Suomalainen maisemapuutarha

”Harmaja tupa, ei kaukana eteläisestä Hämeestä, seisoo erään mäen läntisellä rinteellä, liki pikkuista kylää…”

Viitisen vuotta sitten ostimme kesäpaikaksi ihastuttavan vanhan pihapiirin noin tunnin matkan päässä pääkaupunkiseudulta. Päärakennus on toistasataa vuotta vanha harmaa hirsimökki, joka on siirretty nykyiselle paikalleen lähiseudulta 1970-luvulla. Palstaan kuuluu piha-alueen lisäksi rantaa, niittyä ja metsää.

Maat ovat vuosikymmeniä sitten olleet osa pientilaa, ja muistona mies-ja-hevonen -aikakaudelta jäljellä on kunnioitusta herättävä määrä kiviaitaa, jota on peltojen kivistä rakennettu pitämään karja ja viljelykset erossa toisistaan.

Paikan edellinen isäntä oli hänkin innokas puutarhuri. Hänen perintönään puutarhassa on useita kymmeniä vanhoja pensasruusuja ja alppiruusuja sekä koko joukko vanhoja perennoja ja hedelmäpuita. Puutarha oli kuitenkin viimeiset vuodet jäänyt vähäiselle hoidolle, eivätkä heinät, vuohenputket, sananjalat ynnä muut todellakaan olleet jättäneet tilaisuuttaan käyttämättä.

Yllättävän sitkeiksi ovat kuitenkin osoittautuneet myös vanhat puutarhakasvit. Heinikon keskeltä, kuusentaimien lomasta, vattupusikosta ja muista vastaavista paikoista olen löytänyt ruusuja, iiriksiä, päivänliljoja, ritarinkannuksia, sormustinkukkia, akileijoja, sipulikukkia – jopa pioneita.

Suurin osa kasveista on epäilemättä aikoinaan noille sijoilleen istutettuja, tosin jotkut ehkä vain valeistutukseen odottamaan aikaa parempaa. Olen kuitenkin melko varma, että joukossa täytyy olla myös siemenistä, itusilmuista tai juurenpaloista levinneitä, sillä siinä määrin yllättävistä paikoista kasveja on löytynyt.  

Mökin ja metsän välissä

Olen nyt kunnostanut puutarhaa pala palalta, ja työ jatkuu. Pyrin luonnonmyötäiseen, vanhaa säilyttävään puutarhanhoitoon viljelyn ja varjelun hengessä. Kun päärakennus on perisuomalainen hirsimökki, ja kun pihaa ympäröi mitä suomalaisin metsämaisema, tuntuu suorastaan velvoittavalta säilyttää tyyli- ja tunnelmatasapaino puutarhan, rakennusten ja ympäröivän maiseman kesken.

Eräs tärkeä tyylireferenssini onkin suomalainen maatiaispuutarha, tarkemmin sanoen lapsuuden kesämummolan pihamaa itäsavolaisessa maalaismaisemassa sellaisena kuin sen muistan 1970-luvulta. Tuolloin en ollut puutarhanhoidosta erityisen innostunut; se oli vain yksi niistä asioista, joita kesäisin kuului tehdä. Mieltymykseni vanhoihin puutarhalajikkeisiin, erityisesti ruusuihin, pioneihin ja liljoihin on kuitenkin suurelta osaltaan kuitenkin sitä perua.

Olen ristinyt hankkeeni ”suomalaiseksi maisemapuutarhaksi”, vaikka nimitys ei olekaan tyylihistoriallisesti kovin tarkka. Puutarhavisiollani on toki yhteisiä piirteitä historiallisen maisemapuutarhan kanssa, mutta yhtä lailla on erojakin.

Maisemapuutarha-ajattelun syntysijat olivat 1700-luvun Englannissa, josta tyyli kantautui vähitellen Suomeenkin. Maisemapuutarhaan haettiin luonnonmuotoja jäljittelevää ilmettä vastakohtana ranskalaistyyliselle muotopuutarhalle, jolle puolestaan tyypillisiä olivat symmetriat ja suorat linjat.

Luonnonmuotoisuus oli kuitenkin keinotekoista: lammet olivat kaivettuja, luolat ja rauniot rakennettuja. Puutarhaan saatetiin lisätä myös ”kiinalaisia” tai muita eksoottisia elementtejä, kuten esimerkiksi pagodeja. Työvoimaa tarvittiin paljon sekä rakentamiseen että ylläpitoon, sillä maisemapuutarhat olivat yleensä suuria, kuten olivat linnat ja kartanotkin, joita puutarhat ympäröivät.

Tietenkään kesäpaikkamme ei ole linna eikä kartano – paitsi ehkä päiväunissamme – ja taloudessamme on yksi puutarhuri. Yhteistä vanhojen maisemapuutarhojen kanssa on kuitenkin pihamaiseman avaruus sekä pyrkimykseni puutarhan luonnonmuotoisuuteen. Toivon puutarhan lopulta sulautuvan ympäröivään maisemaan siten, ettei olisi helppoa sanoa, mistä puutarha alkaa tai mihin se päättyy.

Lampia tai luolia sen sijaan en ole aikeissa rakentaa ja suhtaudun ylipäätään kriittisesti ajatukseen pystyttää mitään kovin pysyviä rakennelmia puutarhaamme. Näinä globaaleina aikoina puutarhassamme on kuitenkin erittäin todennäköisesti jotakin kiinalaista, ellei muualla niin ainakin puutarhavajan työkalulaatikoissa.

Yhteisiä piirteitä löytyy toki monen muunkin puutarhatyylin kanssa. Istutusten epämuodollisuus voisi viitata esimerkiksi cottage garden -suuntaukseen, halun rakennella ja hoitaa puutarhaa omin käsin puolestaan voisi nähdä yhtymäkohtana arts & crafts -liikkeeseen. Luonnonmukaisuuden ihanne puutarhanhoidossa on sekin löydettävissä jo ainakin 1800-luvun ”takaisin luontoon” -ideaalissa, mutta ekoajattelu kuuluu yhtä lailla myös monen 2000-luvun puutarhailmiön ydinajatuksiin.

Tyyliyhteyksiä löytyneekin lopulta miltei minne tahansa, kun vain alkaa etsiä. Loppujen lopuksi olennaista ei ole se, mitä tyyliä puutarhamme mahdollisesti edustaa, vaan se, että sillä on tyylinsä. En yritä jäljitellä jotakin jonkun joskus jossakin määrittelemää mallia. Sen sijaan pyrin siihen, että puutarhan eri elementit sopisivat – meidän mielestämme – oikealla tavalla toisiinsa ja supisuomalaiseen ympäristöönsä, ja muodostaisivat lopulta omanlaisensa maailman mökin ja metsän välissä.

Omajuurinen tarhuri

Olen nimennyt blogini omajuuriseksi, sillä omajuurisuus kuvaa hyvin suhdettani puutarhaan.

Millainen sitten olisi omajuurinen puutarha? Tai omajuurinen tarhuri?

Puutarhanhoidossa ”omajuurisella” tarkoitetaan konkreettisesti omilla juurillaan kasvavaa puuvartista viljely- tai koristekasvia. Omajuurisia ovat siemenistä, pistokkaista tai jakotaimista kasvatetut puutarhakasvit sekä kaikki luonnonkasvit.

Nimitystä käytetään erotuksena vartetuista kasveista, joissa jalostetun lajikkeen verso tai silmu on liitetty toiseen kasviyksilöön, ns. perusrunkoon. Onnistuneessa tapauksessa liitetty kasvinosa alkaa versoa, ja kasvaa lopulta kiinni kasvattiemoonsa.

Varttamismenetelmä on tunnettu jo antiikin aikoina, ehkä aiemminkin. Sitä käytetään muun muassa hedelmäpuiden ja monien jaloruusujen lisäämisessä, sillä jalostamalla saavutetut ominaisuudet eivät yleensä periydy siementaimille. Esimerkiksi siemenestä kasvatettu omenapuu tuottaa luultavimmin erilaisia omenoita kuin emonsa.

Toisaalta – siementaimien ominaisuuksien moninaisuus kuuluu luonnon rikkauden perustekijöihin. Erityisen selvästi tämän huomaa risteymien kohdalla, jollaisia useimmat puutarhakasvit ovat: jälkikasvu yllättää aina. Tietenkään kaikki siemenet eivät edes idä, mutta niistä, jotka menestyvät, tulee usein kestäviä kasveja, jotka luonnonkasvien tapaan kasvavat omilla juurillaan.

Omajuurinen puutarha?

Omajuurisuus puutarhassa voisi tarkoittaa kirjaimellisesti esimerkiksi sitä, että kelpuuttaisin sinne vain omajuurisia kasveja. Tai vielä tiukemmin: vain luonnonlajeja. Tai: vain kotimaisia luonnonlajeja. Vain paikallista kantaa olevia kotimaisia luonnonlajeja. Ja niin edelleen.

Vaikka tällainen puhdasoppisuus minua houkutteleekin aika ajoin, en aio tuota kutsua noudattaa. Tosiasia on, että puutarhassamme kasvaa esimerkiksi omenapuita, joiden joukossa on myös muutamia itse varttamiani, enkä aio luopua niistä. Suosin kyllä omajuurisia taimia, mutta kaikenkattavaksi puutarhadogmiksi en omajuurisuutta tässä merkityksessä halua kohottaa.

Sen sijaan ajattelen asiaa metaforisemmin. Puutarhassa on aina kyse luonnon ja kulttuurin kohtaamisesta. Vaikka puutarha koostuu elävistä kasveista ympäristöineen, puutarhaa ei voi olla ilman puutarhuria. Yhtäällä ovat tarhurin aikeet, suunnitelmat ja työpanos, toisaalla kasvien ominaisuudet ja kasvupaikan olosuhteet alituisine muutoksineen.

Puutarha on useiden erityyppisten, alkuperältään erilaisten ja muuttuvien tekijöiden summa.

Puutarha on siis eräänlainen jaloste, risteytys, ja risteytyksen ensimmäinen sukupolvi lähtee aina siemenestä. Kun siemen itää, se juurtuu ja kasvaa perimänsä ja ympäristötekijöiden ohjaamana. Se saattaa muistuttaa emokasvejaan, mutta täysin samanlaista siitä tuskin tulee. Ja jos se saa kasvaa riittävän rauhassa, se kypsyy lopulta omanlaisekseen, sellaiseksi, että se tuntuu vain yksinkertaisesti kuuluvan paikkaansa.

Sama pätee puutarhaan. Vuosien myötä puutarha vähitellen muotoutuu tarhurin toimien ja ympäristötekijöiden vaikutuksesta omanlaisekseen. Katson onnistuneeni tarhurina, kun puutarha tuntuu juurtuneen ympäristöönsä, vaikka puutarhasta tulisikin lopulta erilainen, kun alun perin olin kuvitellut.

Toinenkin aasinsilta on tarjolla: puutarhassa tarhuri ja luonto ikään kuin vartetaan toisiinsa. Vaikka liitos ei olisikaan mutkaton, vuosien saatossa saattaa käydä, että tarhuri ja hänen tarhansa kasvavat kiinni toisiinsa niin, ettei ole yhtä ilman toista. Lisäksi, esimerkiksi vartettujen ruusujen jaloverso saattaa lopulta alkaa kasvattaa omiakin juuria kyllin kauan mullassa oltuaan.

Ehkä tarhurikin pystyy samaan?

Omajuurinen tarhuri?

Puutarhanhoidon omajuurisuuden ydin on mielestäni lopulta tarhurin asenteessa: pyrkimyksessä juurtua puutarhaansa ja kulttuuriseen perimäänsä vuosi vuodelta yhä paremmin, halussa oppia ymmärtämään ja arvostamaan kasvien, paikan ja historiansa luonnetta ja ominaispiirteitä, ja tekemään niiden mukaisia käytännön ratkaisuja.

Tarhurin omajuurisuudessa ei siis ole kyse pelkästään paikkaan ja luontoon juurtumisesta. Yhtä lailla tärkeää on omien kulttuuristen juurien etsiminen ja ylläpitäminen. Nuo juuret ulottuvat omasta henkilöhistoriasta lopulta kaikkeen kokemaani ja tietämääni. Tällä en nyt tarkoita kaiken mahdollisen säilyttämistä. Sen sijaan pyrin ylläpitämään puutarhassamme arvokkaaksi kokemiamme asioita, siinä määrin kuin se kohtuudella on mahdollista.

Silloin puutarhakin, yhdessä tarhurin kanssa, voi vähitellen kypsyä itsensä näköiseksi. Tämän kaltaista omajuurisuutta etsin sekä blogissani että puutarhassa.


Vihreä kupla

Pitkäaikainen kiinnostukseni puutarhanhoitoon, valokuvaukseen ja kirjoittamiseen sai minut lopulta perustamaan tämän blogin. Uusi vuosi tuntuu sopivalta ajankohdalta aloittaa.  Kun valo on vähissä ja puutarha on talviunilla, voi tarhurikin laittaa villasukat jalkaan ja pohdiskella puutarhaansa kaikessa rauhassa, matkan päästä.

Silloin voi tulla ajatelleeksi sellaistakin, mikä kesäkaudella saattaisi jäädä huomiotta.

Puutarha on minulle harrastus, mutta samalla se merkitsee paljon muutakin kuin vain vaihtelua siistille sisätyölle. Etenkin kesäisin puutarhamme tuntuu olevan kokonainen elämänympäristö, jossa yhdistyvät luonto ja kulttuuri, tekeminen ja oleminen, kasvun ja kauneuden ihmettely, aherrus ja laiskottelu.

Puutarhamme on pieni vihreä kuplani. Se onkin mitä parhain ympäristö kaikenlaiseen mietiskelyyn, suunnitteluun ja haaveiluun. ”Green thougths in green shadows”, kuten asian osuvasti ilmaisee brittiprofessori David E. Cooper kirjassaan A Philosophy of Gardens. Puutarha on myös mitä mainioin visioinnin ja kuvittelun kohde: puutarhasta kirjoittaminen antaa minulle mahdollisuuden vetäytyä sinne myös puutarhakauden ulkopuolella. 

Pidän asioihin – ja kirjoihin – uppoutumisesta. Puutarha-ajattelu on kiinnostavaa: moninaiset ovat ne ajatusmaailmat, jotka puutarhanhoidossa ilmenevät erilaisina tyyleinä, perinteinä ja käytäntöinä. Osa kiinnostavuutta on sekin, että molempien, niin puutarhan kuin ajattelunkin luonteeseen kuuluu muutos – ehkä hidas, mutta jatkuva. 

Vuosien mittaan luonnonmukainen ajattelu on tullut minulle yhä tärkeämmäksi niin puutarhassa kuin sen ulkopuolellakin. Itse asiassa ekologisen kestävä, kohtuullinen elämäntapa lienee ainoa vaihtoehto ilmastokriisin ja lajikadon aikakaudellamme. Tarhurinunelmani onkin puutarha, joka olisi sekä ekologisesti monimuotoinen, että monimuotoisuudessaan kaunis.

Myös valokuvaamisessa noudatan eräänlaista luomuestetiikkaa. Kuvaan asioita mieluiten niiden oikeassa ympäristössä ja luonnonvalossa. Juuri luonnonvalo loppumattomine sävyineen innostaa minua kuvaamaan samojakin kohteita, esimerkiksi puutarhaamme ja sen kasveja, eri vuorokauden- ja vuodenaikoina, ja vuodesta toiseen.

Tärkeintä kuvissa minulle on idea, joskus jopa ”varsinaisen aiheen” kustannuksella. Kuvieni vihreä kupla on tilanteita, hetkiä ja tunnelmia, värejä ja muotoja, valoja ja varjoja… Kukin kokekoon ne tavallaan.

Pyrin säilyttämään kuvissa luonnollisen tunnun, minkä vuoksi käytän kuvankäsittelyn mahdollisuuksia hyvin maltillisesti. Kuvat ovat suurimmaksi osaksi omasta puutarhastamme.

Puutarhakasvien vanhat lajikkeet ovat erityinen kiinnostuksen kohteeni, varsinkin pensasruusut, liljat ja pionit. Ajattelen, että vanhat lajikkeet ovat osa kulttuuriperintöämme ja että ehkä juuri siksi ne tuntuvat sopivan erityisen hyvin suomalaiseen maisemaan. Ne ovat myös kauniita ja kestäviä ja yksinkertaisesti pidän niistä.

Kiinnostus kaikkeen vanhaan on sittemmin laajentunut puutarhahistoriaan, sen eri perinteisiin ja tyyleihin. Haluan tutustua eri suuntausten taustalla olevaan ajatteluun ja ymmärtää jotain siitä, miksi puutarhat ovat sellaisia kuin ovat. Niinpä kiinnostun helposti sellaisestakin, mitä en jostain syystä voi tai halua omassa puutarhassamme toteuttaa.

Minulle on tärkeää, että puutarhassa on käsin tehdyn tuntu. Puutarha syntyy ja muotoutuu vähitellen itse tekemällä. Se on väistämättä usein hidasta, ja välillä myös hyvin työlästä, mutta sillä tavoin puutarha tulee omaksi. Tarhurikin kasvaa puutarhansa mukana ja vähitellen oppii, mikä juuri tässä puutarhassa menestyy, mikä ei.

Ehkä hän alkaa myös ymmärtää, miksi näin on.

Kirjoitan siis puutarhastamme ja sen herättämistä vihreistä ajatuksista. Usein nuo ajatukset tuntuvat sisältävän enemmän kysymyksiä, uumoiluja ja arveluita kuin yksiselitteisiä totuuksia. Ehkä niin on hyvä. Pyrin pohtimaan asioita useammista eri näkökulmista. Kerta toisensa jälkeen olen huomannut, että vaikka varmoja vastauksia ei löytyisikään, näkökulman vaihdos voi auttaa ymmärtämään asioita hiukan paremmin.