Tyylin jäljillä

Eräässä aiemmassa postauksessa kuvailin puutarhaamme suomalaiseksi maisemapuutarhaksi. Samassa yhteydessä totesin, etten halua jäljitellä mitään tiettyä tyylimallia, mutta kuitenkin pidän tärkeänä, että puutarhalla olisi tyylinsä.

Aina koira koiran tuntee

Mutta mitä on tyyli? Miten tai mistä se syntyy? Tai suomalaisuus?

Tarkka määrittely lienee mahdotonta. En oikein usko, että pystyttäisiin kokoamaan kattava luettelo kriteerejä, joiden avulla esimerkiksi puutarhan suomalaisuuden voisi varmasti todeta. Suomalaisuudelle tyypillisiä piirteitä voidaan toki luetella, mutta mikä olisi se kriittinen ominaisuuksien yhdistelmä, joka yksiselitteisesti määrittelisi puutarhan suomalaisuuden ja samalla erottaisi sen minkä tahansa muunmaalaisista puutarhoista?

Suomalaisuuden tunnistaminen, silloin kun se eteen sattuu, sen sijaan on mahdollista, jopa helppoa. Ja toisin päin: on hyvin kuviteltavissa esimerkiksi sauna, jossa on kiuas, lauteet ja kaikki muu tarpeellinen, mutta joka ei vain tunnu suomalaiselta. Teoreettista pohdiskelua ei tähän vaadita, tarvitaan ”ainoastaan” käytännön kokemusta. Tuo kokemus sisältää kirjavan joukon pieniä ja isompia havaintoja suomalaisuudesta ja Suomessa elämisestä, eikä kaikkien havaintojen tarvitse olla edes tietoisia.

Jos määrittely edellyttääkin tietämistä ja analyyttistä pohdiskelua, tunnistaminen on kokemuksellinen asia. Usein se vain tapahtuu, vaikkei osaisikaan selittää, miten.

Sama pätee nähdäkseni myös erilaisiin tyylikysymyksiin. Tietyn tyylin tai kulttuuri-ilmiön ominaispiirteitä on toki mahdollista kuvata ja luetella, mutta ilman riittävää käytännöllistä kokemusta tunnistaminen voi olla hataraa. Tyyli tunnistetaan ja tyyliseikkoja arvioidaan kokemuksellisesti, ”näppituntumalla”.

Kokemuksen karttuessa myös näppituntuma tarkentuu, ja vähitellen voi oppia erottamaan hienouksia, joita ei aiemmin tiennyt olevan olemassakaan.

Barcelona, marraskuu 2017.

Yksityiskohdat ovat tyylikysymyksissä tärkeitä. Asioiden täytyy olla jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla ”oikein”; likiarvo ei riitä. Esimerkiksi: mitä eroa on tarkoituksella revittyjen ja muuten vain loppuun kulahtaneiden farkkujen välillä? Vai onko mitään eroa ollenkaan? Onko ero tavassa, jolla farkkuja pidetään? ‒ Jokin ero epäilemättä on, mutta en todellakaan osaa sitä osoittaa. (Lienenkö jo liian keski-ikäinen?)

Kirjassaan A Philosophy of Garden David Cooper kertoo joutuneensa samankaltaiseen tilanteeseen vieraillessaan eräässä kokeellisessa puutarhassa. Hänen oli mahdotonta arvioida, olivatko karkeasti leikatut heinätuppaat osa designia, vai oliko tarhurilla vain ollut huono päivä.  Perehtyneisyydestään huolimatta häneltä puuttui riittävä kokemus juuri tällaisista puutarhoista.

Ydintä etsimässä

Tyylikysymyksiä pohtii myös englantilainen puutarha-arkkitehti Russell Page (1906‒85) retrospektiivisessä kirjassaan The Education of a Gardener. Puutarhasuunnittelijana erittäin arvostettu Page työskenteli ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja yli neljän vuosikymmenen ajan. Pagen suunnittelemien puutarhojen perusteella hänen asiakaskuntansa oli huomattavan äveriästä, mutta jollei anna tietyn yläluokkaisuuden häiritä, kirjasta löytyy kotipuutarhurillekin hyödyllistä ajateltavaa.

Kirja on vuodelta 1962. Tuolloin monet uudet tuulet puhalsivat puutarhoissakin, ja Page asettuu voimakkaasti kannattamaan pysyviksi katsomiaan taiteellisia arvoja eikä karta jyrkkiäkään kannanottoja. Muun muassa hän selväsanaisesti erottelee toisistaan ajan hammasta hyvin sietävän ”todellisen tyylin” ja ”pelkän muodin”, joka menettää pian kiinnostavuutensa ja menee ohi ”jo parissa vuosikymmenessä”.  

Saint-Pierre-de-Corps, Ranska, tammikuu 2017. (Kuvan puutarha ei ole Pagen suunnittelema)

En ryhdy arvioimaan hänen näkemyksiään. Makukysymyksiä kiinnostavampaa on tarkastella Pagen pohdiskeluja siitä, mistä hänen peräänkuuluttamansa ”todellinen tyyli” rakentuu, kuinka se on löydettävissä ja mitä se voisi kotipuutarhurille tarkoittaa.

Pagen ajattelussa ”tyylillä” (style) tuntuu olevan hyvin keskeinen asema. Tavanomaisen tyylisuunta-merkityksen sijaan (esim. cottage garden tai arts and crafts) hän tuntuu tarkoittavan tyylillä koko esteettisen ajattelunsa perustaa. Page tiivistää tyylin merkitsevän kaikkien puutarhan elementtien yhdistämistä koherentiksi kokonaisuudeksi sellaisella intensiteetillä ja älyllä, että puutarhasta muodostuu omanlaisensa itsenäinen kokonaisuus.

”When I have worked well the garden will be content to be itself and bear no obvious label.”

Pagen johtoajatus on, että suunnittelun lähtökohdaksi tulee valita vain yksi perustava idea, ja että se tulee pikemminkin löytää kuin keksiä. Tämän yhden perusajatuksen etsiminen puolestaan lähtee paikan ja ympäristön ominaisuuksista ja tulevan puutarhan muista mahdollisista reunaehdoista. Tällaisia ovat mm. maaperä ja maan muodot, valo- ja kosteusolosuhteet, olemassa oleva kasvillisuus, näkymät puutarhan ulkopuolella, puutarhan käyttötarkoitus ja niin edelleen. Myös rakennettu ympäristö tulee ottaa huomioon.

Kun idea on löytynyt, tulee kaiken muun tukea sitä. Huomionarvoista on, että perusidean tukeminen voi tarkoittaa myös kontrastia sopivassa suhteessa. Page antaa esimerkin: jos tontilla ei ole lainkaan korkeuseroja, voi suunnittelun lähtökohdaksi ottaa juuri maaston tasaisuuden. Puutarhan vaakasuoraa perushahmoa voi sitten vastakohdan kautta korostaa istuttamalla pylväsmäisen pystykasvuisia puita. Jos taas puutarhassa kaikki on kaarevaa ja kumpuilevaa, saattaisi viivasuora polku tuoda kokonaisuuteen kaivatun särmän ja siten vahvistaa kaarevuusteemaa.  

Perusidean ei tietenkään tarvitse perustua pelkästään muotoihin. Lähtökohta voi yhtä hyvin olla esimerkiksi paikan suojaisuus tai avoimuus, varjoisuus tai paahteisuus, veden läheisyys, jokin väri (esimerkiksi vihreä – ei kukkivia kasveja) tai jokin paikalla jo oleva elementti, kuten esimerkiksi suuri puu, jota ei käy siirtäminen. Oleellista on, että perusidea on selkeä ja että sillä on jokin mielekkäästi hahmotettava suhde paikkaansa ja ympäristöönsä.  

Brooklyn Botanic Garden, lokakuu 2012.

Oikeat suhteet

Mittakaava (scale) on Pagelle tärkeä osa tyyliä. Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, hän tarkoittaa mittakaavalla ennen kaikkea asioiden oikeita suhteita toisiinsa. Esimerkiksi puutarhan visuaaliset suhteet voivat ilmetä hyvin monilla tavoilla, eikä kaikki käy ilmi pohjapiirroksesta. Käytävien ja istutusalueiden välisten suhteiden tarkastelussa Page kirjoittaakin ottavansa lukuun myös muun muassa käytävän leveyden suhteessa niitä reunustavien istutusten korkeuteen sekä sen, mihin saakka puiden varjot milloinkin yltävät.

Mittasuhdeasioista lienee olemassa paljonkin erilaisia peukalosääntöjä, aina kultaisesta leikkauksesta alkaen. Yhtä lailla tärkeitä ovat myös monet sellaiset suhteet, joiden mittaaminen on vaikeaa tai mahdotonta. Millainen on puutarhan rakennettujen elementtien ja elävien kasvien keskinäinen suhde? Kuinka yksityiskohdat sijoittuvat kokonaisuuteen? Onko kontrasteja liikaa, liian vähän vai juuri oikea määrä? Kuinka suhtautuvat toisiinsa puiden lehvästöt ja niiden väliin jäävä tyhjä tila?

Oikeat suhteet eivät ole pelkästään esteettinen asia. On otettava huomioon myös puutarhan käyttö ja tarkoitus. Ratkaisut voivatkin olla ovat hyvinkin erilaisia riippuen siitä, onko tavoitteena lastenkestävä puuhapiha, keski-ikäisten ulko-olohuone, keräilijän kasvitieteellinen paratiisi, satoisa luomutarha vai jokin muu. Myös se, paljonko ja kuinka usein hoitotoimia tarvitaan, vaikuttaa kokonaisuuteen.

Barcelona, marraskuu 2017. (Istutus ei ole Pagen suunnittelema.)

Huolimatta siitä, että Page ajattelee puutarhaa ennen kaikkea taidemuotona, garden as art, hän peräänkuuluttaa esteettisyyden ja käytännöllisyyden liittoa. Hyvä puutarha on käytännöllinen ja kaunis.

Tuosta on helppo olla samaa mieltä, mutta haluan kuitenkin lisätä listaan luonnonmukaisuuden. Page kirjoitti kirjansa 60 vuotta sitten, eikä puutarhan ekologisuus vielä tuolloin selvästikään ollut keskeinen kysymys. Tosin Pagen vaatimus kasvien vaatimusten tuntemisesta on toki samansuuntainen: oikeat kasvit oikeisiin paikkoihin. 

Sekä kirjassaan että puutarhoissaan Page nojaa vahvasti historiaan ja antaa varsin konservatiivisen vaikutelman. Hän kuitenkin muistuttaa, että vaikka puutarhaan sisältyisikin piirteitä menneiltä vuosisadoilta, sen suunnittelija on aina oman aikansa lapsi. Hyvä puutarha on aina nykyajassa, oli sen ulkoinen tyyli mikä tahansa.

Page ohjeistaa suunnittelijaa: ”Jos hän on taiteilija, niin kuin hänen tulisi olla, hänen tehtävänsä on tarkkailla ihmisiä ja elämää ja yrittää ymmärtää näkemäänsä. Sen jälkeen hänen tulee työstää kokemansa suunnitelmiksi (design) ja lopulta todellisuudeksi.

Barcelona, marraskuu 2017. (Kuvan puutarha ei ole Pagen käsialaa)

Omalla pihalla

Edellä kirjoitettu tuntuu kotitarhurin näkökulmasta ehkä ylimitoitetulta ja kovin juhlalliseltakin. Vaikka pyrinkin puutarhassamme suunnitelmallisuuteen ja siellä on paljon kaunista ja kiinnostavaa koettavaksi, en ole ollenkaan varma, onko kotipuutarhamme taidetta, voiko tai tarvitseeko sen olla taidetta, tai onko koko kysymyksellä ylipäätään mitään väliä.

Loppujen lopuksi tarhurin peruskysymys taitaa olla: mitä mihinkin laitetaan ja kuinka paljon? Kysymykset asioiden oikeista suhteista puutarhassa ovat lopulta samantapaisia kuin kysymys siitä, paljonko pannaan suolaa soppaan. Keittokirjassa voidaan antaa jokin mitta tai todetaan vain: ”maun mukaan.” Niinpä vastauksetkin löytyvät lopulta samalla tavalla, vaikkakin ehkä hitaammin kuin kokkaillessa.

Vaikka seuraisikinkin puutarhassa jotain reseptiä, omaani tai jostain lainattua, lopulta on vain kokeiltava. Sitten on kokeiltava uudestaan, ehkä hiukan eri tavalla, ja kenties vielä uudestaan… Tarpeellinen näppituntuma jalostuu harjoituksen myötä, samoin kehittyvät silmä ja maku.

Eräällä kesälomareissulla bongasin autonikkunasta pienen puutarhan, joka oli aivan mahdottoman täynnä kaikenvärisiä ja -kokoisia kukkivia kasveja rattoisasti sikin sokin toistensa lomassa. Vaikutelma oli hyvin mutkaton ja sympaattinen, jos kohta Page olisi voinut pitää sitä sekavana ja epäeleganttina (tämä on oma arvaukseni).

Tuon puutarhan tarhuri tuntui noudattaneen periaatetta ”aina on tilaa vielä yhdelle”. Samalla hän oli kuin olikin tullut seuranneeksi Pagen oppeja yhden perusidean seuraamisesta, ehkä tietämättään ja hyvin omalla tavallaan.

Mikseipä Suomen suveen sellainenkin sopisi?

Oman puutarhan ydinajatusten pohtiminen on kotitarhurillekin kiinnostavaa (siitähän tässä blogissakin on kysymys), mutta Pagen ammattilaisnäkökulmaan on tehtävä eräs tärkeä korjausliike. Kotitarhurille puutarha ei ole vain paikka tai kohde, joka suunnitellaan ja toteutetaan, ja jota sitten tarpeen mukaan ylläpidetään.

Kaltaiselleni kotitarhurille puutarha on elämäntapa, ja sellaisena se sisältää väistämättä hyvin monisyisen kimpun erilaisia, keskenään ehkä hyvinkin yhteismitattomia asioita. Ja jos puutarha on elämäntapa, myös sitä koskevien ajatusten ja ideoiden täytyy voida elää ja muuttua.

Elämäntapapuutarha kasvaa ja kehittyy ajan myötä. Niinpä sen lukitseminen yhteen, aina ja ikuisesti samaan ja samanlaisena pysyvään ideaan voi olla haitallista. Se on vähän niin kuin kieltäisi puuta kasvamasta.

Puutarhaa kuuntelemassa

Maaliskuun mökkipuutarha on hiljainen. Puut seisovat paikoillaan, mutta kaikki muu on jossain hangen alla. Tänä talvena lunta on paljon: pihakeinustakin näkyy vain yläorsi. Paksut kinokset painavat pensaita lakoon, mutta samalla ne antavat suojaa pakkaselta tasapuolisesti niin ruusuille kuin myyrillekin.

Ehkä kuukauden, puolentoista päästä alkaa vähitellen selvitä, kuinka puutarha on talvehtinut. Reilun parin kuukauden kuluttua kaikki kasvaakin jo joka puolella, ja tarhurille voi tulla tunne, että mihinkään ei oikein ehdi…

Juuri nyt tarhuri ei pääse tekemään puutarhassaan oikeastaan vielä mitään. Toisaalta: ehkä ei tarvitsekaan, vielä ei ole tekemisen aika.

Vielä ei ole kiirettä puutarhaa kastelemaan.

Voin vain olla puutarhassa – ja kuunnella.

Tuuli on toinen kuin kesällä. Se on kylmempi, suora. Paljaat oksat eivät havise, ainoastaan kuuset kuulostavat samalta läpi vuoden. Pihatammen kuivissa lehdissä rapisee menneen kesän hiljainen ajatus.

Valossa on kuitenkin jo vähän kevättä. Sen verran aurinko lämmittää, että kinoksesta kuuluu hentoja risahduksia: pieniä sulamisen ääniä.

Lähimetsässä tiaiset ja tikat kuuluvat olevan liikkeellä, ja korppi. Sitten … vähään aikaan ei taas kuulu mitään.

Kun on ulkoisesti hiljaista, huomaan, kuinka mieli on täynnä hälyä. On kaikenlaisia täytymisiä: mitä pitäisi sitten kun, tai mitä ei olisi pitänyt silloin kun… Säännönmukaisesti nämä täytymiset ovat jossain toisaalla ja joskus muulloin, enkä voi vaikuttaa niihin juuri nyt yhtään mitenkään. Silti ne häiritsevät, vaativat, muistuttavat ja tekevät levottomaksi ja estävät olemasta kokonaan paikalla, nyt.

Suuri osa tästä mielen hälystä on turhaa, jopa haitallista. Jostain syystä siitä on kuitenkin vaikea luopua. Taustalla voi olla yksinkertaisesti tottumus: on helpompaa antaa kohinan jatkua kuin pyrkiä siitä eroon. Paradoksaalista kyllä, hälystä irrottautuminen muistuttaa ennemminkin ajatusmelusta irti päästämistä kuin sen patoamista.

Tuo irti päästäminen on toki helpommin sanottu kuin tehty. Silloin kun siinä edes hetkellisesti onnistun, mieli tuntuu saavan tilaa, ja voi vain antaa hiljaisuuden tapahtua.

Hiljainen maisema on luksusta korville ja mielelle. Kokemuksen erityisyyttä vahvistaa tieto siitä, että hiljaiset ympäristöt ovat käymässä vähiin.  Melua on maailmassa aivan liikaa. Ihmistoiminnan äänipäästöt eivät ole vain harmillinen viihtyisyyshaitta, vaan aito ympäristöongelma, jolla on haitallisia vaikutuksia niin ihmisille kuin muullekin elolliselle.

Ympäristömelu on eräänlaista ääniroskaa. Se on toiminnan sivutuote, jonka olemme usein valmiit hyväksymään tai ainakin sietämään, koska samalla saavutetaan jotain itselle hyödyllistä. Riittävän suurina voimakkuuksina, toistuvana ja jatkuvana melu on yksinkertaisesti vaarallista, mutta meluun liittyy myös subjektiivinen elementti: häiritsevyyden tai haitallisuuden kokemukset ovat yksilöllisiä.

Melun tuottaminen on eräänlaista tilan ja ajan valtaamista. Melua on vaikutusalueellaan mahdoton olla kuulematta, niin kauan kuin sitä jatkuu. Niinpä melu on myös yhdenlaista ympäristön kulutusta, sen materiaalisen kulutuksen lisäksi, jonka johdosta melu aiheutuu. En tiedä, voisiko melua uusiokäyttää, mutta meluenergian talteenotto hyötykäyttöä varten olisi epäilemättä merkittävä ympäristöinnovaatio.

Kuten muidenkin jätteiden kohdalla, parasta melun torjuntaa on, ettei sitä alun alkaenkaan syntyisi. Tämä puolestaan vaatii toimintatapojen ja niiden taustalla olevan ajattelun muutosta. Se ei välttämättä ole helppoa – ihminenhän on tunnetusti valmis muuttamaan melkein mitä tahansa paitsi omia tapojaan (tunnustan kuuluvani tähän joukkoon).


Asiat eivät tietenkään ole mustavalkoisia. Esimerkiksi edellä kuvaamani hiljaisuustuokio on mahdollinen silloin, kun tunnen oloni riittävän turvalliseksi ja muutenkin kohtalaisen hyvinvoivaksi. Suhteeni kevättalven hiljaisuuteen voisi olla hyvin toisenlainen jo siinä tapauksessa, että olisin kylmissäni, kastellut kenkäni ja sisälle lämpimään ei olisi pääsyä, vakavammista uhkista puhumattakaan.  Ei myöskään ole itsestään selvää, että kaikki ihmistoiminnan tuottama ääni olisi pahasta, ja osaavathat luontokappaleetkin toisinaan olla häiritsevän äänekkäitä.

Ympäristön meluongelma on todellinen, ja tuntuu mahdottomalta, että yksittäisen tarhurin henkilökohtaisilla hyvinvointihiljaisuuksilla voisi asiaan mitenkään vaikuttaa. Jokin vaikutus omassa ympäristössä, siis siellä missä joka tapauksessa olemme, on kuitenkin mahdollinen.

Kuunteleminen on avoinna olemista ympäristön äänille ja hiljaisuuksille. Kuuntelemisen harjoittaminen tekee tietoisemmaksi kaikenlaisista äänistä, myös itse aiheutetuista, ja sitä kautta edelleen tietoisemmaksi siitä, kuinka kohtelemme ympäristöämme. Ja tämä tietoisuuden uskoisin vaikuttavan (sen ainakin tulisi vaikuttaa) lopulta myös toimintaan.

Tarhurin tapauksessa kiusallisia ajatuksia herättääkin esimerkiksi ruohonleikkuu, haketus ja muut sen kaltaiset askareet: onko olemassa välttämätöntä tai edes tarpeellista melua?

Tällaisiakin kysymyksiä tarhurin on syytä kuulostella.

Näkymättömiä puutarhoja

Italo Calvinon romaanissa Näkymättömät kaupungit maailmanmatkaaja Marco Polo kertoilee Kublai-kaanille ihmeellisistä kaupungeista, joissa hän väittää matkoillaan vierailleensa. Kaupungit ovat toinen toistaan oudompia ja kertomukset vilisevät mitä mielikuvituksellisimpia mahdottomuuksia. Heti romaanin alussa kaani ilmoittaakin, ettei usko kuulemaansa, mutta jatkaa kuitenkin tarinoiden seuraamista kiinnostuneena.

Toledo, helmikuu 2014.

Kerrottua

Marc Peter Keane puolestaan kertoo japanilaisista puutarhoista esseekokoelmassaan The Art of Setting Stones & Other Writings from the Japanese Garden. Vuosikymmeniä Japanissa puutarha-arkkitehtinä työskennellyt Keane ilmoittaa kirjansa esipuheessa kuvailevansa Kioton alueen puutarhoja. Hän lisää kuitenkin, että kirjan puutarhoja on mahdotonta löytää, sillä ne eivät tarkalleen sijaitse missään.

Siis keksittyjä tarinoita? Mielikuvituksen tuotetta? Tavallaan kyllä, mutta tekstin kaunokirjallisesta luonteesta huolimatta Keane ei mielestäni kirjoita fiktiota. Sen sijaan arvelen hänen pyrkineen kuvaamaan todellisista paikoista, todellisista tilanteista ja todellisista kohtaamisista syntynyttä käsitystään japanilaisuudesta ja japanilaisesta puutarhanhoidosta muun muassa sellaisten otsikkojen alla kuin Virtauksia, Tasapaino, tai Kivien asettelun taito.

Brooklyn Botanic Garden, lokakuu 2012

Kertominen on eräs perustava inhimillinen tapa jäsentää maailmaa ja sen osasia, tapahtumia, paikkoja, aikoja. Kertominen on asioiden säilyttämistä ja sen ilmaisemista, että asia on säilyttämisen arvoinen. Asia, jota kukaan ei kerro, ei tule tiedetyksi, muistetuksi, eikä sen olemassaoloa havaita.

Kertominen liittyy kuvittelukykyyn ja päinvastoin. En ole koskaan käynyt Japanissa, mutta Keanen kirjaa lukiessani syntyi vahvoja mielikuvia puutarhoista ja muista paikoista, joista kirjassa kerrottiin. Yhtä lailla kertomusten perusteella voi kuvitella vaikka Babylonin riippuvia puutarhoja, siitäkin huolimatta, että historioitsijat eivät ole yksimielisiä siitä, onko kyseisiä puutarhoja koskaan edes ollut olemassa.

On sitten oma asiansa, kuinka hyvin kerrotun perusteella syntyneet mielikuvat vastaavat todellisuutta, mutta tärkeää on se, että jonkinlaisia mielikuvia syntyy joka tapauksessa.

Muistettua

”Ja sitten ne kaikki kokonaiset puutarhat, joita ei enää ole, sekin, josta sinä kerroit ja jonne yhä kuvittelet itsesi.”

Runoilijat Hannimari Heino ja Kristiina Wallin kirjoittavat Puutarhakirjeissään toisilleen muistetuista, menneistä puutarhoista. Ainoa pääsy esimerkiksi lapsuuden salaiseen saareen on muistetun ja kerrotun kautta: ”Kalliolle kiivettyäni sieltä avautui ihan toisenlainen maisema, ruohikkoinen niitty, jossa oli valo oli korret oli kukat oli ilmassa välkähtelevät säikeet.”

Tai matkapuutarhaan, junan ikkunasta vilaukselta nähtyyn: ”Jospa matkapuutarha kukkii vain katseen ajan?”

Magnolia
Zagreb, huhtikuu 2011

Puutarhakirjeitä lukiessani huomasin selvästi, kuinka muistini nostaa esiin lapsuuden puutarhoista paljon enemmän värejä, tuntuja, tuoksuja sekä kokonaisvaltaisia jossakin-maailmassa-olemisen kokemuksia kuin tiedollisia tai edes visuaalisia muistikuvia.  On tunne jättimäisen pihakoivun alaoksalla istumisesta loputtomalta tuntuneen vihreyden varjossa. Tai elokuinen sateen ja puidun viljan tuoksu sekoittuneena ajatukseen, että kesäloma on pian ohitse.

Kaikki mielikuvat eivät tietenkään ole yksinomaan miellyttäviä: isot pihakivet olivat keväällä kylmiä, mummolan pihasaunan takana kasvoi kammottavasti nokkosia, ja lumimarjat maistuivat hyvin pahalta (kyllä: kerran maistoin niitä salaa, vaikkei olisi saanut). Muistan elävästi senkin, kuinka toukokuun vihreyteen ja linnunlauluun sekoittui lähiseudun pelloilta kantautunut jyhkeä lehmänlannan leyhähdys…

Muistamisen moniaistisuus ei rajoitu vain lapsuusmuistoihin. Vaikka olen itse rakennellut perennapenkkimme luonnonkivipengerryksen, en mitenkään voi muistaa ulkoa, millainen se tarkalleen on. Kun sitten katselen sitä, joko kuvasta tai paikan päällä, kädet yhtäkkiä tuntuvat muistavan sen kivi kiveltä, miltä tuntui rakentaa pengertä, nostella, kokeilla, asetella kiviä yksi kerrallaan mullantuoksuisessa viilenevässä illassa, hyttysten seurassa.

Puutarha voikin olla myös säilyttämisen, muistamisen ja kertomisen keino ja paikka. Puutarhan kautta voin olla sanattomasti yhteydessä esimerkiksi omaan historiaani. Tällä tarkoitan yksinkertaisesti sen tiedostamista, tietämistä ja muistamista, mistä puutarhamme kasvit ‒ nämä nimenomaiset yksilöt ‒ ovat peräisin, kuka ne on istuttanut ja milloin, ja niin edelleen.

Niissä on perittyjä, löydettyjä, saatuja, ostettuja, mikä mistäkin kaupungista, kylästä tai puutarhasta, ehkä enää vain muistetusta ja siten näkymättömäksi muuttuneesta…

Fredrika Runebergin puutarha, Porvoo, heinäkuu 2017.

Kuviteltua

Omaa nykyistä puutarhaansakin voi kuvitella. Itse huomaan tekeväni sitä tuon tuostakin, ja etenkin puutarhakauden ulkopuolella tämä puutarhamme fiktiivinen serkku tuntuu olevan oikein voimissaan. Myös Michael Pollan kertoo kahdesta puutarhastaan kirjassaan Toinen luonto. Ensiksikin hänellä on kivinen ja savinen maapala, jota hän kitkee, haravoi ja kastelee kukkaloiston ja syötävän sadon toivossa. Toinen hänen puutarhansa on sellainen, jota ei enää eikä vielä ole. Se on erilaisista muisti- ja mielikuvista sekä aikomuksista koostuva, eräänlainen itselle kerrottu puutarha, jollaiseksi hän toivoo todellisen puutarhansa jonain päivänä saavansa.

Saattaa jopa olla, että ilman näkymättömiä puutarhoja ei olisi näkyviäkään. Mielikuvilla on taipumus synnyttää aikomuksia, ja aikomukset voivat johtaa toimintaan. Itse asiassa luulen, että tarhurilla täytyy olla näkymätön puutarhansa, olipa hän siitä tietoinen tai ei. Miksi muuten sitoutua vapaaehtoisesti pitkäaikaiseen vaivannäköön ja huolenpitoon, ellei saadakseen aikaan jotakin, mitä ei vielä ole, tuodakseen näkymätöntä puutarhaa edes jollain tavalla näkyväksi?

Joka tapauksessa näkymätön puutarha on tarhurille kullan arvoinen. Se on ajatushautomo ja itämisalusta uusille ajatuksille matkalla kohti mahdollista toteuttamista. Kuulostaa jotenkin hyvin tutulta, kun Pollan kirjoittaa, kuinka talviaikaiset puutarhakuvitelmat ovat aivan keskeinen lähde hänen puutarhansa kulttuuriselle diversiteetille.

Canterbury, UK, lokakuu 2015.

Tarhurin onkin syytä muistaa hoitaa myös näkymätöntä puutarhaansa. Kuvitelmat eivät ole itseriittoisia. Ne tarvitsevat ravintoa toisista puutarhoista, ennen kaikkea sellaisista, jotka ovat erilaisia kuin omamme. Tämä vaatii kohtaamisia toisten tarhureiden ja heidän näkyvien ja näkymättömien puutarhojensa kanssa, tapahtuipa se sitten lähi- tai etäolemisena.

Joskus se voi tarkoittaa Marco Polon tapaan vierailuja sellaisissakin näkymättömissä puutarhoissa, joiden olemassaoloon ei tarvitse edes uskoa.