Rivien välistä

Taimirivien välistä löytää usein rikkaruohoja, kirjan rivien väleistä saattaa huomata sinne kirjoittajan tieten tai tietämättä lennähtäneitä ajatuksia. Nämä voivat olla erilaisia asenteita ja piilo-oletuksia tai yksinkertaisesti vain itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita. Voipa olla niinkin, että ajan tavan mukaisesti jotakin on ”vain kuulunut kirjoittaa”. Huomionarvoista voi olla sekin, mitä tekstissä ei ole.

Kun ajat muuttuvat, asenteet ja itsestäänselvyydet muuttuvat niiden mukana – tai eivät muutu. Vanhat puutarhakirjat voivatkin olla myös toisella tavalla kiinnostavia kuin mitä kirjoittajat ovat ehkä tarkoittaneet. Varsinaisen puutarha-asian lisäksi ne kertovat omasta ajastaan ja siitä maailmasta, jossa ne on kirjoitettu.

Valistusta isänmaan kansalle

Varhaisvaiheissaan 1800-luvun lopun Suomessa puutarha ei suinkaan ollut joka kodin viherharrastus, ei huolehdittu luonnon monimuotoisuudesta tai pörriäisistä eikä varsinkaan toteutettu omia puutarhaunelmia. Kotipuutarha oli osa sivistyneistön aatteellista projektia, jonka tarkoituksena oli kohottaa kansan elinoloja ja sivistystasoa.

Valistuksessa kaikui vahva moraalinen velvoitus eikä isänmaallisiakaan sävyjä puuttunut. Artikkelissaan Kotipuutarhan tekijät – vuosisadan vaihteen kasvitarhakoulut ja Martta-yhdistyksen puutarhavalistus (2015) Julia Donner siteeraa mm. kasvitieteilijä A.O. Kihlmania, joka vuonna 1900 peräänkuulutti tavallisiin maaseutupihoihin soveltuvien puutarhasuunnitelmien laatimista: jonkun olisi tartuttava ”isänmaalliseen tehtävään ommella Suomiäidille sovelias puku.”

Emäntälehti vuodelta 1916 puolestaan kehotti lukijoitaan: ”Ole valpas! Älä unohda kitkemistä! Rikkaruoho pyrkii kasvejasi vahingoittamaan. Taistele sitä vastaan. Älä anna sen saada voittoa kasvitarhastasi.”

Sarka ei liene ollut kivetön kynnettäväksi. Vaatimattoman elintason lisäksi tietämättömyys oli yleistä ja ennakkoluuloiset asenteet tiukassa. Ylevät tavoitteet olivat kaukana todellisuudesta, ja Donner kertoo mm. puutarhuri Jenny Elfvingin päivitelleen maaseudun ”loputtomia hökkeleitä ja epäsiisteyttä sekä ulkona että sisällä.”

Kuitenkin vähitellen monet toimen naiset saivat tulosta aikaiseksi: kursseja pidettiin, kasvitarhakouluja perustettiin, otettiinpa puutarha kansakoulujen opetusohjelmaankin.

Ruustinnan tarhassa

Suomalaisen kotipuutarhakulttuurin voimahahmoihin kuului myös ruustinna Nora Pöyhönen (1849–1938). Hänen visionaan oli saada ns. tavalliset maaseudun ihmiset, erityisesti naiset, kiinnostumaan puutarhaviljelystä ja ymmärtämään sen hyödyt. Tätä varten hän mm. perusti Haapavedelle 1893 naisille tarkoitetun Kasvitarha- ja talouskoulun ja toimi pitkään sen rehtorina. Myöhemmin siellä koulutettiin myös puutarhaneuvojia, joiden kautta puutarhatietämystä piti kylvämän suomenniemen jokaiseen kolkkaan.

Koulu toimii edelleen, nykyään osana Jokilaaksojen koulutusyhtymää. Wivi Lönnin suunnittelema koulurakennus (1909) puutarhoineen on nykyisin suojeltu valtakunnallisesti merkittävänä rakennettuna kulttuuriympäristönä.

Pöyhönen myös kirjoitti. Hän toimitti 1910-luvulla Kodin Kaswitarha -lehteä ja seuraavalla vuosikymmenellä kirjoitti yhdessä tyttärensä Maiju Pöyhösen kanssa samannimisen oppikirjan. Kirja oli tarkoitettu suomalaisiin olosuhteisiin ja se perustuu kirjoittajien useamman vuosikymmenen mittaiseen kokemukseen puutarhaviljelystä Pohjois-Pohjanmaalla.

Kodin kasvitarha ilmestyi 1927, ja kirjan alaotsikko kertoo sisällön kattavuudesta: opas keittiökasvien, marjojen, hedelmien, koristepuiden ja -pensaiden, avomaan kukkien ja huonekasvien viljelemiseen.

Hyödyllisyyttä

Pöyhösten aikaan kotipuutarha ei ollut mikään itsestäänselvyys. Puutarha vaatii paljon työtä, jota 1920-luvun maaseudun arjessa riitti loputtomasti muutenkin. Herrasväen hupsutuksena pidetylle puutarhalle oli siis oltava jokin kunnollinen syy, jotta tavallisten ihmisten kannattaisi sellaiseen ryhtyä. Hyötyliikunnasta ja raittiista ulkoilmasta olisi maaseudun kansalle ollut aivan turha puhua, mutta vähitellen perusteeksi alkoi kelvata keittiötarhasta saatava hyöty.

Puheita enemmän painoi esimerkin voima. Pöyhönen oli omalla puutarhallaan osoittanut, kuinka jopa Oulun seudulla voitiin perunan ja nauriin lisäksi kasvattaa paljon muutakin talonväen ruokkimiseksi. Ruustinnan koulussa opetettiin myös kasvisten monipuolista keittiökäyttöä: porkkanat, salaatit ja muut eivät olleetkaan vain karjan ruokaa.

Satoisa keittiötarha onkin selvästi kirjan pääaihe. Yksityiskohtaisten kasvatusohjeiden lisäksi opastetaan oikeaoppisessa sadonkorjuussa ja talvisäilytyksessä, jotta sato säilyisi käyttökelpoisena mahdollisimman pitkään. Kirjassa kerrotaan myös, että puutarhatuotteiden myynnillä saattoi saada lisätuloja, mutta kehotetaan realismiin:

”Ei pitäisi alussa kiinnittää liian suurta huomiota rahallisiin tuloihin; tällaiset laskelmat voivat kokemattomalle tuottaa ikäviä pettymyksiä. Kokeneelle ja taitavale viljelijälle sitävastoin voi kasvien myynti muodostua suotuisissa olosuhteissa hyvinkin huomattavaksi tulonlähteeksi.”

Maanparannusta, kompostointia ja lannoittamista käsitellään Kodin kasvitarhassa hyvin perusteellisesti. Kompostointia ei kuitenkaan nykytyyliin perusteltu luonnonmukaisuudella vaan säästäväisyydellä. Rikkaruohot, naatit ja muut kuolleet kasvinosat sekä keittiöjätteistä ne, jotka eivät kelvanneet karjalle, tuli hyödyntää kompostissa eikä heittää hukkaan. Samoin oli käytettävä puuntuhka, karjanlanta ja talonväen huussin tuotteet, jotta ei olisi tarvinnut rahalla hankkia kalliita lannoitteita.  

Kukkain viljelys ja kahvipöydän paikka

Kaikessa käytännöllisyydessään Pöyhösten kirjassa ei kauneuden tarvetta ja viihtyisyyttäkään suinkaan unohdeta.

”Vaikka kasvitarhaviljelyssämme onkin pääpaino pantava niiden kasvien viljelemiseen, joista saamme suoranaista taloudellista hyötyä, niin toki voinemme kukkatarhallekin pienoisen sijan luovuttaa. Meistä ei kukaan ole niin rikas, että meillä olisi varaa olla elämässämme vailla sitä iloa ja mielen virkistystä, minkä läheinen seurustelu kukkain kanssa tuottaa.”

Noihin aikoihin koristepuutarha oli keittiöpuutarhaa vieläkin harvinaisempi ilmestys, niitä nähtiin lähinnä ”herrasväen” ja pappiloiden pihoilla. Kirjoittajat pitävät (aivan oikein) ongelmallisena sitä, että koristeistutukset sijaitsivat useimmiten talon takana, etäällä sisäänkäynnistä ja arkipäivän tavanomaisilta kulkureiteiltä.

”Siksipä tämä osa kasvitarhaa jää korutavaraksi, joka vain vierasten aikana otetaan käytäntöön. Eipä näin ollen ole ihmeteltävää, että kukkain viljelys vielä monen mielestä on vain turhuutta ja ylellisyyttä.”

Koristepuutarha tulikin suunnitella siten, että se voisi olla osa myös talonväen arkea. ”Korutavaran” sijasta puutarha tuli nähdä ulko-olohuoneena, jonne istutusten lisäksi sijoitettiin myös puutarhakalusteita. ”Koristetarha on oleva perheen mieluisin kokoontumispaikka, jossa kukin pienetkin lepo- ja virkistyshetkensä mieluimmin viettää.”

Aivan jouten ei virkistyshetkinäänkään sopinut olla, eikä pitkällinen laiskottelu tullut kysymykseenkään. Kahvihetki puutarhassa oli kuitenkin kannatettava ajatus: ”Tänne on nyt mukava hetkeksi käsitöineen tai kirjoineen istahtaa, täällä voivat istutuksista nauttia nekin perheenjäsenet, joiden toimet eivät salli heidän sillä kertaa pidemmälle puutarhaan pistäytyä. Täälläpä myös paras paikka kahvipöydälle.”

Lasten puutarha

Kirjoittajilla oli katse tulevaisuudessa. Niinpä kirjassa erikseen mainitaan myös lasten puutarha, jonka ilmiselvä kasvatuksellinen tavoite oli saada nouseva polvi kiinnostumaan puutarhanhoidosta ja ymmärtämään sen arvo.

Varsinkin maaseudulla oli itsestään selvää, että lapset osallistuivat talon töihin heti kun kykenivät. Puutarha-asia nähtiin kuitenkin niin arvokkaaksi, että varoituksen sana oli paikallaan: ”Jos lapsi pakotetaan pitkät kesäpäivät auringon helteessä yksitoikkoiseen, kuolettavaan kitkemistyöhön, saattaa tämä viedä häneltä iäksi halun kasvitarhanhoitoon.”

Lasten puutarhan tuli olla lasten kokoinen, toisin sanoen tarpeeksi pieni, ja siellä suositeltiin kasvatettavan helppohoitoisia ja nopeasti kasvavia kasveja motivaation säilyttämiseksi.  ”Antakaamme heidän mahdollisimman omintakeisesti suunnitella töitään omassa kasvitarhassaan.”

Osallistaminen on tärkeää, mutta aivan itsestään lasten kasvitarha ei tietenkään toteudu. Avoimeksi jää, paljonko sen ajateltiin vaativan aikuisten (=äidin) osallistumista, vaikka lasten puutarha olisikin sijoitettu ”sellaiselle paikalle asunnon läheisyyteen, että äidin on helppo sisätöissä ollessaankin pienokaisten puuhia siellä silmällä pitää.”

Kirjoittajat kuitenkin uskoivat asiaansa ja lopuksi ajatus lennähtää korkeampaan ilmanalaan:

”Jos jokaisella kasvattajalla olisi selvillä kasvitarhatyön jalostava vaikutus niin ruumiin kuin hengen voimien tasapuoliseen, sopusointuiseen kehitykseen, kuinka paljon väärään suunnatusta harrastuksesta johtuvia hävittäviä voimia tukahtuisikaan ja kuinka voimakkaana luova, rakentava työ pääsisi nuorisossa varttumaan. Samalla työn ilo kiinnittäisi lapsen niin vahvoilla siteillä kotoiseen maaperään, etteivät myöhemmätkään myrskyt kykene häntä enää siitä juurineen irroittamaan.”

Tuholaisten tuho

Satoa uhkaavien tautien ja tuholaisten torjunta palauttaa näkökulman taas kirjaimellisesti ruohonjuuritasolle. Kirjassa esitellyt torjuntakeinot ovat etupäässä kemiallisia – ja niin jämeriä, että nykylukijaa hirvittää.

Kaikesta päätellen valmiita torjunta-aineita ei ollut kaupan, joten ne oli valmistettava itse. Valmistusaineita – siis myrkkyjä – on sen sijaan täytynyt olla yleisesti saatavilla; ainakaan niiden luvanvaraisuudesta tai muista hankintarajoituksista ei mainita mitään. ”Lyijyarsenaattia saa ostaa joko pulverina tai taikinamaisena aineksena.”

Lukijaa varoitetaan: ”Vielä on muistettava, että kuparivihtrilli on sangen myrkyllistä, joten sitä on mitä varovaisimmin käsiteltävä”. Sen tarkemmin varotoimia, suojavarusteita, ruiskutusten suoja-aikoja tai -etäisyyksiä ei kuitenkaan käsitellä.

Ohjeiden mukaan valmistettavat määrät olivat suuria. Tämä viittaa suuriin viljelyaloihin, mutta todennäköisesti myös aineiden runsaskätiseen käyttöön. ”Sekä sieniä että hyönteisiä tuhoavan” rikkikalkin valmistuksesta kerrotaan: ”[…] lisätään vettä niin paljon, että liuosta tulee kaikkiaan 100 litraa. […] Tämä kirkas, tummanruskea liemi kaadetaan nyt pohjasakasta erilleen. […] Yllämainitusta määrästä saadaan sitä noin 75 litraa”.

Kirja ei kerro, mitä ylijääneelle sakalle (25 litraa!) tuli tehdä. Ehkä se vain ”heitettiin pois”?

Myös biologinen torjunta tulee mainituksi, kun loppukaneettina suositellaan linnunpönttöjen ripustamista: ”Huomautettakoon vielä, mikä merkitys hyönteisten tuhoamisessa on pikkulinnuilla. Näitä tarhurin hyviä, hupaisia apulaisia käyttäkäämme hyväksemme asettamalla niille puihin pesimäpönttöjä”.

Mitä ilmeisimmin myrkkyjen luultiin hajoavan luonnossa itsestään eikä osattu ajatella, että tarhurin hupaiset pikku apulaiset saisivat syödäkseen myrkytettyjä hyönteisiä. Myrkkyjen kertymistä ravintoketjuissa alettiin ymmärtää vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Rachel Carsonin Äänetön kevät ilmestyi 1962.

Vanhat ajat ja uudet

Nykyinen ympäristötietoinen suhtautuminen torjunta-aineisiin osoittaa asioiden todellakin muuttuneen vuosisadassa. Muitakin eroja on: kasvitarha ohjeistetaan suunnittelemaan siten, että maan kääntäminen onnistuu hevosella, ja mm. karjanlantaa ja olkia oletetaan olleen omasta takaa saatavissa. Kaikki vesi piti kantaa, eikä mikään tekstissä viittaa siihen, että sähköä olisi ollut käytettävissä.

Kotitarhurin tiedonjanoa saattoi sammuttaa kurssien ja neuvojien kautta, mikäli sellaisia oli lähiseudulla, sekä niin ikään harvalukuisten kirjojen ja lehtien avulla. Helposti unohtuu sekin, että viime mainituissa kuvia oli harvakseltaan, valokuvia vielä vähemmän ja värikuvista ehkä korkeintaan uneksittiin.

Kaikki ei kuitenkaan ole toisin: puutarha on pohjimmiltaan sama kuin ennenkin. Se on paikka, johon tarhuri pyrkii järjestämään kasvateilleen mahdollisimman suotuisat olot. Vaikka edistys kehittyy ja arvostukset vaihtuvat, kasvit ovat konservatiiveja: myös 2020-luvulla ne vaativat valoa, vettä, ravinteita, kasvulle tilaa, aikaa ja rauhaa. Monet hoito-ohjeet pätevät edelleen.

Historiaan, varsinkin ns. tavallisten puutarhojen historiaan paneutuminen voi myös auttaa tarhuria ymmärtämään omia tekemisiään paremmin ja juurtumaan omaan tarhaansa niin, ”etteivät myöhemmätkään myrskyt kykene häntä enää siitä juurineen irroittamaan.”