Monimuotoista (3)

Pienen monimuotoisuussarjani kolmannessa osassa käsittelen kotipuutarhan monimuotoisuutta käytännöllisestä näkökulmasta.

Tarhurille on tietenkin tärkeää, miten puutarhaa ylläpidetään ja mitä sen ylläpito sisältää, mutta kotipuutarhassa on kyse muustakin. Yhtä lailla on merkityksellistä, mitä muuta puutarhassa tehdään, miten siellä ollaan ja ketkä puutarhaa käyttävät.

Kotipuutarhan erityisluonteesta

Edellisessä tekstissä kirjoitin esteettisestä monimuotoisuudesta. Puutarhassa näkyy tekijänsä jälki: se on siis eräänlainen teos. Kyseessä ei ehkä ole taideteos, mutta joka tapauksessa puutarha on järjestetty kokonaisuus katseltavaksi, koettavaksi, tunnettavaksi…

Tietenkin puutarha palvelee muitakin pyrkimyksiä ja keittiöpuutarha on tästä ilmeinen esimerkki. Vaikka sekin voi olla omalla tavallaan kaunis, keittiöpuutarhan tärkeä, ellei tärkein tavoite on tietenkin syötävän sadon tuottaminen.

Puutarha on myös tarhurin hiekkalaatikko, leikkipaikka (ehkä oikeammin: ”multalaatikko”). Siellä voi kokeilla kaikenlaista koeviljelystä erilaisiin päähänpistoihin. Ainakin minun on mahdotonta kuvitella puutarhaamme ilman mahdollisuutta kokeiluihin. Jotain hyvin olennaista puutarhan kanssa elämisestä jäisi tällöin pois.

Kokeilunhaluuni liittyy tietty keräilyvietti, ja puutarhallamme on siis myös kokoelman funktio. Vaihtelevalla intensiteetillä keräilen sinne kiinnostavina pitämiäni kasveja, erityisesti puutarhakasvien vanhoja lajikkeita.

Kesäpaikkamme rakennukset ovat vanhoja, ja innostun helposti kaikenlaisista vanhoista esineistä ja asioista. Pihapiirissä leijaileekin tietynlainen mennen maailman henki, jonka haluamme säilyttää. En kuitenkaan halua viettää kesiäni museossa, jonka ensisijainen tarkoitus olisi säilyttää kaikki ennallaan.

Ajan pysäyttäminen puutarhassa tuntuukin mahdottomalta jo pelkästään sen vuoksi, että puutarha on elävä kokonaisuus ja muuttuu ajan kuluessa joka tapauksessa. Sen lisäksi tarhurikin muuttuu. Hän oppii tarhastaan erilaisia asioita, ja saattaa muuttaa toimintatapojaan, aikomuksiaan ja suunnitelmiaan monenlaisista syistä – vaikka ihan vain huvin vuoksi.

Luonnollisesti puutarha tarvitsee myös kyökin puolensa: taimipenkit, valeistutukset sekä epämääräinen kokoelma purkkikylvöksiä, kompostit, risu- ja multakasat ja niin edelleen. Niitä ei ole tarkoitettu varsinaisesti katseltaviksi, vaikka kunnon komposti tarhurin silmää miellyttääkin. Tässä kohtaa käytännöllinen on kaunista: kitkeminen, kastelu ja muut hoitotoimet pitää saada sujuvasti hoidettua ja kottikärryillä pitää päästä sinne mihin tarvitaan.

Puutarhaamme ei kuulu tenniskenttää enkä muutenkaan miellä sitä miksikään sporttikohteeksi. Kuitenkin pidän käsillä tekemisestä ja rakentelen puutarhaamme mieluiten mies-ja-lapio-periaatteella. Rajansa on kuitenkin tunnustettava: esimerkiksi yhdenkin isomman tuulenkaadon raivaaminen osoittaa, että tuskinpa minusta olisi oikeisiin maa- ja metsätöihin muutoin kuin hyvin pieninä kerta-annoksina.

Kesien mittaan olen kuitenkin säännöllisesti huomannut jaksamiseni paranevan, joten on puutarhassa hikoilemisesta jotain hyötyäkin. Ruumiinkulttuurin harjoittamisen lisäksi puutarha on minulle hiljentymispaikka. Siellä voi hidastaa, pysähtyä tai vain olla.

Tietyllä tavalla kotipuutarha muistuttaakin kotia. Siellä on erilaisia paikkoja erilaisille tekemisille, ja samatkin paikat voivat saada monenlaisia käyttöjä ja merkityksiä. Eikä kaikki todellakaan ole niin johdonmukaista ja järjestyksessä kuin tekisi mieli ajatella.

Matkalla monimuotoisuuteen

Omassa puutarhassamme olen lähtenyt siitä, että eniten huomiota vaativat istutukset ovat siellä missä muutenkin ollaan. Silloin niistä on myös eniten iloa. Istutusalueet ovat selvärajaisia, mikä tuntuu välillä hiukan muodolliselta, mutta ilahduttaa esimerkiksi niittopäivänä. Olen istuttanut kasvit tiheiksi sekalajisiksi ryhmiksi, ja kasvien vapaamuotoinen sekoittuminen edelleen ajan myötä on suorastaan toivottavaa. Ainoastaan joitakin suopayrtin tapaan voimakkaasti leviäviä on syytä aika ajoin hillitä.

Olen aika laiska kitkemään, minkä vuoksi prioriteeteilla on paljonkin väliä. Keittiöpuutarha ja pionit ovat yleensä ensimmäisinä listalla, samoin uudet istutukset vaativat erityishuomiota. Vanhoja perennaistutuksia ja pensasruusuja kitken sitten sitä mukaa kuin tilanne vaatii ja saan aikaiseksi.

Myös kastelujonossa keittiötarha on ensimmäisenä. Sen sijaan vanhat pionit eivät yleensä vaadi kastelua kuin pahimpina kuivuuskausina, sillä monet villipionit ovat karujen paikkojen kasveja. Nurmikkommekin on oloihinsa tottunut: jos vain tarhurilla kantti kestää kastelematta katsella helteessä paahtuvaa nurmea, kunnon sateiden jälkeen se vihertyy viikossa.

Puutarhamme helppohoitoisimmasta päästä on iso ukonkellojen kasvusto aivan tuvan ikkunan alla. Sille ei tarvitse tehdä juuri mitään: keväällä silppuan kuivuneet varret ja heinäkuun lopulla leikkaan kuihtuneet kukinnot pois kylväytymisen hillitsemiseksi. Paljon muuta ei tarvitakaan. Vielä alkukesällä vuohenputki puskee esiin voimalla, mutta olen antanut sen olla. Kun ukonkellot pääsevät vauhtiin, vuohenputki jää toiseksi ja taantuu yleisvihreäksi maanpeittokasviksi.

Mitä kauemmas tuvasta mennään, sitä epämuodollisemmaksi puutarha muuttuu. Jossain utuisessa aikomushorisontissa, ts. joinakin tulevina kesinä, siintää tiettyjen alueiden muuttaminen niittymäisempään tai metsäpuutarhan suuntaan, mutta aika näyttää…

Monimuotoinen monimuotoisuus

Puutarhassa luonnonmukaisuuden, kauneuden ja käytännöllisyyden näkökulmat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Puutarhan ekologinen hyvinvointi vaikuttaa siihen, millaisia hoito- tai huoltotoimia vaaditaan tai tarvitaan halutun esteettisen vaikutelman ylläpitämiseksi. Jotkut esteettiset pyrkimykset voivat olla ristiriidassa ekologisten tavoitteiden kanssa, tai niiden toteuttaminen voi osoittautua toivottoman epäkäytännölliseksi. Jokin ekologisen monimuotoisuuden aspekti saattaa olla epätoivottava muista syistä. Esimerkiksi: niin ekologinen en ole, ainakaan toistaiseksi, että toivoisin hirvien tai karhujen vierailevan säännöllisesti puutarhassamme.

Oikeastaan näkökulmat edellyttävät toisiaan. Minkä tahansa puutarhan on oltava ainakin sen verran luonnonmukainen, että kasvit tulevat toimeen, ja vähintään sillä tavoin käytännöllisesti järjestetty, että tarvittavat hoitotoimet ovat mahdollisia suorittaa. Myös esteettiset seikat ovat yhteydessä ekologisiin ja käytännöllisiin kysymyksiin: kaikki esteettiset ratkaisut, olivatpa kuinka perusteltuja tahansa, eivät ole ekologisilta tai muilta vaikutuksiltaan samanarvoisia. Ja toisin päin: ekologisesti ystävällinen ajattelu tuntuu tuottavan helpommin ”luonnonnäköisiä” kuin esimerkiksi symmetrisen muodollisia ratkaisuja.

Uskoakseni monimuotoisen puutarhan ”ekologis-esteettis-käytännöllinen symbioosi” voi onnistuessaan tuottaa monella tavalla kestävän puutarhan. Kun kasvillisuus ja ympäristöolosuhteet sopivat toisiinsa, kasvit voivat hyvin ja sietävät paremmin stressiä. Monimuotoinen kasvillisuus on myös kokonaisuutena kestävä: tällöin on todennäköisempää, että tiukankin paikan tullen ainakin jokin osa kasveista selviää.

”Esteettisesti kestävä” puutarha sietää myös luontaista kasvun kohinaa. Kun istutusten luontainen muuttuminen kuuluu konseptiin, ei design ihan pienestä mene pilalle, vaikkei tarhuri tekisikään vähään aikaan yhtään mitään.

Monimuototarhuri

Monimuotoisuusajattelu voi tukea myös tarhuria itseään. Kirjassaan Resilient Gardener Carol Deppe muistuttaa tarhurin selviytymiskyvystä huolehtimisen tärkeydestä. Puutarhan luonnollisten stressitekijöiden, kuten hallojen, helleaaltojen, kuivuuden, sadekauden, homeiden ja kirvainvaasioiden lisäksi hän kehottaa varautumaan myös tarhuria itseään kohtaaviin vastoinkäymisiin, joilla on oma vaikutuksensa puutarhaan.

Arki on luonnonvoima. Sen kanssa voi hyvin elää, mutta sitä ei pidä kuvitella voivansa hallita. Ei liene tavatonta, ettei ehdikään kaikkea aikomaansa, ei jaksa, ei pysty tai ei vain huvita. Remontti venyy, on työkiireitä, perheellisen velvoitteita, tarhuri loukkaa selkänsä tai tapahtuu mitä muuta tahansa vastaavaa. Silloin puutarha usein jää, jollei nyt ihan oman onnensa nojaan, niin ainakin paljon aiempaa vähemmälle huomiolle.  

Epämiellyttäviin yllätyksiin lieneekin realistisinta varautua ajattelemalla, että joskus niitä vain tulee, vaikkei etukäteen voikaan tietää mitä ja milloin. Deppe kehottaakin tarhuria miettimään puutarha-asioiden tärkeysjärjestystä. Jos tätä on etukäteen ajatellut, on aika- tai jaksamispulan hetkellä helpompi päättää, mitkä hommat hoidetaan ensin.

Loput työt tehdään sitten myöhemmin, jos tehdään.

Monimuotoista (2)

Jatkan edellisessä postauksessa aloittamaani monimuotopohdiskelua, nyt esteettisestä näkökulmasta.  En itse asiassa ole ollenkaan varma, millaista monimuotoisuuden estetiikkaa tai esteettistä monimuotoisuutta lopulta kannatan, ja millaisena se puutarhassamme mahdollisesti toteutuu.  

Yritän silti hahmotella, millaisesta asiasta voisi olla kyse.

Yksi vai monta?

Ekologista monimuotoisuutta tarkasteltaessa puutarha käsitetään verkostomaisena yhteisönä, joka koostuu lukemattomista eliöistä. Kun kyse on saman puutarhan estetiikasta, tarkastelun kohteena on yksi puutarha. Onko koko kysymys puutarhan esteettisestä monimuotoisuudesta samalla tavalla mahdoton kuin jos yritettäisiin pohtia yksittäisen porkkanan tai tulppaanin monimuotoisuutta?

Onko kysymys esteettisestä monimuotoisuudesta edes mielekäs?

Ehkä ei, jos kysymys asetetaan kuten yllä, mutta toisenkinlainen asetelma on mahdollinen. Myös ekologisesta näkökulmasta puutarha voidaan ajatella yhdeksi, joskin sumearajaiseksi eliöyhteisöksi. Vaikka onkin jossain määrin mielivaltaista, minkä ruohonkorren kohdalle puutarhan ja muun maailman välinen raja vedetään, on ihan mielekästä puhua puutarhan muodostamasta eliöyhteisöstä yhtenä yksikkönä.

Toiseksi, harva puutarha on niin monoliittinen yksikkö, ettei se olisi mitenkään ositeltavissa. David E. Cooper huomauttaa kirjassaan A Philosophy of Gardens puutarhan olevan paikka, jossa on paikkoja. Puutarha voi jakautua useampiin osiin, joita voidaan yhtä lailla kutsua puutarhoiksi. Esimerkiksi hän kertoo oman puutarhansa muodostuvan talon eri sivuilla sijaitsevista japanilaisesta, välimerellisestä ja cottage-tyylisestä puutarhasta.

Myöskään estetiikka – ”oppi kauniista” – ei ole mikään yksi asia. Estetiikka on oma tiedonalansa lukuisine teorioineen kauneudesta, taiteesta ja taideteoksista, ilmaisusta, tyyleistä ja niin edelleen. Tässä yhteydessä tarkoitan estetiikalla yksinkertaisesti ”kotipuutarhurin käytännöllistä kauneusajattelua”. Sen ei tarvitse olla kaikilta osin edes tietoista voidakseen ohjata tarhurin tekemisiä.

Monityylisyydestä

Esteettisestä monimuotoisuudesta tulee helposti mieleen tyylien tai kulttuurien moninaisuus. Jos puutarhan esteettisellä monimuotoisuudella ymmärrettäisiin vain mahdollisimman monenlaisten, erilaisia alkuperiä edustavia elementtien yhdistämistä samassa puutarhassa, ajatus ei tunnu erityisen vakuuttavalta.

Puutarha (tai mikä tahansa muukin kohde) sekalaisena kokoelmana ”vähän kaikkea” kuulostaa esteettisesti suunnilleen yhtä tyydyttävältä kuin vanhan talon vintti, jonne on aikain saatossa heitelty sitä sun tätä. Joukossa saattaa olla niin aarteita kuin rojuakin, mutta kokonaisuus on todennäköisesti lähinnä kaoottinen. Kaoottisuus voi toki joskus olla myös kaunista ja vaikuttavaa, mutta ei aina. Usein kaaos tuntuu vain sotkuiselta.

Harkitumpiakin yhdistelyn tapoja on, tietenkin. Erilaisia tyylipiirteitä voineekin yhdistellä hyvin monilla eri tavoilla siten, että lopputulos on mielekäs. On kuitenkin huomattava, että samalla hylätään lähtökohtina olleet tyylit. Esimerkiksi ”vapaamuotoinen muotopuutarha” ei voi olla puhtaasti muotopuutarha eikä täysin vapaamuotoinen. Epäonnisimmillaan tuloksena voisi olla laiha ja luonteeton kompromissi. Onnistuneessa tapauksessa saattaisi kuitenkin syntyä kokonaisuus, josta lähtökohdat olisivat ehkä edelleen tunnistettavissa, mutta joka samalla olisi selvästi omanlaisensa.

Vastakkaisilta tai mahdottomilta tuntuvat yhdistelmät tarjoavatkin surrealistia ajatusleikkejä. Millainen olisi modernistinen renessanssipuutarha? Trooppinen taiga? Kaktus-lummepuutarha voisi jonkinlaisella ruukkuistutusjärjestelyllä olla jopa toteutettavissakin.

Olisi myös ajateltavissa ihan-sama -puutarha, jossa ei piitattaisi koko tyylikysymyksestä. Tai puutarha, jossa totaalinen mauttomuus ja tyylin puute olisikin tietoisesti valittu johtotähti, jota johdonmukaisesti seurattaisiin. Toisaalta, eikö tällöin juuri tyylittömyydestä tulisi kyseisen puutarhan ominaispiirre, siis eräänlainen uusi tyyli – tai epätyyli: No Taste Garden?

Tyyli syntyy rajoittamisesta. Tyyli on seuraus tavoista tehdä asioita jollakin tietyllä tavalla, ei jollakin toisella tai millä tahansa tavoilla. Millaisia nuo tavat milloinkin ovat, kuinka tarkkaa niiden noudattaminen on ja mihin puutarhan piirteisiin ne kohdistuvat, vaihtelee tietysti suuresti. Ymmärtääkseni tyylikysymyksissä on lopulta kyse jonkinlaisista valintoja ja toimintaa ohjaavista periaatteista, toisin sanoen kriteereistä ja niiden täyttämisestä, olkoonkin, että tyylikriteerit ovat tunnetusti hankalia määritellä. 

Tyylit eivät myöskään ole selvärajaisia. Kulttuurissa kaikki kiertää ja asiat muistuttavat monilla tavoin toisiaan. Silloin tällöin syntyy jokin niin vahva statement, että se koetaan aivan omanlaisekseen ja usein myös jäljittelemisen arvoiseksi. Lähes poikkeuksetta se, mitä kutsumme tyyliksi, pohjautuu lopulta joihinkin konkreettisiin mallitapauksiin. Esimerkiksi musiikkia saatetaan kutsua ”sibeliaaniseksi” yksinkertaisesti siitä syystä, että se jollain tavoin muistuttaa Sibeliuksen ikonisia teoksia.

Valinnan vapaus ja vaikeus

Kotitarhurille koko tyyli- ja esteettisyyskysymys konkretisoituu loppujen lopuksi siinä, mitä kaikkea puutarhaan valitaan ja kuinka tuo kaikki puutarhassa järjestetään. Valitseminen on ilman muuta makukysymys. Kun kyse on omasta puutarhastamme, avainasemassa ovat henkilökohtaiset mieltymykset: omat suosikit ja inhokit. Miksi valitsisin sinne jotakin, mistä en pidä?

Kasvivalinnoissa on tykkäämisten lisäksi luonnollisesti otettava huomioon erinäisiä realiteetteja, kuten kasvien saatavuus, niiden vaatimukset olosuhteiden ja hoidon suhteen, soveltuvuus ympäristöön ja niin edelleen. Hintakaan ei ole yhdentekevä.

Kun puhe on esteettisistä valinnoista, liikutaan ideatasolla. Ideat ovat abstrakteja ja aineettomia, mutta eikö itse valitseminen ole periaatteessa samankaltaista kuin jos valitsisi kasveja puutarhaansa?

Saatavuusongelmia ideoiden suhteen ei luulisi olevan. Google-haku sanoilla puutarha ja idea tuotti lähes kolme miljoonaa tulosta, vastaava englanninkielinen yli neljä miljardia. (Rohkenen kuitenkin vahvasti epäillä, että kaikki hakutulokset eivät edusta eri ideoita.) Printtimediankin puolella tarjontaa riittää, ja ainahan voi vain katsella ympärilleen tai keksiä ihan itse.

Valinnan vaikeus on tietysti edessä. Ideatason perusvalinnat, kuten se että ylipäätään haluan puutarhan, vieläpä tietynlaisen puutarhan, lienevät niin intuitiivisia, että tuskin edes huomaan valinneeni mitään. Ehkäpä samasta syystä perusvalintoja on vaikea muuttaa: kun mieli on johonkin toiveeseen tarttunut, voi olla vaikea oikeasti alkaa haluta jotain muuta, esimerkiksi aivan toisenlaista puutarhaa.

Itse asiassa ”valitseminen” alkaa tuntua väärältä sanalta tässä yhteydessä: se saa tarhurin kuulostamaan kuluttajalta. En oikein usko, että kaikki maailman ideat olisivat valmiina jossakin, josta mentaaliseen ostoskoriin sitten vain keräiltäisiin itseä miellyttäviä juttuja. Ainakaan se ei ole koko totuus.

Jäljittely, lainaaminen ja soveltaminen ovat toki esteettisen kiertotalouden peruselementtejä, mutta vähintään yhtä tärkeitä ovat erilaiset risteämiset ja törmäykset, joissa kahdesta ajatuksesta syntyy jotain kolmatta. Paljas negaatiokin voi olla muutosvoima: ”ihan mitä tahansa, mutta ei tuollaista!”

Ideatyöskentelyssä lieneekin enemmän kyse etsimisestä ja löytämisestä kuin valitsemisesta. Kuitenkin: olivatpa ideat sitten keksittyjä, löydettyjä, lainattuja tai varastettuja, on jossain vaiheessa tehtävä jokin päätös – siis valittava. Jos haluan puutarhasta yhdenlaisen, se ei samalla kertaa voi olla toisen- tai kolmannenlainen.

Nämä kivet ja puut

On kuitenkin syytä muistaa, etteivät ideat, ainakaan omani, ole ollenkaan samalla tavalla ”valmiita” kuin tuotteet kaupan hyllyllä. Päin vastoin, useimmat ideat ovat joustavia ja rajoiltaan sumeita, vaikka innoituksen hetkellä kaikki tuntuisikin päivänselvältä. Tarhurin onneksi ja vaikeudeksi ideoita voi muokata ja soveltaa, ja usein onkin suorastaan pakko niin tehdä.

En liene ensimmäinen tarhuri, joka ideoiden ihmemaasta palattuaan on heti lyönyt varpaansa kipeästi kiveen. Onkin oikeastaan virhe ajatella puutarhan esteettisyyttä ikään kuin itsenäisenä asiana, irrallaan todellisesta puutarhasta. Vaikka abstraktit ideahimmelit ovatkin omalla tavallaan kiinnostavia, vasta todellisessa puutarhassa esteettisten ideoiden mukanaan kantama kauneus voi konkretisoitua koettavaksi.

Heijastelipa puutarha mitä mielen ulottuvuuksia tahansa, puutarha on samalla mitä konkreettisin asia. On siis kysyttävä, kuinka juuri nämä kasvit, kivet ja puut asettuisivat parhaiten juuri tässä puutarhassa.  Aivan kuten ideoita, myös puutarhan konkretiaa on tarhurin etsittävä ja löydettävä.

Paikallisuus ja konkretia eivät puutarhassa ole kompromissin aiheita, vaan esteettisen monimuotoisuuden perustekijöitä. Hiukan samalla tavalla kuin kaksi ajatusta toisiinsa törmätessään voivat synnyttää uusia ideoita, esteettiset aikomukset konkretiaan törmätessään voivat tuottaa puutarhassa sellaista paikallisuutta ja omanlaisuutta, joka tulee mahdolliseksi (vain) juuri tämän tarhurin juuri tässä puutarhassa.

Se, että toisaalla on toisenlaisia, toisten puutarhoja, on saman kolikon toinen puoli ja juuri tämä moninaisuus on esteettisen monimuotoisuuden ydin.

Monimuotoista (1)

Monimuotoisuuden käsite voidaan yhdistää lähes mihin tahansa. Puhutaan ekologisesta ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta, työyhteisöjen ja organisaatioiden monimuotoisuudesta sekä esimerkiksi monimuoto-opiskelusta.

Ajatus puutarhan monimuotoisuudesta liitetään usein luonnonmukaiseen puutarhanhoitoon, mikä onkin ihan oikein. Ollakseen luonnonmukainen puutarha sekä edellyttää ekologista monimuotoisuutta että ylläpitää ja jopa edistää sitä.

Puutarhan monimuotoisuudessa voi olla kyse muustakin kuin luonnonmukaisuudesta. Luonnonmukaisen puutarhasuunnittelun konkari, amerikkalainen maisema-arkkitehti Larry Weaner kirjoittaa, että puutarhan suunnittelussa tulisi yhdistyä kolme näkökulmaa: ekologinen, esteettinen ja käytännöllinen (managerial).     

Teenkin seuraavaksi vapaamuotoisen käsiteloikan Weanerin ajatusten pohjalta ja yritän soveltaa samaa kolmijakoa kotipuutarhan monimuotoisuuden tarkasteluun. Tässä ja seuraavissa kahdessa postauksessa tarkastelen puutarhan monimuotoisuutta ekologisuuden, esteettisyyden ja käytännöllisyyden näkökulmista.

Monimuotoisuus puutarhassa on – monimuotoista.

Ekotekoja

Ekologisesta näkökulmasta puutarha käsitetään eliöyhteisöksi. Istutetun kasvillisuuden lisäksi siihen kuuluvat kaikki muutkin puutarhassa elävät tai siellä vierailevat elolliset olennot, tarhuri ja muut ihmisasukkaat mukaan lukien.

Luonnonmukaisesta puutarhanhoidosta löytyy lyhyelläkin googlettelulla enemmän ohjeita kuin jaksaa lukea, eikä kirjoistakaan ei ole pulaa. Suositellut keinot ovat usein yksinkertaisia ja varmaan monille tarhureille tuttuja: Kompostoi kaikki mahdollinen. Lannoita kompostilla. Vältä myrkkyjä. Perusta ötökkähotelli. Suhtaudu kriittisesti muoviin. Suosi kierrätystä ja uusiokäyttöä. Ja niin edelleen.

Mutta ovatko ehdotetut luonnonmukaisuustoimet myös vaikuttavia? Voiko niiden avulla oikeasti edistää monimuotoisuutta ja sitä kautta ympäristön hyvinvointia?

Tutkijat pihalla

Kirjassaan No Nettles Required (2006) brittiekologi Ken Thompson kiinnittää huomiota siihen, että vaikka tietoa luonnonmukaisesta puutarhanhoidosta löytyy pilvin pimein, huomattavasti harvemmassa ovat luonnontieteelliseen tutkimukseen perustuvat arviot luomutoimien vaikuttavuudesta.

Hän kertookin havahtuneensa tosiseikkaan, että puutarhojen ekologiaa on tutkittu hämmentävän vähän. Hänen mukaansa esimerkiksi sademetsien tai syvän meren elämästä tiedetään enemmän kuin tavallisten kaupunkipuutarhojen hyönteisfaunasta. Tämän hän arvelee johtuvan mm. siitä, että ”koskematonta luontoa” on ekologien keskuudessa perinteisesti pidetty paljon tärkeämpänä tutkimuskohteena kuin puutarhojen kaltaisia muokattuja ympäristöjä.

Poikkeuksiakin on. Thompson kirjoittaa, kuinka hyönteistutkija Jennifer Owen kartoitti oman puutarhansa villielämää järjestelmällisesti 30 vuoden ajan. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu monenlaisia kasvukausia: kuivia ja sateisia kesiä, ennätyskylmiä ja -lämpimiä talvia, lauhoja keväitä ja myöhäisiä halloja ja niin edelleen. Hän kokosi valtavan aineiston, jonka perusteella puutarhan villielämä osoittautui paljon aiemmin luultua monimuotoisemmaksi.

Thompsonin mukaan Owenin tutkimus on ainutlaatuinen, mutta sekin jättää avoimia kysymyksiä. Aineisto on peräisin vain yhdestä puutarhasta, eikä Owenin puutarha ollut aivan tavanomainen. Olihan hän suunnitellut puutarhansa nimenomaan monimuotoista villielämää ajatellen – ns. wildlife gardening – ja puutarhan hoitotoimet luonnollisesti tähtäsivät samaan tavoitteeseen.

Kuinka asiat olisivat tavallisten ihmisten tavallisissa puutarhoissa?

Sheffieldin yliopiston BUGS-hankkeessa (Biodiversity in Urban Gardens Sheffield) Thompson pyrki tutkimusryhmänsä kanssa selvittämään yksityisten kaupunkipuutarhojen ekologista tilaa sekä tarhureiden hoitotoimien vaikutuksia siihen. Monimuotoisuuden arvioimiseksi tutkimuksessa selvitettiin kasvillisuuden lisäksi muun muassa kaikenlaisten mönkivien ja lentävien selkärangattomien faunan koostumusta yhteensä 61:ssä puutarhassa.  

Luonnon monimuotoisuus on pyramidimainen vuorovaikutusverkosto, jonka perusta on ihmissilmälle näkymättömien mikrobien toiminnassa. Niiden suora havainnointi ei kotikonstein ole oikein mahdollista ja tutkijoillekin se on hidasta ja työlästä. Kuitenkin, koska luonnossa kaikki liittyy kaikkeen, isompien otusten, kuten lintujen, perhosten, sammakoiden ja kaikkinaisten öttiäisten moninaisuus kertoo myös ekologisen perustan kunnosta.

Thompson toteaakin, että puutarha voisi tulla toimeen kuukausia ilman yhtään ainoaa lintua, mutta ilman mikrobeja eloyhteisö luhistuisi muutamassa päivässä. Linnuton puutarha olisi toki paljon tylsempi, mutta se on toinen asia.

Luultua ja tietoa

Vaikka tutkimus tehtiin meikäläisiä oloja paljon lauhkeammassa ilmastossa, käsittääkseni ekologia sinänsä toimii samankaltaisesti. Niinpä se, mikä edistää biodiversiteettiä Brittein saarilla, lienee suomalaispuutarhassakin kokeilemisen arvoista.

Tutkimuksessa osoittautui esimerkiksi, ettei puutarhan koolla tai sijainnilla ollut monimuotoisuuteen juurikaan vaikutusta. Tämä on hiukan yllättävää, sillä helposti ajattelisi, että suuri puutarha olisi monimuotoisempi kuin pieni, ja että kaupungin keskustaa kohti monimuotoisuus vähenisi. Tulokset kuitenkin osoittivat, että esimerkiksi pienten puutarhojen hyönteisfauna oli pinta-alayksikköä kohden yhtä monimuotoinen kuin isojenkin.

Myöskään kasvilajien alkuperällä ei ollut havaittavaa vaikutusta monimuotoisuuteen. Natiivit luonnonkasvit eivät Thompsonin mukaan automaattisesti tuota sen monimuotoisempaa ympäristöä kuin tuontitavaraa olevat puutarhalajikkeetkaan. Sen sijaan merkittävää oli kasvillisuuden – aivan oikein! – monimuotoisuus: korkeita ja matalia, rönsyäviä ja paikallaan pysyviä, ruoho- ja puuvartisia, maanpeittokasveja ja talventörröttäjiä.

Keväästä syksyyn ulottuva kukintakausi on tarhurin ja pölyttäjähyönteisten yhteinen intressi, vaikka ehkä eri syistä. Thompson tuntuu kuitenkin olevan hiukan skeptinen ”perhospuutarhakasvien” suhteen. Hänen mukaansa tietyn lajivalikoiman sijaan olennaisinta kukissa vierailevien hyönteisten kannalta on, että koko kasvukauden ajan olisi kukassa ylipäätään jotakin. Tosin jotkut pitkälle jalostetut, kerrottukukkaiset koristekasvit tuottavat mettä tai siitepölyä vain huonosti tai eivät ollenkaan, minkä vuoksi ne ovat perhosten ja pörriäisten kannalta vähäarvoisia.

Lannoittaminen lisää kasvua, mutta ei välttämättä monimuotoisuutta. Sama koskee esimerkiksi lintujen ruokintaa: tietyt lajit hyötyvät ruokinnasta, mikä saattaa heijastua toisten lajien taantumisena. Erään selvityksen mukaan talitintit selvisivät ruokinnan turvin talvesta hyvissä voimissa, ja seuraavana keväänä pesivien parien määrä kasvoi. Niinpä myös nälkäisiä poikasia kuoriutui enemmän kuin ennen, mikä puolestaan aiheutti perhostoukkien ylikulutusta, ja perhoskanta harveni.

Puutarha-asujaimet, kuten linnut, pikkunisäkkäät, sammakot, hyönteiset jne. tarvitsevat ruoan lisäksi luonnollisesti myös paikkoja suojautua ja pesiä. Puutarhojen pesäpaikkakandidaateista ylivoimainen ykkönen monimuotoisuuden kannalta olivat isot vanhat puut. Myös muut luontaiset vaihtoehdot, kuten kivenkolot, lahopuut, pensaat, heinikot ja karike osoittautuivat monimuotoisuutta lisääviksi tekijöiksi. Samasta syystä pidempi nurmikko on parempi kuin lyhyt.

Linnunpöntöt, hyönteishotellit ja muut keinopesät puolestaan saivat hyvin vaihtelevan suosion. Samoja pesäpaikkoja joinakin vuosina asutettiin, toisina ei. Vaikka asumusten valintaperusteet jäivät tutkijoille aika lailla arvoitukseksi, ei keinopesistä mitään haittaakaan ole. Lammikot ja muut vesielementit ovat niin ikään monimuotoisuudelle hyväksi, kunhan pidetään huoli siitä, etteivät vesialtaat muutu ansoiksi esimerkiksi liian jyrkkien reunojensa takia.

Puutarhurin käyttämät myrkyt olivat monimuotoisuudelle poikkeuksetta haitaksi, koska ne ovat – myrkyllisiä, eivätkä juuri valikoi kohteitaan. Toki on myrkkyjä ja myrkkyjä: annostelu on kaikki kaikessa, ja toiset hajoavat vaarattomiksi helpommin ja nopeammin kuin toiset (tämäkin asia lienee monimutkaisempi kuin osaan ajatella). Ja: onhan luonnossakin myrkkynsä: muun muassa ampiaisia, näsiöitä, ukonhattuja ja kärpässieniä löytyy omastakin puutarhastamme.

Vaskitsa ei ole myrkyllinen. Ulkonäöstään huolimatta se ei ole käärme, vaan jalaton lisko.

Yksittäinen puutarha on tietenkin pinta-alaltaan niin pieni, että sen ekologinen painoarvo on vähäinen laajassa mittakaavassa. On kuitenkin syytä muistaa, että jos monimuotoisia puutarhoja on paljon, vaikutus kertautuu. Ja joka tapauksessa yksittäisen puutarhan alueella tai sen vaikutuspiirissä eläville eliöille monimuotoisuudella on paljonkin väliä.

Oleellista on monimuotoisuuden monimuotoisuus: tarvitaan eri tavoilla rakentuneita monilajisia eliöyhteisöjä. Jos laajoille hoidetuille alueille tuotetaan samanlaista monimuotoisuutta, monimuotoisuus voikin lopulta vähetä.

Thompson painottaakin, ettei yhteen puutarhaan ole tarpeen yrittää mahduttaa kaikkia mahdollisia monimuotoisuutta edistäviä elementtejä. Esimerkiksi jokaiseen pihaan ei monimuotoisuuden nimissä ole välttämätöntä kaivaa lampea. Pikemminkin päinvastoin. Monimuotoisuudelle on hyväksi, että oma puutarha on erilainen kuin naapureilla, ja että erilaiset puutarhat yhdessä muodostavat monimuotoisen kokonaisuuden.

Tyylin jäljillä

Eräässä aiemmassa postauksessa kuvailin puutarhaamme suomalaiseksi maisemapuutarhaksi. Samassa yhteydessä totesin, etten halua jäljitellä mitään tiettyä tyylimallia, mutta kuitenkin pidän tärkeänä, että puutarhalla olisi tyylinsä.

Aina koira koiran tuntee

Mutta mitä on tyyli? Miten tai mistä se syntyy? Tai suomalaisuus?

Tarkka määrittely lienee mahdotonta. En oikein usko, että pystyttäisiin kokoamaan kattava luettelo kriteerejä, joiden avulla esimerkiksi puutarhan suomalaisuuden voisi varmasti todeta. Suomalaisuudelle tyypillisiä piirteitä voidaan toki luetella, mutta mikä olisi se kriittinen ominaisuuksien yhdistelmä, joka yksiselitteisesti määrittelisi puutarhan suomalaisuuden ja samalla erottaisi sen minkä tahansa muunmaalaisista puutarhoista?

Suomalaisuuden tunnistaminen, silloin kun se eteen sattuu, sen sijaan on mahdollista, jopa helppoa. Ja toisin päin: on hyvin kuviteltavissa esimerkiksi sauna, jossa on kiuas, lauteet ja kaikki muu tarpeellinen, mutta joka ei vain tunnu suomalaiselta. Teoreettista pohdiskelua ei tähän vaadita, tarvitaan ”ainoastaan” käytännön kokemusta. Tuo kokemus sisältää kirjavan joukon pieniä ja isompia havaintoja suomalaisuudesta ja Suomessa elämisestä, eikä kaikkien havaintojen tarvitse olla edes tietoisia.

Jos määrittely edellyttääkin tietämistä ja analyyttistä pohdiskelua, tunnistaminen on kokemuksellinen asia. Usein se vain tapahtuu, vaikkei osaisikaan selittää, miten.

Sama pätee nähdäkseni myös erilaisiin tyylikysymyksiin. Tietyn tyylin tai kulttuuri-ilmiön ominaispiirteitä on toki mahdollista kuvata ja luetella, mutta ilman riittävää käytännöllistä kokemusta tunnistaminen voi olla hataraa. Tyyli tunnistetaan ja tyyliseikkoja arvioidaan kokemuksellisesti, ”näppituntumalla”.

Kokemuksen karttuessa myös näppituntuma tarkentuu, ja vähitellen voi oppia erottamaan hienouksia, joita ei aiemmin tiennyt olevan olemassakaan.

Barcelona, marraskuu 2017.

Yksityiskohdat ovat tyylikysymyksissä tärkeitä. Asioiden täytyy olla jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla ”oikein”; likiarvo ei riitä. Esimerkiksi: mitä eroa on tarkoituksella revittyjen ja muuten vain loppuun kulahtaneiden farkkujen välillä? Vai onko mitään eroa ollenkaan? Onko ero tavassa, jolla farkkuja pidetään? ‒ Jokin ero epäilemättä on, mutta en todellakaan osaa sitä osoittaa. (Lienenkö jo liian keski-ikäinen?)

Kirjassaan A Philosophy of Garden David Cooper kertoo joutuneensa samankaltaiseen tilanteeseen vieraillessaan eräässä kokeellisessa puutarhassa. Hänen oli mahdotonta arvioida, olivatko karkeasti leikatut heinätuppaat osa designia, vai oliko tarhurilla vain ollut huono päivä.  Perehtyneisyydestään huolimatta häneltä puuttui riittävä kokemus juuri tällaisista puutarhoista.

Ydintä etsimässä

Tyylikysymyksiä pohtii myös englantilainen puutarha-arkkitehti Russell Page (1906‒85) retrospektiivisessä kirjassaan The Education of a Gardener. Puutarhasuunnittelijana erittäin arvostettu Page työskenteli ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja yli neljän vuosikymmenen ajan. Pagen suunnittelemien puutarhojen perusteella hänen asiakaskuntansa oli huomattavan äveriästä, mutta jollei anna tietyn yläluokkaisuuden häiritä, kirjasta löytyy kotipuutarhurillekin hyödyllistä ajateltavaa.

Kirja on vuodelta 1962. Tuolloin monet uudet tuulet puhalsivat puutarhoissakin, ja Page asettuu voimakkaasti kannattamaan pysyviksi katsomiaan taiteellisia arvoja eikä karta jyrkkiäkään kannanottoja. Muun muassa hän selväsanaisesti erottelee toisistaan ajan hammasta hyvin sietävän ”todellisen tyylin” ja ”pelkän muodin”, joka menettää pian kiinnostavuutensa ja menee ohi ”jo parissa vuosikymmenessä”.  

Saint-Pierre-de-Corps, Ranska, tammikuu 2017. (Kuvan puutarha ei ole Pagen suunnittelema)

En ryhdy arvioimaan hänen näkemyksiään. Makukysymyksiä kiinnostavampaa on tarkastella Pagen pohdiskeluja siitä, mistä hänen peräänkuuluttamansa ”todellinen tyyli” rakentuu, kuinka se on löydettävissä ja mitä se voisi kotipuutarhurille tarkoittaa.

Pagen ajattelussa ”tyylillä” (style) tuntuu olevan hyvin keskeinen asema. Tavanomaisen tyylisuunta-merkityksen sijaan (esim. cottage garden tai arts and crafts) hän tuntuu tarkoittavan tyylillä koko esteettisen ajattelunsa perustaa. Page tiivistää tyylin merkitsevän kaikkien puutarhan elementtien yhdistämistä koherentiksi kokonaisuudeksi sellaisella intensiteetillä ja älyllä, että puutarhasta muodostuu omanlaisensa itsenäinen kokonaisuus.

”When I have worked well the garden will be content to be itself and bear no obvious label.”

Pagen johtoajatus on, että suunnittelun lähtökohdaksi tulee valita vain yksi perustava idea, ja että se tulee pikemminkin löytää kuin keksiä. Tämän yhden perusajatuksen etsiminen puolestaan lähtee paikan ja ympäristön ominaisuuksista ja tulevan puutarhan muista mahdollisista reunaehdoista. Tällaisia ovat mm. maaperä ja maan muodot, valo- ja kosteusolosuhteet, olemassa oleva kasvillisuus, näkymät puutarhan ulkopuolella, puutarhan käyttötarkoitus ja niin edelleen. Myös rakennettu ympäristö tulee ottaa huomioon.

Kun idea on löytynyt, tulee kaiken muun tukea sitä. Huomionarvoista on, että perusidean tukeminen voi tarkoittaa myös kontrastia sopivassa suhteessa. Page antaa esimerkin: jos tontilla ei ole lainkaan korkeuseroja, voi suunnittelun lähtökohdaksi ottaa juuri maaston tasaisuuden. Puutarhan vaakasuoraa perushahmoa voi sitten vastakohdan kautta korostaa istuttamalla pylväsmäisen pystykasvuisia puita. Jos taas puutarhassa kaikki on kaarevaa ja kumpuilevaa, saattaisi viivasuora polku tuoda kokonaisuuteen kaivatun särmän ja siten vahvistaa kaarevuusteemaa.  

Perusidean ei tietenkään tarvitse perustua pelkästään muotoihin. Lähtökohta voi yhtä hyvin olla esimerkiksi paikan suojaisuus tai avoimuus, varjoisuus tai paahteisuus, veden läheisyys, jokin väri (esimerkiksi vihreä – ei kukkivia kasveja) tai jokin paikalla jo oleva elementti, kuten esimerkiksi suuri puu, jota ei käy siirtäminen. Oleellista on, että perusidea on selkeä ja että sillä on jokin mielekkäästi hahmotettava suhde paikkaansa ja ympäristöönsä.  

Brooklyn Botanic Garden, lokakuu 2012.

Oikeat suhteet

Mittakaava (scale) on Pagelle tärkeä osa tyyliä. Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, hän tarkoittaa mittakaavalla ennen kaikkea asioiden oikeita suhteita toisiinsa. Esimerkiksi puutarhan visuaaliset suhteet voivat ilmetä hyvin monilla tavoilla, eikä kaikki käy ilmi pohjapiirroksesta. Käytävien ja istutusalueiden välisten suhteiden tarkastelussa Page kirjoittaakin ottavansa lukuun myös muun muassa käytävän leveyden suhteessa niitä reunustavien istutusten korkeuteen sekä sen, mihin saakka puiden varjot milloinkin yltävät.

Mittasuhdeasioista lienee olemassa paljonkin erilaisia peukalosääntöjä, aina kultaisesta leikkauksesta alkaen. Yhtä lailla tärkeitä ovat myös monet sellaiset suhteet, joiden mittaaminen on vaikeaa tai mahdotonta. Millainen on puutarhan rakennettujen elementtien ja elävien kasvien keskinäinen suhde? Kuinka yksityiskohdat sijoittuvat kokonaisuuteen? Onko kontrasteja liikaa, liian vähän vai juuri oikea määrä? Kuinka suhtautuvat toisiinsa puiden lehvästöt ja niiden väliin jäävä tyhjä tila?

Oikeat suhteet eivät ole pelkästään esteettinen asia. On otettava huomioon myös puutarhan käyttö ja tarkoitus. Ratkaisut voivatkin olla ovat hyvinkin erilaisia riippuen siitä, onko tavoitteena lastenkestävä puuhapiha, keski-ikäisten ulko-olohuone, keräilijän kasvitieteellinen paratiisi, satoisa luomutarha vai jokin muu. Myös se, paljonko ja kuinka usein hoitotoimia tarvitaan, vaikuttaa kokonaisuuteen.

Barcelona, marraskuu 2017. (Istutus ei ole Pagen suunnittelema.)

Huolimatta siitä, että Page ajattelee puutarhaa ennen kaikkea taidemuotona, garden as art, hän peräänkuuluttaa esteettisyyden ja käytännöllisyyden liittoa. Hyvä puutarha on käytännöllinen ja kaunis.

Tuosta on helppo olla samaa mieltä, mutta haluan kuitenkin lisätä listaan luonnonmukaisuuden. Page kirjoitti kirjansa 60 vuotta sitten, eikä puutarhan ekologisuus vielä tuolloin selvästikään ollut keskeinen kysymys. Tosin Pagen vaatimus kasvien vaatimusten tuntemisesta on toki samansuuntainen: oikeat kasvit oikeisiin paikkoihin. 

Sekä kirjassaan että puutarhoissaan Page nojaa vahvasti historiaan ja antaa varsin konservatiivisen vaikutelman. Hän kuitenkin muistuttaa, että vaikka puutarhaan sisältyisikin piirteitä menneiltä vuosisadoilta, sen suunnittelija on aina oman aikansa lapsi. Hyvä puutarha on aina nykyajassa, oli sen ulkoinen tyyli mikä tahansa.

Page ohjeistaa suunnittelijaa: ”Jos hän on taiteilija, niin kuin hänen tulisi olla, hänen tehtävänsä on tarkkailla ihmisiä ja elämää ja yrittää ymmärtää näkemäänsä. Sen jälkeen hänen tulee työstää kokemansa suunnitelmiksi (design) ja lopulta todellisuudeksi.

Barcelona, marraskuu 2017. (Kuvan puutarha ei ole Pagen käsialaa)

Omalla pihalla

Edellä kirjoitettu tuntuu kotitarhurin näkökulmasta ehkä ylimitoitetulta ja kovin juhlalliseltakin. Vaikka pyrinkin puutarhassamme suunnitelmallisuuteen ja siellä on paljon kaunista ja kiinnostavaa koettavaksi, en ole ollenkaan varma, onko kotipuutarhamme taidetta, voiko tai tarvitseeko sen olla taidetta, tai onko koko kysymyksellä ylipäätään mitään väliä.

Loppujen lopuksi tarhurin peruskysymys taitaa olla: mitä mihinkin laitetaan ja kuinka paljon? Kysymykset asioiden oikeista suhteista puutarhassa ovat lopulta samantapaisia kuin kysymys siitä, paljonko pannaan suolaa soppaan. Keittokirjassa voidaan antaa jokin mitta tai todetaan vain: ”maun mukaan.” Niinpä vastauksetkin löytyvät lopulta samalla tavalla, vaikkakin ehkä hitaammin kuin kokkaillessa.

Vaikka seuraisikinkin puutarhassa jotain reseptiä, omaani tai jostain lainattua, lopulta on vain kokeiltava. Sitten on kokeiltava uudestaan, ehkä hiukan eri tavalla, ja kenties vielä uudestaan… Tarpeellinen näppituntuma jalostuu harjoituksen myötä, samoin kehittyvät silmä ja maku.

Eräällä kesälomareissulla bongasin autonikkunasta pienen puutarhan, joka oli aivan mahdottoman täynnä kaikenvärisiä ja -kokoisia kukkivia kasveja rattoisasti sikin sokin toistensa lomassa. Vaikutelma oli hyvin mutkaton ja sympaattinen, jos kohta Page olisi voinut pitää sitä sekavana ja epäeleganttina (tämä on oma arvaukseni).

Tuon puutarhan tarhuri tuntui noudattaneen periaatetta ”aina on tilaa vielä yhdelle”. Samalla hän oli kuin olikin tullut seuranneeksi Pagen oppeja yhden perusidean seuraamisesta, ehkä tietämättään ja hyvin omalla tavallaan.

Mikseipä Suomen suveen sellainenkin sopisi?

Oman puutarhan ydinajatusten pohtiminen on kotitarhurillekin kiinnostavaa (siitähän tässä blogissakin on kysymys), mutta Pagen ammattilaisnäkökulmaan on tehtävä eräs tärkeä korjausliike. Kotitarhurille puutarha ei ole vain paikka tai kohde, joka suunnitellaan ja toteutetaan, ja jota sitten tarpeen mukaan ylläpidetään.

Kaltaiselleni kotitarhurille puutarha on elämäntapa, ja sellaisena se sisältää väistämättä hyvin monisyisen kimpun erilaisia, keskenään ehkä hyvinkin yhteismitattomia asioita. Ja jos puutarha on elämäntapa, myös sitä koskevien ajatusten ja ideoiden täytyy voida elää ja muuttua.

Elämäntapapuutarha kasvaa ja kehittyy ajan myötä. Niinpä sen lukitseminen yhteen, aina ja ikuisesti samaan ja samanlaisena pysyvään ideaan voi olla haitallista. Se on vähän niin kuin kieltäisi puuta kasvamasta.

Puutarhaa kuuntelemassa

Maaliskuun mökkipuutarha on hiljainen. Puut seisovat paikoillaan, mutta kaikki muu on jossain hangen alla. Tänä talvena lunta on paljon: pihakeinustakin näkyy vain yläorsi. Paksut kinokset painavat pensaita lakoon, mutta samalla ne antavat suojaa pakkaselta tasapuolisesti niin ruusuille kuin myyrillekin.

Ehkä kuukauden, puolentoista päästä alkaa vähitellen selvitä, kuinka puutarha on talvehtinut. Reilun parin kuukauden kuluttua kaikki kasvaakin jo joka puolella, ja tarhurille voi tulla tunne, että mihinkään ei oikein ehdi…

Juuri nyt tarhuri ei pääse tekemään puutarhassaan oikeastaan vielä mitään. Toisaalta: ehkä ei tarvitsekaan, vielä ei ole tekemisen aika.

Vielä ei ole kiirettä puutarhaa kastelemaan.

Voin vain olla puutarhassa – ja kuunnella.

Tuuli on toinen kuin kesällä. Se on kylmempi, suora. Paljaat oksat eivät havise, ainoastaan kuuset kuulostavat samalta läpi vuoden. Pihatammen kuivissa lehdissä rapisee menneen kesän hiljainen ajatus.

Valossa on kuitenkin jo vähän kevättä. Sen verran aurinko lämmittää, että kinoksesta kuuluu hentoja risahduksia: pieniä sulamisen ääniä.

Lähimetsässä tiaiset ja tikat kuuluvat olevan liikkeellä, ja korppi. Sitten … vähään aikaan ei taas kuulu mitään.

Kun on ulkoisesti hiljaista, huomaan, kuinka mieli on täynnä hälyä. On kaikenlaisia täytymisiä: mitä pitäisi sitten kun, tai mitä ei olisi pitänyt silloin kun… Säännönmukaisesti nämä täytymiset ovat jossain toisaalla ja joskus muulloin, enkä voi vaikuttaa niihin juuri nyt yhtään mitenkään. Silti ne häiritsevät, vaativat, muistuttavat ja tekevät levottomaksi ja estävät olemasta kokonaan paikalla, nyt.

Suuri osa tästä mielen hälystä on turhaa, jopa haitallista. Jostain syystä siitä on kuitenkin vaikea luopua. Taustalla voi olla yksinkertaisesti tottumus: on helpompaa antaa kohinan jatkua kuin pyrkiä siitä eroon. Paradoksaalista kyllä, hälystä irrottautuminen muistuttaa ennemminkin ajatusmelusta irti päästämistä kuin sen patoamista.

Tuo irti päästäminen on toki helpommin sanottu kuin tehty. Silloin kun siinä edes hetkellisesti onnistun, mieli tuntuu saavan tilaa, ja voi vain antaa hiljaisuuden tapahtua.

Hiljainen maisema on luksusta korville ja mielelle. Kokemuksen erityisyyttä vahvistaa tieto siitä, että hiljaiset ympäristöt ovat käymässä vähiin.  Melua on maailmassa aivan liikaa. Ihmistoiminnan äänipäästöt eivät ole vain harmillinen viihtyisyyshaitta, vaan aito ympäristöongelma, jolla on haitallisia vaikutuksia niin ihmisille kuin muullekin elolliselle.

Ympäristömelu on eräänlaista ääniroskaa. Se on toiminnan sivutuote, jonka olemme usein valmiit hyväksymään tai ainakin sietämään, koska samalla saavutetaan jotain itselle hyödyllistä. Riittävän suurina voimakkuuksina, toistuvana ja jatkuvana melu on yksinkertaisesti vaarallista, mutta meluun liittyy myös subjektiivinen elementti: häiritsevyyden tai haitallisuuden kokemukset ovat yksilöllisiä.

Melun tuottaminen on eräänlaista tilan ja ajan valtaamista. Melua on vaikutusalueellaan mahdoton olla kuulematta, niin kauan kuin sitä jatkuu. Niinpä melu on myös yhdenlaista ympäristön kulutusta, sen materiaalisen kulutuksen lisäksi, jonka johdosta melu aiheutuu. En tiedä, voisiko melua uusiokäyttää, mutta meluenergian talteenotto hyötykäyttöä varten olisi epäilemättä merkittävä ympäristöinnovaatio.

Kuten muidenkin jätteiden kohdalla, parasta melun torjuntaa on, ettei sitä alun alkaenkaan syntyisi. Tämä puolestaan vaatii toimintatapojen ja niiden taustalla olevan ajattelun muutosta. Se ei välttämättä ole helppoa – ihminenhän on tunnetusti valmis muuttamaan melkein mitä tahansa paitsi omia tapojaan (tunnustan kuuluvani tähän joukkoon).


Asiat eivät tietenkään ole mustavalkoisia. Esimerkiksi edellä kuvaamani hiljaisuustuokio on mahdollinen silloin, kun tunnen oloni riittävän turvalliseksi ja muutenkin kohtalaisen hyvinvoivaksi. Suhteeni kevättalven hiljaisuuteen voisi olla hyvin toisenlainen jo siinä tapauksessa, että olisin kylmissäni, kastellut kenkäni ja sisälle lämpimään ei olisi pääsyä, vakavammista uhkista puhumattakaan.  Ei myöskään ole itsestään selvää, että kaikki ihmistoiminnan tuottama ääni olisi pahasta, ja osaavathat luontokappaleetkin toisinaan olla häiritsevän äänekkäitä.

Ympäristön meluongelma on todellinen, ja tuntuu mahdottomalta, että yksittäisen tarhurin henkilökohtaisilla hyvinvointihiljaisuuksilla voisi asiaan mitenkään vaikuttaa. Jokin vaikutus omassa ympäristössä, siis siellä missä joka tapauksessa olemme, on kuitenkin mahdollinen.

Kuunteleminen on avoinna olemista ympäristön äänille ja hiljaisuuksille. Kuuntelemisen harjoittaminen tekee tietoisemmaksi kaikenlaisista äänistä, myös itse aiheutetuista, ja sitä kautta edelleen tietoisemmaksi siitä, kuinka kohtelemme ympäristöämme. Ja tämä tietoisuuden uskoisin vaikuttavan (sen ainakin tulisi vaikuttaa) lopulta myös toimintaan.

Tarhurin tapauksessa kiusallisia ajatuksia herättääkin esimerkiksi ruohonleikkuu, haketus ja muut sen kaltaiset askareet: onko olemassa välttämätöntä tai edes tarpeellista melua?

Tällaisiakin kysymyksiä tarhurin on syytä kuulostella.

Näkymättömiä puutarhoja

Italo Calvinon romaanissa Näkymättömät kaupungit maailmanmatkaaja Marco Polo kertoilee Kublai-kaanille ihmeellisistä kaupungeista, joissa hän väittää matkoillaan vierailleensa. Kaupungit ovat toinen toistaan oudompia ja kertomukset vilisevät mitä mielikuvituksellisimpia mahdottomuuksia. Heti romaanin alussa kaani ilmoittaakin, ettei usko kuulemaansa, mutta jatkaa kuitenkin tarinoiden seuraamista kiinnostuneena.

Toledo, helmikuu 2014.

Kerrottua

Marc Peter Keane puolestaan kertoo japanilaisista puutarhoista esseekokoelmassaan The Art of Setting Stones & Other Writings from the Japanese Garden. Vuosikymmeniä Japanissa puutarha-arkkitehtinä työskennellyt Keane ilmoittaa kirjansa esipuheessa kuvailevansa Kioton alueen puutarhoja. Hän lisää kuitenkin, että kirjan puutarhoja on mahdotonta löytää, sillä ne eivät tarkalleen sijaitse missään.

Siis keksittyjä tarinoita? Mielikuvituksen tuotetta? Tavallaan kyllä, mutta tekstin kaunokirjallisesta luonteesta huolimatta Keane ei mielestäni kirjoita fiktiota. Sen sijaan arvelen hänen pyrkineen kuvaamaan todellisista paikoista, todellisista tilanteista ja todellisista kohtaamisista syntynyttä käsitystään japanilaisuudesta ja japanilaisesta puutarhanhoidosta muun muassa sellaisten otsikkojen alla kuin Virtauksia, Tasapaino, tai Kivien asettelun taito.

Brooklyn Botanic Garden, lokakuu 2012

Kertominen on eräs perustava inhimillinen tapa jäsentää maailmaa ja sen osasia, tapahtumia, paikkoja, aikoja. Kertominen on asioiden säilyttämistä ja sen ilmaisemista, että asia on säilyttämisen arvoinen. Asia, jota kukaan ei kerro, ei tule tiedetyksi, muistetuksi, eikä sen olemassaoloa havaita.

Kertominen liittyy kuvittelukykyyn ja päinvastoin. En ole koskaan käynyt Japanissa, mutta Keanen kirjaa lukiessani syntyi vahvoja mielikuvia puutarhoista ja muista paikoista, joista kirjassa kerrottiin. Yhtä lailla kertomusten perusteella voi kuvitella vaikka Babylonin riippuvia puutarhoja, siitäkin huolimatta, että historioitsijat eivät ole yksimielisiä siitä, onko kyseisiä puutarhoja koskaan edes ollut olemassa.

On sitten oma asiansa, kuinka hyvin kerrotun perusteella syntyneet mielikuvat vastaavat todellisuutta, mutta tärkeää on se, että jonkinlaisia mielikuvia syntyy joka tapauksessa.

Muistettua

”Ja sitten ne kaikki kokonaiset puutarhat, joita ei enää ole, sekin, josta sinä kerroit ja jonne yhä kuvittelet itsesi.”

Runoilijat Hannimari Heino ja Kristiina Wallin kirjoittavat Puutarhakirjeissään toisilleen muistetuista, menneistä puutarhoista. Ainoa pääsy esimerkiksi lapsuuden salaiseen saareen on muistetun ja kerrotun kautta: ”Kalliolle kiivettyäni sieltä avautui ihan toisenlainen maisema, ruohikkoinen niitty, jossa oli valo oli korret oli kukat oli ilmassa välkähtelevät säikeet.”

Tai matkapuutarhaan, junan ikkunasta vilaukselta nähtyyn: ”Jospa matkapuutarha kukkii vain katseen ajan?”

Magnolia
Zagreb, huhtikuu 2011

Puutarhakirjeitä lukiessani huomasin selvästi, kuinka muistini nostaa esiin lapsuuden puutarhoista paljon enemmän värejä, tuntuja, tuoksuja sekä kokonaisvaltaisia jossakin-maailmassa-olemisen kokemuksia kuin tiedollisia tai edes visuaalisia muistikuvia.  On tunne jättimäisen pihakoivun alaoksalla istumisesta loputtomalta tuntuneen vihreyden varjossa. Tai elokuinen sateen ja puidun viljan tuoksu sekoittuneena ajatukseen, että kesäloma on pian ohitse.

Kaikki mielikuvat eivät tietenkään ole yksinomaan miellyttäviä: isot pihakivet olivat keväällä kylmiä, mummolan pihasaunan takana kasvoi kammottavasti nokkosia, ja lumimarjat maistuivat hyvin pahalta (kyllä: kerran maistoin niitä salaa, vaikkei olisi saanut). Muistan elävästi senkin, kuinka toukokuun vihreyteen ja linnunlauluun sekoittui lähiseudun pelloilta kantautunut jyhkeä lehmänlannan leyhähdys…

Muistamisen moniaistisuus ei rajoitu vain lapsuusmuistoihin. Vaikka olen itse rakennellut perennapenkkimme luonnonkivipengerryksen, en mitenkään voi muistaa ulkoa, millainen se tarkalleen on. Kun sitten katselen sitä, joko kuvasta tai paikan päällä, kädet yhtäkkiä tuntuvat muistavan sen kivi kiveltä, miltä tuntui rakentaa pengertä, nostella, kokeilla, asetella kiviä yksi kerrallaan mullantuoksuisessa viilenevässä illassa, hyttysten seurassa.

Puutarha voikin olla myös säilyttämisen, muistamisen ja kertomisen keino ja paikka. Puutarhan kautta voin olla sanattomasti yhteydessä esimerkiksi omaan historiaani. Tällä tarkoitan yksinkertaisesti sen tiedostamista, tietämistä ja muistamista, mistä puutarhamme kasvit ‒ nämä nimenomaiset yksilöt ‒ ovat peräisin, kuka ne on istuttanut ja milloin, ja niin edelleen.

Niissä on perittyjä, löydettyjä, saatuja, ostettuja, mikä mistäkin kaupungista, kylästä tai puutarhasta, ehkä enää vain muistetusta ja siten näkymättömäksi muuttuneesta…

Fredrika Runebergin puutarha, Porvoo, heinäkuu 2017.

Kuviteltua

Omaa nykyistä puutarhaansakin voi kuvitella. Itse huomaan tekeväni sitä tuon tuostakin, ja etenkin puutarhakauden ulkopuolella tämä puutarhamme fiktiivinen serkku tuntuu olevan oikein voimissaan. Myös Michael Pollan kertoo kahdesta puutarhastaan kirjassaan Toinen luonto. Ensiksikin hänellä on kivinen ja savinen maapala, jota hän kitkee, haravoi ja kastelee kukkaloiston ja syötävän sadon toivossa. Toinen hänen puutarhansa on sellainen, jota ei enää eikä vielä ole. Se on erilaisista muisti- ja mielikuvista sekä aikomuksista koostuva, eräänlainen itselle kerrottu puutarha, jollaiseksi hän toivoo todellisen puutarhansa jonain päivänä saavansa.

Saattaa jopa olla, että ilman näkymättömiä puutarhoja ei olisi näkyviäkään. Mielikuvilla on taipumus synnyttää aikomuksia, ja aikomukset voivat johtaa toimintaan. Itse asiassa luulen, että tarhurilla täytyy olla näkymätön puutarhansa, olipa hän siitä tietoinen tai ei. Miksi muuten sitoutua vapaaehtoisesti pitkäaikaiseen vaivannäköön ja huolenpitoon, ellei saadakseen aikaan jotakin, mitä ei vielä ole, tuodakseen näkymätöntä puutarhaa edes jollain tavalla näkyväksi?

Joka tapauksessa näkymätön puutarha on tarhurille kullan arvoinen. Se on ajatushautomo ja itämisalusta uusille ajatuksille matkalla kohti mahdollista toteuttamista. Kuulostaa jotenkin hyvin tutulta, kun Pollan kirjoittaa, kuinka talviaikaiset puutarhakuvitelmat ovat aivan keskeinen lähde hänen puutarhansa kulttuuriselle diversiteetille.

Canterbury, UK, lokakuu 2015.

Tarhurin onkin syytä muistaa hoitaa myös näkymätöntä puutarhaansa. Kuvitelmat eivät ole itseriittoisia. Ne tarvitsevat ravintoa toisista puutarhoista, ennen kaikkea sellaisista, jotka ovat erilaisia kuin omamme. Tämä vaatii kohtaamisia toisten tarhureiden ja heidän näkyvien ja näkymättömien puutarhojensa kanssa, tapahtuipa se sitten lähi- tai etäolemisena.

Joskus se voi tarkoittaa Marco Polon tapaan vierailuja sellaisissakin näkymättömissä puutarhoissa, joiden olemassaoloon ei tarvitse edes uskoa.