Ruusuremontti

Pensasruusut, etenkin vanhat suomalaiset ja pohjoismaiset lajikkeet, ovat kuuluneet puutarhasuosikkeihini jo kauan. Jo alle kouluikäisenä muistan katselleeni juhannusruusuja kesämummolan aitanpäädyssä ja pitäneeni niitä hienoina ja jotenkin hyvin erityisinä.

Vakavammin ruusunpiikki pääsi pistämään ensimmäisen oman puutarhamme myötä vuosituhannen vaihteen tietämillä. Pienelle kaupunkitontillemme kokosinkin joukon pensasruusuja paikalla jo kasvaneiden juhannusruusujen ja mustialanruusun lisäksi. Tontti on kuitenkin varsin varjoinen. Sillä oli hyvätkin puolensa muun muassa puutarhan vesitalouden kannalta, mutta ruusut tahtovat kasvaa pitkiksi ja laihoiksi ronkuloiksi aurinkoa tavoitellessaan.

Viitisen vuotta sitten ruusunäkymät muuttuivat huomattavasti valoisammiksi kesäpaikan hankkimisen myötä. Ruusukuumeeni onkin sittemmin oireillut tasaisin väliajoin…

Uusi vanha puutarha

Kesäpaikkamme edellinen isäntä oli menneinä vuosikymmeninä kerännyt kymmenittäin pensasruusuja muun muassa pappiloiden, kartanoiden, maalaistalojen vanhoista puutarhoista eri puolelta maata. Joukossa on ostettujakin, sillä muutamissa on ollut taimitarhan merkkilappu vielä jäljellä. Kaikkien ruusujen alkuperästä ei ole tietoa, mutta aika monen tarina on tiedossa.

Ruusuja kasvaa siellä täällä ympäri tonttia, jotkut varsin erikoisissakin paikoissa, esimerkiksi kokeellisen tuntuisina ”metsäistutuksina”. Yllättävän hyvin ruusut ovat hoidottakin selviytyneet, vaikka joistakin on löytynyt vain joitakin yksittäisiä versoja muun kasvillisuuden seassa.

Muutamaankin otteeseen olen inventoinut ruusuja. Olen merkinnyt niitä maastoon ja karttaan, numeroinut ja niin edelleen. Silti vielä viime kesänäkin löysin joitakin, jotka eivät ole olleet laskuissa mukana. Ruusuja on noin sata, mutta tarkkaa lukumäärää en tiedä. Aina ei ole itsestään selvää, mitkä versot kuuluvat samaan kasvustoon, milloin taas on kyse eri yksilöstä.

Punalehtiruusu.

Tapaus ’Poppius’

Aivan alkuun ajattelin, että myös isot ränsistyneet pensaat vaatisivat uudelleenistuttamista, vaikkei niitä olisikaan tarpeen siirtää toiseen paikkaan. Esimerkiksi tuvan itäseinustalla kasvaa valtaisa kasvusto vaaleanpunaista ’Poppius’-juhannusruusua. Joka talvi, silloin kuin lunta on, pensas saa päälleen peltikatolta valuvan lumikuorman, joka viimeistään kevättalven vaihtelevissa säissä sitten sulaa ja jäätyy, sulaa ja jäätyy… Usein maaliskuussa pensas on näkymättömissä. Vähän myöhemmin, lumien sulamisen aikaan, näky ei erityisemmin hivele silmää: versot ovat lumen alla painuneet aivan maata pitkin.

’Poppius’ maaliskuussa

Ensimmäisenä mökkikeväänä en uskonut, että ruusu siitä kohenisi. Onneksi tuolloin muuta tekemistä oli niin paljon, etten ennen juhannusta ehtinyt omistaa sille juuri ajatustakaan. Vastoin odotuksiani versot oikenivat ja tuottivat valtaisan ruusuloiston. Ainoa mitä lopulta tarvitsi tehdä, oli saksia kuivuneet versot ja nyhtää pois maitohorsmat ja sananjalat. Kasvusto on niin tiheä, ettei muista rikkaruohoista ole juuri harmia, eikä niitä oikein kitkemään edes pääsisikään.

Sama ’Poppius’ juhannuksen jälkeen samana vuonna.

’Poppius’ tuntuu tulevan toimeen käytännöllisesti katsoen omillaan. Vain pahimpaan helleaikaan sitä on tarvinnut kastella, minkä lisäksi liikoja juurivesoja olen joutunut silloin tällöin hillitsemään.

Uusia osoitteita

Olen alkanut siirtää ruusuja parempiin oloihin. Lisäksi haluan ne paikkoihin, joissa muutenkin ollaan: silloin ruusuista on eniten iloa. Olen myös yrittänyt opetella tunnistamaan kukkien, lehtien, kasvutavan, juurivesojen ynnä muiden tuntomerkkien perusteella, mihin ryhmään (pimpinellaruusut, neidonruusut, ranskanruusut…) mikäkin ruusu mahdollisesti kuuluu. Yritän näin arvioida, millainen kasvupaikka olisi millekin ruusulle otollinen, ja myös esimerkiksi sitä, kuinka korkeiksi ne voisivat kasvaa.

Esimerkiksi hiekkaiseen ja ajoittain paahteiseen rinteeseen olen kokoamassa pimpinellaruusuja (ts. juhannusruusuja ja sen tyyppisiä), sillä luontaisesti ne sietävät varsin kuivaakin kasvuympäristöä. Sen sijaan muille, kuten esimerkiksi neidon- ja ranskanruusuille, yritän järjestää paria pykälää rehevämmät olot.

Jotkut ruusut ovat kauan heinikon seassa oltuaan taantuneet kukkimattomiksi. En siis vielä tiedä, minkä värisiä niiden kukat ovat. Valtaosa vanhoista pensasruusuista on kuitenkin jonkin sävyisiä punaisia, valkoisia tai jotain siltä väliltä. En siis usko suuria väriristiriitoja syntyvän, vaikka yhdistelisinkin ruusuja uusiin istutuksiin osittain arvauksen perusteella. Jos nyt jokin ruusuyhdistelmä sattuisi osoittautumaan kerta kaikkiaan mahdottomaksi, sen korjaaminen on kuitenkin kohtuullisen pieni vaiva. Ja voihan olla, että silmä tottuisi siihenkin.

Vaihtoehto olisi se, että ensin kokoaisin kukkimattomat ruusut väliaikaiseen paikkaan, odottaisin pari kolme kesää niiden kukkimista ja siirtäisin ne oikeisiin paikkoihinsa vasta sen jälkeen. Tämä ratkaisu tuntuu paitsi hyvin työläältä, myös toivottoman hitaalta. Siirto-operaatioon menisi silloin useita vuosia enemmän.

’Agnes’.

Lapiotöitä

Pensasruusujen siirtely on sinänsä varsin yksinkertaista, mutta käy kyllä työstä. Olen kaivanut juurakot ylös mieluiten talikolla, sillä lapiolla voi vahingossa tulla katkoneeksi arvokkaita juuria, varsinkin jos ei ole selvää, mihin suuntaan vahvimmat juuret versosta lähtevät. Optimiajankohta olisi toukokuussa kasvuun lähdön aikoihin tai sitten elokuussa, jolloin kesän kasvu alkaa olla ohitse, mutta ruusuilla on vielä aikaa juurtua uuteen paikkaansa ennen talvea. Jos säässä on valinnanvaraa, paras hetki olisi kunnon sateiden jälkeen, jolloin maa ei ole kivikovaa ja ruusut ovat hyvässä nestetasapainossa.

Koska käytännössä ei kuitenkaan aina ehdi silloin kun pitäisi, olen siirrellyt ruusuja vielä juhannuksen alla ja lokakuussakin. Viikot juhannuksesta heinäkuun loppuun olen kuitenkin pitänyt rauhoitusaikana, niin ruusuille kuin tarhurillekin.

Yleensä siirrän ruusun kerrallaan. En luota siihen, että monilajisesta ruusunjuurikasasta osaisin myöhemmin erotella kunkin lajinsa mukaan. Keräilen ruusunjuuret vesisaaviin sitä mukaa kun olen saanut ne kaivetuksi, jotta ne eivät pääse kuivumaan ja pysyvät tallessa. Esimerkiksi pidempään heinikkoon tai mustikkavarvikkoon (sielläkin niitä kasvaa) irralliset ruusunjuuret häviävät todella helposti.

Omia ruusuja siirrellessä teen aina istutuspaikan valmiiksi etukäteen, jotta saisin ruusut takaisin maahan mahdollisimman pian. Muualta saatujen juurivesojen kohdalla on kuitenkin usein turvauduttava valeistutuksiin, joskus pidemmäksikin aikaa. Aina ei ole valmista istutustilaa odottamassa, jos tulee tilaisuus saada ruusuntaimia tai juurivesoja.

Vaaleanpunertavan juhannusruusun toistaiseksi tunnistamaton lajike.

Mökkitonttimme maaperä on hiekkaista ja humus on monin paikoin ohut. Maata olen parantanut ostomullalla, kohtuullisella kalkituksella sekä edellisen tuotantokauden huussikompostilla, tai kaupan kanankakalla, mikäli komposti on lopussa. Istutuskuoppaa kaivaessa varon tekemästä hiekkaiseen maahan tarkkarajaista multa-allasta. Uskoisin ruusuille olevan eduksi, että ne levittäisivät juurensa myös istutuskuopan ulko- ja alapuolelle, ja arvelen näin tapahtuvan helpommin, jos siirtymä ”tavalliseen” maahan olisi vähittäinen ja pehmeä. En tosin ole varma, onko tällä todellista vaikutusta.

Sitten leikkaan ruusut alas – ja jään odottelemaan.

Pian siirtämisen jälkeen uusista istutuksista ei vielä ole paljoa kertomista. Esimerkiksi tämän kesän siirtoistutusten onnistumista voi alkaa varmemmin arvella ensi keväänä tai alkukesästä. Onneksi aivan muutamaa epäonnista lukuun ottamatta ruusut ovat selvinneet siirroista, ja ainakin yksi verso on lopulta noussut leikatuista varrentyngistä.

Yksinkertainen juhannusruusu.

Kun uusissa istutuksissa paljasta multapinta-alaa on paljon, kitkemistä riittää, ainakin aluksi. Tavoitteeni on kuitenkin saada maanpinta peittymään (toivotunlaiseen!) kasvustoon, jolloin kitkemistarve toivottavasti vähenee. Ruusujen lomiin olen kylvänyt ja istuttanut akileijoja, kurjenpolvia, ukonhattuja ynnä muita perennoja sekä sipulikukkia. Samoin olen antanut valkovuokkojen ja ketokukkien jäädä ja runsastua. Tämä vaatii valikoivaa kitkemistä. Yhtä ja toista joudun alkukesästä jättämään kitkemättä nähdäkseni mitä taimista kasvaa, ja korjaamaan tilanteen vaatiessa virheitäni myöhemmin. Onneksi vuohenputken tunnistaa jo pienestä alusta.

(Tämä saattaa osoittautua haihatteluksi, mutta toivon kuitenkin, että piikikkäät ruusunversot, sitten kun ne ovat kasvaneet täysimittaisiksi, ainakin hiukan hillitsisivät peurojen syöntihaluja. Nyt monet liljanversot ovat kadonneet märehtiviin suihin.)

Ruusuremonttini on vielä täysin kesken. Työtä tulee riittämään ensi kesäksi ja varmaan vielä seuraavaksikin. Lisäksi se on muutenkin verkkaista puuhaa, kuten vanhan puutarhan kunnostus ylipäätään. Menee helposti kesä tai pari, ennen kuin siirretyt ruusut alkavat näyttää yhtään miltään. Ja sitten tarvitaan vielä useampi kasvukausi lisää, ennen kuin visioimani ruusuja ryöppyävät pensastot ovat todellisuutta – jos ylipäätään ovat.

Mutta ehkä jo ensi kesänä saan tietää, millaisia kukkia niihin tulee.

”Pappilan punainen” ja muita pioneja

Ensimmäinen pioni puutarhassamme oli ”Pappilan punainen”. Se on jakotaimen jakotaimen jakotaimi pionista, jonka isoäitini istutti pappilanpuutarhaansa joskus 1930-40-luvuilla. Todennäköisesti hänkin oli saanut sen jakotaimena jostakin, mutta siitä perimätieto ei enää kerro.

Isovanhempani muuttivat pois pappilasta joskus 1950-luvun alkupuolella ja pioni jäi niille sijoilleen. Kun reilua vuosikymmentä myöhemmin vanhempani rakennuttivat omakotitalon samalle paikkakunnalle, toi pappilan uusi ruustinna meille palan tuosta pioninjuurakosta, ”että se säilyisi suvussa”.

Sittemmin tuo vanha puupappila on tuhoutunut tulipalossa, eikä sen puutarhastakaan varmaan ole mitään jäljellä – tummanpunaista pionia lukuun ottamatta.

”Pappilan punainen”

Pappilan pioni matkasi sitten omaan puutarhaamme vuosituhannen vaihteessa. Seuraavana keväänä ostin sille Hyötykasviyhdistyksen Annalan taimitorilta pari kaveria. Ne ovat hyvin samannäköisiä, mutta ne ovat ottaneet tavaksi aloittaa kukintansa hiukan pappilan pionia aiemmin. 

Yllätyskaksoset

Alkuperältään tietymättömät ovat kaksi pionia, jotka löysin (!) omakotitalomme kukkapenkistä jonakin 2000-luvun alun keväänä. Kasvukauttaan aloittelevien perennojen joukossa huomioni kiinnitti pari tainta, joita en ollut istuttanut ja jotka eivät näyttäneet rikkaruohoiltakaan. Tuolloin olin tarhurina aivan noviisi, eikä pikkutaimien tunnistaminen ole minulle vieläkään helppoa. Jätin ne kasvamaan, ja lopulta kärsivällisyys palkittiin.

Taimet osoittautuivat pioneiksi. Jonakin seuraavista kesistä ne lopulta kukkivat. Pionit ovat keskenään samanlaisia, kerrottukukkaisia ja valkoisten terälehtien joukossa on siellä täällä tarkkarajaisia punaisia laikkuja. Samana vuonna, jolloin pionit ensi kertaa kukkivat, oli mediassa keskusteltu Erkki Tuomiojan uutuusteoksesta Häivähdys punaista. Niinpä ristin pionit tuttavallisesti ”Erkiksi”.

Todennäköisin selitys mysteeripioneille on se, että ne ovat jäänne vanhoista istutuksista aiempien talonomistajien ajoilta, mahdollisesti jopa samasta pioniyksilöstä. Se, että ne olisivat peräisin jostain muualta kulkeutuneista siemenistä, vaikuttaa epätodennäköisemmältä. Pioninsiemenet ovat myrkyllisiä, minkä vuoksi esimerkiksi linnut tai oravat pioneja tuskin levittävät. Lisäksi jalostettujen pionien siemenet, jos ne ylipäätään itävät, harvoin tuottavat identtisiä jälkeläisiä.

Pioni-rescue

Kotipuutarhassamme pionit olivat vuosien mittaan jääneet pahasti jättimäiseksi kasvaneen sireenipensaan varjoon. Niinpä siirsinkin pionit aurinkoisempiin oloihin uuteen kesäosoitteeseemme heti kaupantekoa seuranneena syksynä. Sitä paitsi, vannoutuneina mökkeilijöinä emme juuri koskaan olisi parhaaseen pioniaikaan kotosalla.

Kesäpaikan edellinen isäntä on melkoinen keräilijäluonne ja tämä taipumus heijastui myös hänen puutarhaansa. Pihan paraatipaikalla kasvavat korkeat pionit hän oli saanut eräästä vanhasta kartanonpuutarhasta. Niistä kaksi on puhtaan valkoista, kaksi muuta hennon vaaleanpunaista, jotka kukinnan myötä vaalenevat lähes valkoisiksi.

Pihatammen katveessa, vuohenputkien valtaamina kasvoi useita kukkimattomia pioneja. Kuulin niiden olevan talonpoikaispioneja ja että ne olivat peräisin erään autiotalon pihalta. Siirsin ne samaan pioni-istutukseen edellisten kanssa, ja uusissa aurinkoisemmissa oloissa ne kukkivatkin komeasti syvän punaisina. Nämäkin muistuttavat kovasti pappilan pionia, mutta aloittavat kukinnan jo noin puoltatoista viikkoa aiemmin, yleensä juhannuksen alusviikolla.

Pari pionia puolestaan on peräisin Helsingin Kirurgisen sairaalan pihalta. Siellä sijaitsi aikoinaan isännän työpaikka, ja kun rakennukseen oli tulossa massiivinen remontti, hän oli saanut luvan korjata pionit parempaan talteen. Olen nekin istuttanut uudelleen, ja aurinkoisessa tuvan päädyssä ne näyttävät viihtyvän mainiosti. Seuranaan niillä on kuolanpioni ja pari muuta, erään toisen kartanon puutarhasta saatuja.

”Kirurgisen sairaalan pioni” avautumassa.

Lajikearvailua

Monien pioneidemme tarinat ovat siis tiedossani, mutta niiden lajikkeet ovat kysymysmerkki. Aiemmin en edes pitänyt lajiketietoa kaltaiselleni kotipuutarhurille kovinkaan tärkeänä, mutta kuten usein tapahtuu, ruokahalu kasvaa syödessä ja tietty friikkiytyminen tekee asiat kiinnostaviksi.

Nimettömän pionin lajikkeen määritys ei ole ollenkaan helppoa. – Lukuvinkki: Rea Peltolan & Vesa Koivun Pionit-kirjasta löytyy yksityiskohtaisen herkullinen kuvaus ”Käpylän punertavan” arvoituksen ratkaisemisesta.

Pionilajikkeita on tuhansia, ja rekisteröityjen lajikkeiden epävirallisia perillisiä varmasti vähintään toinen mokoma. Asiaa ei mitenkään helpota eri aikoina julkaistujen tietojen ristiriitaisuus. Samaa lajiketta on saatettu kutsua useammalla nimellä, ja sama nimi puolestaan on saattanut tarkoittaa eri pioneja tai pioni on yksinkertaisesti voitu nimetä väärin.

Tiedot voivat myös olla epätarkkoja. Esimerkiksi kuvaus ”keskikorkea ruohovartinen pioni, vaaleanpunaiset kerrotut kukat kesäkuussa” saattaa riittää pionia hankkivalle informaatioksi, kun taimiruukku on silmien edessä, mutta lajikkeen määritysperusteeksi siitä ei ole. Ehdot täyttäviä vaihtoehtoja on aivan liian paljon.

Toistaiseksi tunnistamatobn pioni.

Vaikka omien lajikearveluideni virhemarginaali lienee melkoinen, otan kuitenkin esimerkin: 

Luotettavana pitämäni tiedon mukaan ”Pappilan punainen” on ollut suvussamme viimeistään 1940-luvulta alkaen ja se on vuosikymmenet menestynyt kolmosvyöhykkeellä ilman sen kummempia talvisuojauksia. Pioni on ruohovartinen, noin 40-50 cm korkea ja versoilla on taipumusta kasvaa hiukan mutkaisiksi. Sen kukat ovat kerrotut ja karmiininpunaiset, ja ne vaativat tukemista. Lehdet ovat päältä kiiltävät ja juurakko mukulainen.

Väärän väriset pionit voi tietysti heti jättää pois laskuista, samoin modernit hybridit, puuvartiset pensaspionit ja hyvin talvenarat lajikkeet. Kysymykseen eivät tule myöskään luonnonlajit, sillä niiden kukat ovat yleensä yksinkertaiset, ja ne kukkivat hyvin aikaisin, usein jo toukokuussa. 

Peltolan & Koivun pionikirjan perusteella kyseessä on mitä luultavimmin tarhapioni Paeonia × festiva ’Rubra plena’. Kirjassa esitellyt pionit ovat Suomen oloissa ainakin jotakuinkin kestäviksi todettuja. Kirjassa kuvatuista tummanpunaisista lajikkeista suurin osa on liian uusia, lehtien perusteella kyse ei voi olla kerrotusta tillipionista, ’Philippe Rivoiren’ punainen väri ei taas näytä samalta… Ja niin edelleen.

Myös esimerkiksi Pionien Kodin verkkokaupan kuvat  ’Rubra Plenasta’ näyttävät hyvin samoilta kuin ”Pappilan punainen”, samoin American Peony Societyn pionirekisterin kuvaus kyseisestä lajikkeesta .

Sen sijaan katsahdus Karsten Burkhardtin ylläpitämään valtaisaan pionirekisteriin  kertoo, että nimillä ’Rubra’  ja ’Rubra plena’ on ehditty kutsua useampaakin pionia…

Toistaiseksi tunnistamaton pioni.

Sisaruksia vai serkuksia?

Annalan taimitorilta hankkimani pionit sekä talonpoikaispionit autiotalon pihalta ovat hyvin samankaltaisia ”Pappilan punaisen” kanssa. Kiinnostava erottava piirre, josta jo mainitsinkin, on kuitenkin se, että ne kukkivat eri aikoihin. Autiotalon talonpoikaispionit aloittavat noin viikkoa ennen juhannusta, Annalan pionit seuraavat noin viikon päästä, mutta ”Pappilan punainen” aloittaa kukintansa vasta, kun talonpoikaispionit ovat jo varistaneet suurimman osan terälehdistään. Kukkimisjärjestys on säilynyt samana jo useamman kesän. Olen istuttanut kyseiset pionit vieri viereen, joten kasvuolosuhteiden erosta ei voi olla kysymys.

’Rubra plena’ on ikivanha lajike, eikä sen alkuperää tunneta. Luonnonvaraisena sitä ei kuitenkaan tavata, joten kyse täytyy olla kauan sitten jalostetusta puutarhakasvista. Suomessakin sitä on kasvatettu jo 1600-luvulla, mahdollisesti jopa aiemmin. 1800-luvulle tultaessa se oli jo aikansa mittapuulla arvioiden yleinen pioni suomalaispuutarhoissa. Sittemmin sen suosio on vaihdellut muodin muutosten mukaan, ainakin niissä puutarhoissa, joiden omistajilla on ollut halua ja varaa trendien seuraamiseen.

Kyseessä ei siis ole mikään lajikeharvinaisuus, pikemminkin päinvastoin. Voisikohan juuri ’Rubra plenan’ yleisyys selittää punaisten pioneidemme kukkimiskalenteria? Jos kyseistä pionia on pitkän ajan kuluessa yleisesti kasvatettu eri puolilla Suomea (ja Eurooppaa), voisi olla mahdollista, että siitä on muodostunut erilaisia kantoja, joilla on hiukan toisistaan poikkeavia ominaisuuksia esimerkiksi kukkimisen ajankohdan suhteen. – Tämä on omaa arveluani, jota en pysty todistamaan sen enempää oikeaksi kuin vääräksikään.

Samankaltaisia lajikepähkinöitä puutarhassamme on muitakin. Esimerkiksi vanhan kartanon puutarhasta peräisin olevat korkeat pionit, joissa on valkoiset, hiukan punaisella pirskotetut kukat, muistuttavat kovasti mysteeripioni ”Erkkiä”. Kiinanpioni ’Festiva Maxima Plenan’ tuntomerkit tuntuvat sopivan molempiin – paitsi että nämäkin kaksi kukkivat eri aikaan.

Voi hyvin olla, että lajikekysymykset jäävät lopullista vastausta vaille. Se on kuitenkin tarhurin harmeista pienimpiä, niin kauan kuin ”Pappilan punainen” ja kumppanit menestyvät, .

Ite-puutarha

Jostain syystä olen aina vierastanut ajatusta, että joku toinen suunnittelisi puutarhamme. Se, että tämä joku toinen vielä rakentaisi ja istuttaisikin kaiken valmiiksi, tuntuu kerta kaikkiaan mahdottomalta. Jäisi vain katseleminen ja kasteleminen – mitäs hauskaa siinä olisi?

Heti perään haluan todeta, että arvostan suuresti oikeiden puutarhureiden ja suunnittelijoiden ammattitaitoa. Pienikin tutustuminen alan kirjallisuuteen on tehnyt selväksi, että olen näissä asioissa aivan harrastajatasolla.  Kirjoitan nyt siis vain ja ainoastaan omasta puutarhoinnistani.

En hetkeäkään epäile, etteikö puutarhamme voisi ammattilaisen jäljiltä olla monellakin tavoin ”parempi” tai ”toimivampi”. Olisin varmasti monta kertaa säästänyt virhearvioinneilta ja erilaisilta turhiksi osoittautuneilta yrityksiltä. Toisaalta juuri tämä yrityksen ja erehdyksen kultainen periaate on opettanut minulle yhtä ja toista niin puutarhastamme kuin itsestäni tarhurina.

Ammattilaiset olisivat myös aivan varmasti saaneet puutarhan paljon nopeammin valmiiksi. Kuitenkin kaltaiselleni elämäntapapuutarhurille oman puutarhan visiointi ja rakentelu on niin olennainen osa puutarhointia, että oikeastaan konseptiin kuuluu, ettei puutarhan kuulukaan tulla valmiiksi, ainakaan kokonaan.

Oman ja perheenjäsenten mielenrauhan säilyttämiseksi olen kuitenkin yrittänyt noudattaa ”yhden työmaan periaatetta”. Pyrin siihen, että puutarhassa olisi vain yksi kohde kerrallaan työn alla. Silloin sillä on mahdollisuus kohtuullisessa ajassa valmistua siihen pisteeseen, että kasvit on istutettu ja ne saavat alkaa asettua paikoilleen. Hoitotoimet tietenkin jatkuvat, mutta suunnittelun ja rakentelun suhteen puutarhan osat aikanaan valmistuvat. Ja jos tulos ei miellytä, ainahan asioita voi muuttaa – jollei nyt, niin ehkä jonakin tulevana kesänä…

En siis ajattele, että puutarhamme olisi erityisen ”hyvä” tai edes ”juuri sellainen kuin haluan”. Puutarhamme on sellainen, jollaista olen osannut ajatella ja jollaisen olen tähän mennessä onnistunut toteuttamaan. Voi hyvin olla, ettei tulos ole edes erityisen persoonallinen. Ainahan olen voinut sortua maneereihin ja kliseisiin, joita en itse edes ole tullut huomanneeksi. 

Olennaista on, että itse tehty tuntuu omalta.

Teoriassa…

Ite-puutarhalla tarkoitan siis harrastajapuutarhurin itse suunnittelemaa ja toteuttamaa puutarhaa, joka voi olla millainen tahansa. Oma tavoitteeni on epämuodollinen mökinpuutarha, joka olisi luonnonmukainen, viihtyisä, kaunis ja käytännöllinen. 

Jos yrittäisin tiivistää puutarha-ajatteluani yhteen lauseeseen, vastaus voisi olla ”vuorovaikutteisen tasapainon etsiminen”. Niin kasvit, ympäristö kuin tarhurin aikomuksetkin ovat moninaisilla tavoilla muuttuvaisia ja sidoksissa toisiinsa. Sen vuoksi myös niiden välisen tasapainon on oltava luonteeltaan vuorovaikutteinen, muuttuva. Ymmärtääkseni puutarhalla ei voi olla pysyvää lopputilaa, johon kehitys päättyisi.

Kun asetelmaan lisätään vielä ite-ulottuvuus, se, että rakentelen ja hoidan puutarhaamme pääosin itse, muuttuvaisuus ulottuu myös puutarhan suunnitteluun. Puutarhamme on sen verran laaja, että sen kunnostaminen kokonaan kerralla, esimerkiksi yhden kasvukauden aikana, ei ole mitenkään realistinen ajatus. Niinpä olen päätynyt – tai ajautunut – työtapaan, jota voisi hienosti kutsua ”vuorovaikutteisen suunnittelun periaatteeksi”; käytännössä se lienee hyvin lähellä sitä, mitä moni kotipuutarhuri tekee kaiken aikaa.

Ite-puutarhointini on siis eräänlaista tekemällä suunnittelua. Vaikka piirtelenkin ideoistani erilaisia luonnoksia ja karttoja, ite-puutarha ei kuitenkaan vaadi sitä, että koko puutarhasta olisi valmis, yksityiskohtainen suunnitelma, jollaisia puutarhakirjoissa näkee. Ainakaan minulla ei sellaista ole, ja vaikka olisikin, suunnitelma todennäköisesti ehtisi muuttua moneen kertaan ennen toteutumistaan.

On kuitenkin joukko puutarhan rakentelua ohjaavia ideoita. Eräs tuttava kuvasikin tilannetta ytimekkäästi: ”Sitä kutsutaan visioksi…”

Yhdenkin kesän – ja varsinkin talven! – aikana ehtii visioida jos jonkinlaista. Toisinaan ideat voivat olla myös ristiriidassa keskenään, jolloin kaiken toteuttaminen ei ole edes teoriassa mahdollista.  Ideat tapaavat kuitenkin olla hyvin joustavia. Niinpä suunnitelmat ”elävät” ts. muuttuvat ja muokkautuvat tehdessä ympäristön realiteettien ja tarhurin mielenmuutosten myötä. Jotkut ideat myös ”kuolevat”: ne jäävät syystä tai toisesta toteutumatta ja lopulta armeliaasti unohtuvat.

Vapaamuotoisuudestaan huolimatta puutarhan tietty yhtenäisyys on minulle tärkeää. Haluan puutarhamme kaikessa moninaisuudessaankin olevan yksi kokonaisuus, eikä vain joukko erilaisia juttuja, jotka sattuvat sijaitsemaan samalla pihalla. Kun puutarhan rakentelu väistämättä ulottuu monelle vuodelle, tietty silppuuntumisen vaara onkin olemassa. Jotta puutarha säilyisi yhtenäisen oloisena, uusien istutusten tulisi luonnollisesti sopia yhteen jo olemassa olevien kanssa. Ja jotta kokonaisuus ei vaikuttaisi liian keskeneräiseltä, oikeastaan uusien istutusten tulisi olla linjassa myös vielä toteutumattomien asioiden kanssa.

Tuo viimeinen vaatimus ei ole niin mahdoton kuin miltä se ensi lukemalta saattaa vaikuttaa. Kun tarhuri-suunnittelijoita on vain yksi, on todennäköistä, että päädyn toisiaan muistuttaviin ratkaisuihin toistamiseenkin: tyyli syntyy tavoista tehdä asioita.

…käytännössä

Vanhan puutarhan kunnostamisessa on se hyvä puoli, että puutarha on jo olemassa, eikä sen kunnostamisella ole erityistä kiirettä. Tilanne voisi olla hyvin toisenlainen esimerkiksi uudisrakennuksen työmaan jäljiltä.  Vanhan puutarhan kanssa tietty verkkaisuus on osoittautunut suorastaan hyveeksi. Minulta on kestänyt enemmän kuin yhden kasvukauden päästä selville, mitä kaikkea puutarhassa lopulta kasvaakaan. Esimerkiksi kukkimattomiksi taantuneita ruusuja on joskus ollut todella hankala huomata pitkäksi venähtäneestä heinikosta, ja säästämisen arvoisten kasvien siementaimia on löytynyt varsin omituisistakin paikoista.

Ite-puutarhointini perustekijöitä ovatkin kokeileminen ja aika. Alkuideasta ”valmiiseen” istutukseen minulta kuluu yleensä aikaa aivan järjettömän paljon, esimerkiksi seuraavan kesään. Kuvaavaa on, että neljännen mökkikesän jälkeen saatoin tyytyväisenä todeta saaneeni puutarhassa tehdyksi suuren osan siitä, mitä alun alkaen olin ajatellut tekeväni ennen ensimmäistä juhannusta.

Tällainen ajankäyttö on ite-puutarhurin luksusta. Kun asumme mökillä kesät läpeensä, puutarhassa ollaan päivittäin ja kaikenlaiseen tuumailuun on tilaisuuksia yllin kyllin. Jos suunnittelisin puutarhoja työkseni, en todellakaan rohkenisi ehdottaa asiakkaalle, että jos nyt katseltaisiin rauhassa tämä kesä ja ehkä seuraavakin ja päätetään vasta sitten…

Usein turvaudun vanhaan kunnon kuljeskelu- ja katselumenetelmään. Sitä tulen harjoittaneeksi esimerkiksi silloin, kun olen ulkosalla tekemässä varsinaisesti jotain muuta. Muun muassa ruohonleikkuun aikana puutarhaa ehtii katsella vähän joka kulmasta, ja mieli on muutenkin puutarha-orientoitunut. Silloin voi mieleen pompahdella uusia ideoita, vanhoja ajatuksia uudessa muodossa tai ylipäätään ratkaisuja erilaisiin puutarhakysymyksiin.

Ideoitten ensimmäiset kokeilukierrokset tapahtuvat yleensä vain mielessä: ”entäs jos…?… ei sittenkään… ehkä…?” Moni idea jää jo tähän ensimmäiseen seulaan, mutta joku ajatus on niin sitkeä, että se ilmaantuu uudelleen yhä uusina versioina. Seuraavassa vaiheessa saatan asetella jo kiviä ja keppejä merkeiksi, ja kun aika on kypsä, lopulta tartun lapioon.

Suunnitelmani tarkentuvat ja muokkautuvat vielä tehdessäni. Käytännössä näin käy joka kerta. Vasta kun uuden istutuksen tila on raivattu, alan konkreettisemmin hahmottaa kyseisen paikan uutta ilmettä. Samalla myös alkaa hahmottua se, paljonko kasveja kyseiselle alalle mahtuu ja toisaalta: minkä verran niitä vähintään tarvitaan.

Jos käytän jakotaimia aikaisemmista tai kunnostettavista istutuksista, pulaa tulee yleensä ennemmin tilasta kuin taimista, vaikka usein istutankin tiheämpään kuin kirjoissa sanotaan. Toki taimitarve olisi varmaan mitattavissa ja laskettavissa, mutta yleensä tulen toimineeksi silmämääräisesti ja käsivaralta.

Yleensä pyrin istuttamaan eri päivinä kuin teen pohjatöitä. Istuttaminen on mielestäni työn mukavin vaihe, eikä sitä ole syytä pilata yrittämällä saada väkisin valmista, lapiotöistä väsyneenä ja kiireessä, ennen kuin ilta hämärtyy liiaksi.

Joskus ulkoiset realiteetit yksinkertaisesti pakottavat ajattelemaan asioita uudelleen. Esimerkiksi pienen kivikkoistutukseni alkusysäys oli se, että ruohonleikkuuta haittaavat kivet osoittautuivat liian isoiksi siirrettäviksi. Kun paikka oli muutenkin paahteinen ja multakerros hyvin ohut, päätinkin tuoda paikalle lisää kiviä ja perustaa pienen kivikkotarhan.

Istutus jäi kuitenkin sinä syksynä puolitiehen, kun en saanut päätetyksi, mitä kyseisessä paikassa oikeasti haluaisin kasvavan. Seuraavana kesänä sain sitten huomata, kuinka luontoäiti olikin hoitanut loput: kukkivia ketokasveja oli ilmaantunut täyttämään tyhjiä paikkoja.

Ite-puutarha on siis eräänlaista keskustelua maiseman kanssa. Kesä kerrallaan tuo verkkainen dialogi etenee omaan suuntaansa, jota on mahdotonta täysin ennakoida. Ehkä siihen ei ole tarvettakaan.

Muotoutuipa puutarha lopulta millaiseksi hyvänsä, tarhurille on tärkeää, että puutarhassa oleminen voi jatkua.

Keräilykuumetta ja kokeilunhalua

”Tuo olis kiva, ja tuo… ja tuo on hieno… ja EHDOTTOMASTI tuo…”

Monikin tarhuri tunnistanee tilanteen: puutarhaliikkeessä ja varsinkin niiden verkkosivuja selaillessa saakin yhtäkkiä huomata olevansa kuin kuusivuotias karkkikaupassa. Ainakin omalla kohdallani houkutus kokeilla kaikenlaista tai ”kerätä koko sarja” herää hyvin helposti, milloin mistäkin aihepiiristä. Mitä harvinaisempi, omituisempi tai erikoisempi jokin asia on, sitä todennäköisemmin huomaan siitä kiinnostuvani.

Esimerkiksi hyvin vaikeasti hoidettavat kasvilajit herättävät heti mielenkiintoni. Kun viime kesänä luin sadepäivien ratoksi Pontus Wallsténin kirjaa The Lily species and their bulbs, sellaiset otsikot kuin Very Difficult Dryland Lilies tai Species Almost Impossible to Grow aiheuttivat välittömästi tuttua kutinaa. Aloinkin heti pohtia, kuinka laajalle ja monilajiselle liljatarhalle mahtaisi meikäläisissä oloissa olla edellytyksiä…  

Entäs jos…?

Kokeileminen kuuluu ilman muuta puutarhanhoidon ytimeen. Kokeilut ovat puutarhanhoidon suola, joita ilman koko homma olisi vaarassa muuttua tylsäksi. Kokeiluitta ei voi tietää, mikä juuri tässä puutarhassa menestyy, mikä ei. Luettu tieto on aina testattava myös käytännössä, ja puutarhanhoidossa tarvittavien taitojen oppiminen vaatii harjoittelua, siis kokeilemista. 

Kokeilut ovat kokemuksen edellytys. Muuten en oppisi tuntemaan omaa puutarhaani, enkä myöskään itseäni puutarhurina, Omat rajani ja rajoitukseni huomaan parhaiten käytännössä: Olenko halukas tai onko minun mahdollista sitoutua tähän tai tuohon? Nyt vai vasta myöhemmin?

Yleensä kokeilu lähtee liikkeelle uteliaasta ajatuksesta, joskus välttämättömyydestäkin – esimerkiksi silloin kun on keksittävä nopea ratkaisu yllättävään pulmaan. Tosiasiassa kotitarhurille oikeasti välttämättömiä asioita lienee puutarhassa aika vähän, joten kokeileminen on yleensä vapaaehtoista. Jos kokeilemaan on kuitenkin jo ryhdytty, tarhurin itsensä on suostuttava tiettyihin ehtoihin: puutarhakokeilut vaativat aikaa, tilaa, työtä – ja paljon kärsivällisyyttä.

Yleensä tulosten saamiseen menee vähintään yhden kasvukauden verran, usein kauemminkin. Tarhurin näkökulmasta ylivoimaisesti suurin osa kasvatuskokeilujen vaatimasta ajasta onkin odottelua, siis sitä, että kasvien annetaan vain olla ja kasvaa rauhassa. En liene ainoa, joka on mennyt katkomaan hauraita maanalaisia silmuja halutessaan tietää, kuinka edellissyksynä istutettu pioninjuurakko on mahtanut selvitä talvesta.

Ehkä onkin vain hyvä, että nykyinen puutarhamme on sen verran suuri, ettei yksittäisille kokeiluille jää liikaa aikaa ja huomiota. Kasvit saavat kasvurauhaa, kun tarhurilla on tarpeeksi tekemistä jossakin toisaalla.

Esimerkiksi liljantaimien kasvatus siemenestä kukkivaksi, silloin kun se onnistuu, vie useita vuosia. Parikymmentä vuotta sitten yritin ensimmäisen kerran kasvattaa liljoja siemenestä, ja kokeilu onnistuikin – vahingossa. Olin kylvänyt varjoliljan siemenet tammikuussa purkkiin, pitänyt kylvöksen kevääseen asti kylmäkäsittelyssä ja muutenkin toiminut mielestäni kaikkien ohjeiden mukaan. Kun juhannukseen mennessä mitään ei ollut tapahtunut, ripottelin harmistuneena kylvöksen multineen kukkapenkkiin, unohdin koko asian, ja kas: seuraavana kesänä penkistä versoi koko joukko varjoliljoja. Sitä seuraavana kesänä ensimmäiset niistä kukkivat. Varjoliljat ovat edelleen voimissaan.

Voidakseen kasvaa rauhassa kasvit tarvitsevat paikkansa, jossa ei samaan aikaan tietenkään voi kasvattaa muuta, ainakaan kovin paljoa. Ja koska kokeilut onnistuvat vaihtelevin tuloksin, koeistutukset eivät välttämättä kuulu pihan näyttävimpiin. Mökkipuutarhamme vapaamuotoiset istutukset sietävät onneksi tiettyä kaaosta. Kun puutarhassa on eri aikoihin kukkivia lajeja, aina jotkut niistä ovat näyttävimmillään. Silloin joukkoon mahtuu helpommin myös ei-vielä- tai ei-enää-parhaimmillaan olevia kasveja – ja niitäkin, joiden kohtalona on jäädä luonnonvalinnan jalkoihin.

Kun muutamia vuosia sitten aloitin mökkipuutarhamme kunnostamisen, ajattelin, että luomuhenkisesti kylväisin tai istuttaisin uudet kasvit aina suoraan oikeille sijoilleen. Osittain näin olen tehnytkin, mutta lopulta kokeilut ovat kuitenkin pursunneet erilaisin tilapäisratkaistuin eri puolille puutarhaa. Kun kylvöpurkkeja oli kertynyt erään kastanjapuun alle kymmenittäin, totesin viisaimmaksi laatia muutaman erillisen kylvöpenkin. Nekin alkavat käydä jo ahtaiksi, sillä esimerkiksi pionit, liljat ja ruusut eivät tunnetusti pidä kiirettä itämisessään. Onneksi tilaa on vielä, jos vain lapiota jaksaa heiluttaa.

Keräilykärpäsiä

Keräilyvietin valtaamista puutarhureista kirjoittaa varoittavaan sävyyn Linda Engstrom esseessään Landscaping with Peonies (Allan Rogersin teoksessa Peonies). Hän kuvailee, kuinka keräilykuumeen valtaan joutunut tarhuri pyrkii hankkimaan puutarhaansa esimerkiksi kaikki tietyn kasvisuvun edustajat tai ylipäätään kaiken vähänkin epätavallisen – ja unohtaa sitten ajatella puutarhaansa kokonaisuutena. Engstrom toteaa ykskantaan: ”Such compulsive collecting usually leads to a disastrous garden design. … …[the] design principles necessary to transform a collection of plants into a horticultural paradise are missing.”

Verkkosivusto The EcosystemGardener puolestaan kehottaa keräilynhaluisia puutarhureita välttämään zoo-mentaliteettia, jonka seurauksena kasvit on istutettu toisistaan erilleen, kukin omiin ruutuihinsa kuin eläintarhassa ikään. Perustelut ovat ekologisia: erilleen istutetut kasvit eivät pääse muodostamaan vuorovaikutteisia kasviyhteisöjä, jollaisissa ne luonnossa kasvavat. Tällöin kasvit usein myös vaativat menestyäkseen enemmän hoitotoimia, kun luontaisen eliöyhteisön puuttuvia piirteitä joudutaan korvaamaan keinotekoisesti.

Kumpikaan edellä mainituista kokoelmapuutarhoinnin ongelmakohdista, istutusten epäekologisuus tai esteettisesti huono asettelu, ei kuitenkaan johdu keräilystä sinänsä. Kokoelman sisältö ja sen järjestäminen ovat kaksi eri asiaa. Ei liene estettä sille, etteikö puutarhassa voisi olla laaja kokoelma kasveja, jotka on istutettu sekä ekologisesti toimivaksi että esteettisesti palkitsevaksi kokonaisuudeksi. Luonnollisestikaan se ei tapahdu itsestään, vaan vaatii oman lisäpanostuksensa ja tietty suunnitelmallisuus on eduksi. Jos kokoelman kartuttaminen on jatkuvasti hyvin intensiivistä, on tietenkin käytännön ongelma pian käsillä: no mihinkäs nämä sitten istutetaan…?

Tunnistan Engstromin kuvauksesta itseni. On kuitenkin eri asia ajoittain innostua keräilyajatuksesta tai ryhtyä toteuttamaan sitä määrätietoisesti. Kiinnostun helposti haasteellisista harvinaisuuksista, mutta en sentään rynnistä hankkimaan liljaharvinaisuuksien itusilmuja liki tuhannen euron kappalehintaan, kuten Pontus Wallstén kirjoittaa joidenkin asialleen omistautuneiden ‒ ja ilmeisen vakavaraisten ‒ keräilijöiden olevan valmiita tekemään.

En siis pidä itseäni ensisijaisesti keräilijä-puutarhurina, eikä eri lajien ja lajikkeiden määrä puutarhassamme ole mikään itsetarkoitus. En myöskään ajattele keräileväni puutarhaan KAIKKEA HIENOA, vaikka joskus mieli tekisikin. Sen sijaan haluan koota sinne kokoelman kasveja, joita pidän jotenkin erityisinä, joiden voin odottaa viihtyvän puutarhamme olosuhteissa, ja jotka muodostaisivat jollain tavalla eheän kokonaisuuden.

Ostoksilla

Kun kasvikuume iskee, niin kuin se aina ajoittain tekee, yritän antaa järjen äänellekin mahdollisuuden. Pyrin silloin ajattelemaan puutarhaamme sekä kokonaisuutena että mahdollisimman konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti. Mihin uudet kasvit tarkkaan ottaen istutettaisiin? Paljonko ne tarvitsevat tilaa? Kuinka ne sopivat yhteen jo olemassa olevien istutusten kanssa? Mitä ne vaativat menestyäkseen?

Kasvien alkuperälläkin on väliä. Aina kun mahdollista, haluan suosia kotimaisia taimia, sillä uskoisin niiden kestävän meikäläisiä olosuhteita tuontikasveja paremmin. Tässä voin olla väärässäkin.

Todellisuudessa en tietenkään toimi noin johdonmukaisesti. Kiinnostun milloin mistäkin, ja ihan puhtaita herätehankintojakin tulen aika ajoin tehneeksi. Kaiken järkeilyn jälkeen ratkaisu on lopulta intuitiivinen. Pystynkö sieluni silmin näkemään uudet kasvit puutarhassamme sen näköisinä, että sinne ne kuuluvat niin kuin olisivat aina siellä olleet?

Useimmiten pystyn – ja siinä sitä sitten ollaan. 

Monimuotoista (3)

Pienen monimuotoisuussarjani kolmannessa osassa käsittelen kotipuutarhan monimuotoisuutta käytännöllisestä näkökulmasta.

Tarhurille on tietenkin tärkeää, miten puutarhaa ylläpidetään ja mitä sen ylläpito sisältää, mutta kotipuutarhassa on kyse muustakin. Yhtä lailla on merkityksellistä, mitä muuta puutarhassa tehdään, miten siellä ollaan ja ketkä puutarhaa käyttävät.

Kotipuutarhan erityisluonteesta

Edellisessä tekstissä kirjoitin esteettisestä monimuotoisuudesta. Puutarhassa näkyy tekijänsä jälki: se on siis eräänlainen teos. Kyseessä ei ehkä ole taideteos, mutta joka tapauksessa puutarha on järjestetty kokonaisuus katseltavaksi, koettavaksi, tunnettavaksi…

Tietenkin puutarha palvelee muitakin pyrkimyksiä ja keittiöpuutarha on tästä ilmeinen esimerkki. Vaikka sekin voi olla omalla tavallaan kaunis, keittiöpuutarhan tärkeä, ellei tärkein tavoite on tietenkin syötävän sadon tuottaminen.

Puutarha on myös tarhurin hiekkalaatikko, leikkipaikka (ehkä oikeammin: ”multalaatikko”). Siellä voi kokeilla kaikenlaista koeviljelystä erilaisiin päähänpistoihin. Ainakin minun on mahdotonta kuvitella puutarhaamme ilman mahdollisuutta kokeiluihin. Jotain hyvin olennaista puutarhan kanssa elämisestä jäisi tällöin pois.

Kokeilunhaluuni liittyy tietty keräilyvietti, ja puutarhallamme on siis myös kokoelman funktio. Vaihtelevalla intensiteetillä keräilen sinne kiinnostavina pitämiäni kasveja, erityisesti puutarhakasvien vanhoja lajikkeita.

Kesäpaikkamme rakennukset ovat vanhoja, ja innostun helposti kaikenlaisista vanhoista esineistä ja asioista. Pihapiirissä leijaileekin tietynlainen mennen maailman henki, jonka haluamme säilyttää. En kuitenkaan halua viettää kesiäni museossa, jonka ensisijainen tarkoitus olisi säilyttää kaikki ennallaan.

Ajan pysäyttäminen puutarhassa tuntuukin mahdottomalta jo pelkästään sen vuoksi, että puutarha on elävä kokonaisuus ja muuttuu ajan kuluessa joka tapauksessa. Sen lisäksi tarhurikin muuttuu. Hän oppii tarhastaan erilaisia asioita, ja saattaa muuttaa toimintatapojaan, aikomuksiaan ja suunnitelmiaan monenlaisista syistä – vaikka ihan vain huvin vuoksi.

Luonnollisesti puutarha tarvitsee myös kyökin puolensa: taimipenkit, valeistutukset sekä epämääräinen kokoelma purkkikylvöksiä, kompostit, risu- ja multakasat ja niin edelleen. Niitä ei ole tarkoitettu varsinaisesti katseltaviksi, vaikka kunnon komposti tarhurin silmää miellyttääkin. Tässä kohtaa käytännöllinen on kaunista: kitkeminen, kastelu ja muut hoitotoimet pitää saada sujuvasti hoidettua ja kottikärryillä pitää päästä sinne mihin tarvitaan.

Puutarhaamme ei kuulu tenniskenttää enkä muutenkaan miellä sitä miksikään sporttikohteeksi. Kuitenkin pidän käsillä tekemisestä ja rakentelen puutarhaamme mieluiten mies-ja-lapio-periaatteella. Rajansa on kuitenkin tunnustettava: esimerkiksi yhdenkin isomman tuulenkaadon raivaaminen osoittaa, että tuskinpa minusta olisi oikeisiin maa- ja metsätöihin muutoin kuin hyvin pieninä kerta-annoksina.

Kesien mittaan olen kuitenkin säännöllisesti huomannut jaksamiseni paranevan, joten on puutarhassa hikoilemisesta jotain hyötyäkin. Ruumiinkulttuurin harjoittamisen lisäksi puutarha on minulle hiljentymispaikka. Siellä voi hidastaa, pysähtyä tai vain olla.

Tietyllä tavalla kotipuutarha muistuttaakin kotia. Siellä on erilaisia paikkoja erilaisille tekemisille, ja samatkin paikat voivat saada monenlaisia käyttöjä ja merkityksiä. Eikä kaikki todellakaan ole niin johdonmukaista ja järjestyksessä kuin tekisi mieli ajatella.

Matkalla monimuotoisuuteen

Omassa puutarhassamme olen lähtenyt siitä, että eniten huomiota vaativat istutukset ovat siellä missä muutenkin ollaan. Silloin niistä on myös eniten iloa. Istutusalueet ovat selvärajaisia, mikä tuntuu välillä hiukan muodolliselta, mutta ilahduttaa esimerkiksi niittopäivänä. Olen istuttanut kasvit tiheiksi sekalajisiksi ryhmiksi, ja kasvien vapaamuotoinen sekoittuminen edelleen ajan myötä on suorastaan toivottavaa. Ainoastaan joitakin suopayrtin tapaan voimakkaasti leviäviä on syytä aika ajoin hillitä.

Olen aika laiska kitkemään, minkä vuoksi prioriteeteilla on paljonkin väliä. Keittiöpuutarha ja pionit ovat yleensä ensimmäisinä listalla, samoin uudet istutukset vaativat erityishuomiota. Vanhoja perennaistutuksia ja pensasruusuja kitken sitten sitä mukaa kuin tilanne vaatii ja saan aikaiseksi.

Myös kastelujonossa keittiötarha on ensimmäisenä. Sen sijaan vanhat pionit eivät yleensä vaadi kastelua kuin pahimpina kuivuuskausina, sillä monet villipionit ovat karujen paikkojen kasveja. Nurmikkommekin on oloihinsa tottunut: jos vain tarhurilla kantti kestää kastelematta katsella helteessä paahtuvaa nurmea, kunnon sateiden jälkeen se vihertyy viikossa.

Puutarhamme helppohoitoisimmasta päästä on iso ukonkellojen kasvusto aivan tuvan ikkunan alla. Sille ei tarvitse tehdä juuri mitään: keväällä silppuan kuivuneet varret ja heinäkuun lopulla leikkaan kuihtuneet kukinnot pois kylväytymisen hillitsemiseksi. Paljon muuta ei tarvitakaan. Vielä alkukesällä vuohenputki puskee esiin voimalla, mutta olen antanut sen olla. Kun ukonkellot pääsevät vauhtiin, vuohenputki jää toiseksi ja taantuu yleisvihreäksi maanpeittokasviksi.

Mitä kauemmas tuvasta mennään, sitä epämuodollisemmaksi puutarha muuttuu. Jossain utuisessa aikomushorisontissa, ts. joinakin tulevina kesinä, siintää tiettyjen alueiden muuttaminen niittymäisempään tai metsäpuutarhan suuntaan, mutta aika näyttää…

Monimuotoinen monimuotoisuus

Puutarhassa luonnonmukaisuuden, kauneuden ja käytännöllisyyden näkökulmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Puutarhan ekologinen hyvinvointi vaikuttaa siihen, millaisia hoito- tai huoltotoimia vaaditaan tai tarvitaan halutun esteettisen vaikutelman ylläpitämiseksi. Jotkut esteettiset pyrkimykset voivat olla ristiriidassa ekologisten tavoitteiden kanssa, tai niiden toteuttaminen voi osoittautua toivottoman epäkäytännölliseksi. Jokin ekologisen monimuotoisuuden aspekti saattaa olla epätoivottava muista syistä. Esimerkiksi: niin ekologinen en ole, ainakaan toistaiseksi, että toivoisin hirvien tai karhujen vierailevan säännöllisesti puutarhassamme.

Oikeastaan näkökulmat edellyttävät toisiaan. Minkä tahansa puutarhan on oltava ainakin sen verran luonnonmukainen, että kasvit tulevat toimeen, ja vähintään sillä tavoin käytännöllisesti järjestetty, että tarvittavat hoitotoimet ovat mahdollisia suorittaa. Myös esteettiset seikat ovat yhteydessä ekologisiin ja käytännöllisiin kysymyksiin: kaikki esteettiset ratkaisut, olivatpa kuinka perusteltuja tahansa, eivät ole ekologisilta tai muilta vaikutuksiltaan samanarvoisia. Ja toisin päin: ekologisesti ystävällinen ajattelu tuntuu tuottavan helpommin ”luonnonnäköisiä” kuin esimerkiksi symmetrisen muodollisia ratkaisuja.

Uskoakseni monimuotoisen puutarhan ”ekologis-esteettis-käytännöllinen symbioosi” voi onnistuessaan tuottaa monella tavalla kestävän puutarhan. Kun kasvillisuus ja ympäristöolosuhteet sopivat toisiinsa, kasvit voivat hyvin ja sietävät paremmin stressiä. Monimuotoinen kasvillisuus on myös kokonaisuutena kestävä: tällöin on todennäköisempää, että tiukankin paikan tullen ainakin jokin osa kasveista selviää.

”Esteettisesti kestävä” puutarha sietää myös luontaista kasvun kohinaa. Kun istutusten luontainen muuttuminen kuuluu konseptiin, ei design ihan pienestä mene pilalle, vaikkei tarhuri tekisikään vähään aikaan yhtään mitään.

Monimuototarhuri

Monimuotoisuusajattelu voi tukea myös tarhuria itseään. Kirjassaan Resilient Gardener Carol Deppe muistuttaa tarhurin selviytymiskyvystä huolehtimisen tärkeydestä. Puutarhan luonnollisten stressitekijöiden, kuten hallojen, helleaaltojen, kuivuuden, sadekauden, homeiden ja kirvainvaasioiden lisäksi hän kehottaa varautumaan myös tarhuria itseään kohtaaviin vastoinkäymisiin, joilla on oma vaikutuksensa puutarhaan.

Arki on luonnonvoima. Sen kanssa voi hyvin elää, mutta sitä ei pidä kuvitella voivansa hallita. Ei liene tavatonta, ettei ehdikään kaikkea aikomaansa, ei jaksa, ei pysty tai ei vain huvita. Remontti venyy, on työkiireitä, perheellisen velvoitteita, tarhuri loukkaa selkänsä tai tapahtuu mitä muuta tahansa vastaavaa. Silloin puutarha usein jää, jollei nyt ihan oman onnensa nojaan, niin ainakin paljon aiempaa vähemmälle huomiolle.  

Epämiellyttäviin yllätyksiin lieneekin realistisinta varautua ajattelemalla, että joskus niitä vain tulee, vaikkei etukäteen voikaan tietää mitä ja milloin. Deppe kehottaakin tarhuria miettimään puutarha-asioiden tärkeysjärjestystä. Jos tätä on etukäteen ajatellut, on aika- tai jaksamispulan hetkellä helpompi päättää, mitkä hommat hoidetaan ensin.

Loput työt tehdään sitten myöhemmin, jos tehdään.