että se ilmaantuu uudelleen yhä uusina versioina. Seuraavassa vaiheessa saatan asetella jo kiviä ja keppejä merkeiksi, ja kun aika on kypsä, lopulta tartun lapioon.

Suunnitelmani tarkentuvat ja muokkautuvat vielä tehdessäni. Käytännössä näin käy joka kerta. Vasta kun uuden istutuksen tila on raivattu, alan konkreettisemmin hahmottaa kyseisen paikan uutta ilmettä. Samalla myös alkaa hahmottua se, paljonko kasveja kyseiselle alalle mahtuu ja toisaalta: minkä verran niitä vähintään tarvitaan.

Jos käytän jakotaimia aikaisemmista tai kunnostettavista istutuksista, pulaa tulee yleensä ennemmin tilasta kuin taimista, vaikka usein istutankin tiheämpään kuin kirjoissa sanotaan. Toki taimitarve olisi varmaan mitattavissa ja laskettavissa, mutta yleensä tulen toimineeksi silmämääräisesti ja käsivaralta.

Yleensä pyrin istuttamaan eri päivinä kuin teen pohjatöitä. Istuttaminen on mielestäni työn mukavin vaihe, eikä sitä ole syytä pilata yrittämällä saada väkisin valmista, lapiotöistä väsyneenä ja kiireessä, ennen kuin ilta hämärtyy liiaksi.

Joskus ulkoiset realiteetit yksinkertaisesti pakottavat ajattelemaan asioita uudelleen. Esimerkiksi pienen kivikkoistutukseni alkusysäys oli se, että ruohonleikkuuta haittaavat kivet osoittautuivat liian isoiksi siirrettäviksi. Kun paikka oli muutenkin paahteinen ja multakerros hyvin ohut, päätinkin tuoda paikalle lisää kiviä ja perustaa pienen kivikkotarhan.

Istutus jäi kuitenkin sinä syksynä puolitiehen, kun en saanut päätetyksi, mitä kyseisessä paikassa oikeasti haluaisin kasvavan. Seuraavana kesänä sain sitten huomata, kuinka luontoäiti olikin hoitanut loput: kukkivia ketokasveja oli ilmaantunut täyttämään tyhjiä paikkoja.

Ite-puutarha on siis eräänlaista keskustelua maiseman kanssa. Kesä kerrallaan tuo verkkainen dialogi etenee omaan suuntaansa, jota on mahdotonta täysin ennakoida. Ehkä siihen ei ole tarvettakaan.

Muotoutuipa puutarha lopulta millaiseksi hyvänsä, tarhurille on tärkeää, että puutarhassa oleminen voi jatkua.

Keräilykuumetta ja kokeilunhalua

”Tuo olis kiva, ja tuo… ja tuo on hieno… ja EHDOTTOMASTI tuo…”

Monikin tarhuri tunnistanee tilanteen: puutarhaliikkeessä ja varsinkin niiden verkkosivuja selaillessa saakin yhtäkkiä huomata olevansa kuin kuusivuotias karkkikaupassa. Ainakin omalla kohdallani houkutus kokeilla kaikenlaista tai ”kerätä koko sarja” herää hyvin helposti, milloin mistäkin aihepiiristä. Mitä harvinaisempi, omituisempi tai erikoisempi jokin asia on, sitä todennäköisemmin huomaan siitä kiinnostuvani.

Esimerkiksi hyvin vaikeasti hoidettavat kasvilajit herättävät heti mielenkiintoni. Kun viime kesänä luin sadepäivien ratoksi Pontus Wallsténin kirjaa The Lily species and their bulbs, sellaiset otsikot kuin Very Difficult Dryland Lilies tai Species Almost Impossible to Grow aiheuttivat välittömästi tuttua kutinaa. Aloinkin heti pohtia, kuinka laajalle ja monilajiselle liljatarhalle mahtaisi meikäläisissä oloissa olla edellytyksiä…  

Entäs jos…?

Kokeileminen kuuluu ilman muuta puutarhanhoidon ytimeen. Kokeilut ovat puutarhanhoidon suola, joita ilman koko homma olisi vaarassa muuttua tylsäksi. Kokeiluitta ei voi tietää, mikä juuri tässä puutarhassa menestyy, mikä ei. Luettu tieto on aina testattava myös käytännössä, ja puutarhanhoidossa tarvittavien taitojen oppiminen vaatii harjoittelua, siis kokeilemista. 

Kokeilut ovat kokemuksen edellytys. Muuten en oppisi tuntemaan omaa puutarhaani, enkä myöskään itseäni puutarhurina, Omat rajani ja rajoitukseni huomaan parhaiten käytännössä: Olenko halukas tai onko minun mahdollista sitoutua tähän tai tuohon? Nyt vai vasta myöhemmin?

Yleensä kokeilu lähtee liikkeelle uteliaasta ajatuksesta, joskus välttämättömyydestäkin – esimerkiksi silloin kun on keksittävä nopea ratkaisu yllättävään pulmaan. Tosiasiassa kotitarhurille oikeasti välttämättömiä asioita lienee puutarhassa aika vähän, joten kokeileminen on yleensä vapaaehtoista. Jos kokeilemaan on kuitenkin jo ryhdytty, tarhurin itsensä on suostuttava tiettyihin ehtoihin: puutarhakokeilut vaativat aikaa, tilaa, työtä – ja paljon kärsivällisyyttä.

Yleensä tulosten saamiseen menee vähintään yhden kasvukauden verran, usein kauemminkin. Tarhurin näkökulmasta ylivoimaisesti suurin osa kasvatuskokeilujen vaatimasta ajasta onkin odottelua, siis sitä, että kasvien annetaan vain olla ja kasvaa rauhassa. En liene ainoa, joka on mennyt katkomaan hauraita maanalaisia silmuja halutessaan tietää, kuinka edellissyksynä istutettu pioninjuurakko on mahtanut selvitä talvesta.

Ehkä onkin vain hyvä, että nykyinen puutarhamme on sen verran suuri, ettei yksittäisille kokeiluille jää liikaa aikaa ja huomiota. Kasvit saavat kasvurauhaa, kun tarhurilla on tarpeeksi tekemistä jossakin toisaalla.

Esimerkiksi liljantaimien kasvatus siemenestä kukkivaksi, silloin kun se onnistuu, vie useita vuosia. Parikymmentä vuotta sitten yritin ensimmäisen kerran kasvattaa liljoja siemenestä, ja kokeilu onnistuikin – vahingossa. Olin kylvänyt varjoliljan siemenet tammikuussa purkkiin, pitänyt kylvöksen kevääseen asti kylmäkäsittelyssä ja muutenkin toiminut mielestäni kaikkien ohjeiden mukaan. Kun juhannukseen mennessä mitään ei ollut tapahtunut, ripottelin harmistuneena kylvöksen multineen kukkapenkkiin, unohdin koko asian, ja kas: seuraavana kesänä penkistä versoi koko joukko varjoliljoja. Sitä seuraavana kesänä ensimmäiset niistä kukkivat. Varjoliljat ovat edelleen voimissaan.

Voidakseen kasvaa rauhassa kasvit tarvitsevat paikkansa, jossa ei samaan aikaan tietenkään voi kasvattaa muuta, ainakaan kovin paljoa. Ja koska kokeilut onnistuvat vaihtelevin tuloksin, koeistutukset eivät välttämättä kuulu pihan näyttävimpiin. Mökkipuutarhamme vapaamuotoiset istutukset sietävät onneksi tiettyä kaaosta. Kun puutarhassa on eri aikoihin kukkivia lajeja, aina jotkut niistä ovat näyttävimmillään. Silloin joukkoon mahtuu helpommin myös ei-vielä- tai ei-enää-parhaimmillaan olevia kasveja – ja niitäkin, joiden kohtalona on jäädä luonnonvalinnan jalkoihin.

Kun muutamia vuosia sitten aloitin mökkipuutarhamme kunnostamisen, ajattelin, että luomuhenkisesti kylväisin tai istuttaisin uudet kasvit aina suoraan oikeille sijoilleen. Osittain näin olen tehnytkin, mutta lopulta kokeilut ovat kuitenkin pursunneet erilaisin tilapäisratkaistuin eri puolille puutarhaa. Kun kylvöpurkkeja oli kertynyt erään kastanjapuun alle kymmenittäin, totesin viisaimmaksi laatia muutaman erillisen kylvöpenkin. Nekin alkavat käydä jo ahtaiksi, sillä esimerkiksi pionit, liljat ja ruusut eivät tunnetusti pidä kiirettä itämisessään. Onneksi tilaa on vielä, jos vain lapiota jaksaa heiluttaa.

Keräilykärpäsiä

Keräilyvietin valtaamista puutarhureista kirjoittaa varoittavaan sävyyn Linda Engstrom esseessään Landscaping with Peonies (Allan Rogersin teoksessa Peonies). Hän kuvailee, kuinka keräilykuumeen valtaan joutunut tarhuri pyrkii hankkimaan puutarhaansa esimerkiksi kaikki tietyn kasvisuvun edustajat tai ylipäätään kaiken vähänkin epätavallisen – ja unohtaa sitten ajatella puutarhaansa kokonaisuutena. Engstrom toteaa ykskantaan: ”Such compulsive collecting usually leads to a disastrous garden design. … …[the] design principles necessary to transform a collection of plants into a horticultural paradise are missing.”

Verkkosivusto The EcosystemGardener puolestaan kehottaa keräilynhaluisia puutarhureita välttämään zoo-mentaliteettia, jonka seurauksena kasvit on istutettu toisistaan erilleen, kukin omiin ruutuihinsa kuin eläintarhassa ikään. Perustelut ovat ekologisia: erilleen istutetut kasvit eivät pääse muodostamaan vuorovaikutteisia kasviyhteisöjä, jollaisissa ne luonnossa kasvavat. Tällöin kasvit usein myös vaativat menestyäkseen enemmän hoitotoimia, kun luontaisen eliöyhteisön puuttuvia piirteitä joudutaan korvaamaan keinotekoisesti.

Kumpikaan edellä mainituista kokoelmapuutarhoinnin ongelmakohdista, istutusten epäekologisuus tai esteettisesti huono asettelu, ei kuitenkaan johdu keräilystä sinänsä. Kokoelman sisältö ja sen järjestäminen ovat kaksi eri asiaa. Ei liene estettä sille, etteikö puutarhassa voisi olla laaja kokoelma kasveja, jotka on istutettu sekä ekologisesti toimivaksi että esteettisesti palkitsevaksi kokonaisuudeksi. Luonnollisestikaan se ei tapahdu itsestään, vaan vaatii oman lisäpanostuksensa ja tietty suunnitelmallisuus on eduksi. Jos kokoelman kartuttaminen on jatkuvasti hyvin intensiivistä, on tietenkin käytännön ongelma pian käsillä: no mihinkäs nämä sitten istutetaan…?

Tunnistan Engstromin kuvauksesta itseni. On kuitenkin eri asia ajoittain innostua keräilyajatuksesta tai ryhtyä toteuttamaan sitä määrätietoisesti. Kiinnostun helposti haasteellisista harvinaisuuksista, mutta en sentään rynnistä hankkimaan liljaharvinaisuuksien itusilmuja liki tuhannen euron kappalehintaan, kuten Pontus Wallstén kirjoittaa joidenkin asialleen omistautuneiden ‒ ja ilmeisen vakavaraisten ‒ keräilijöiden olevan valmiita tekemään.

En siis pidä itseäni ensisijaisesti keräilijä-puutarhurina, eikä eri lajien ja lajikkeiden määrä puutarhassamme ole mikään itsetarkoitus. En myöskään ajattele keräileväni puutarhaan KAIKKEA HIENOA, vaikka joskus mieli tekisikin. Sen sijaan haluan koota sinne kokoelman kasveja, joita pidän jotenkin erityisinä, joiden voin odottaa viihtyvän puutarhamme olosuhteissa, ja jotka muodostaisivat jollain tavalla eheän kokonaisuuden.

Ostoksilla

Kun kasvikuume iskee, niin kuin se aina ajoittain tekee, yritän antaa järjen äänellekin mahdollisuuden. Pyrin silloin ajattelemaan puutarhaamme sekä kokonaisuutena että mahdollisimman konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti. Mihin uudet kasvit tarkkaan ottaen istutettaisiin? Paljonko ne tarvitsevat tilaa? Kuinka ne sopivat yhteen jo olemassa olevien istutusten kanssa? Mitä ne vaativat menestyäkseen?

Kasvien alkuperälläkin on väliä. Aina kun mahdollista, haluan suosia kotimaisia taimia, sillä uskoisin niiden kestävän meikäläisiä olosuhteita tuontikasveja paremmin. Tässä voin olla väärässäkin.

Todellisuudessa en tietenkään toimi noin johdonmukaisesti. Kiinnostun milloin mistäkin, ja ihan puhtaita herätehankintojakin tulen aika ajoin tehneeksi. Kaiken järkeilyn jälkeen ratkaisu on lopulta intuitiivinen. Pystynkö sieluni silmin näkemään uudet kasvit puutarhassamme sen näköisinä, että sinne ne kuuluvat niin kuin olisivat aina siellä olleet?

Useimmiten pystyn – ja siinä sitä sitten ollaan.