Puutarhaa kuuntelemassa

Maaliskuun mökkipuutarha on hiljainen. Puut seisovat paikoillaan, mutta kaikki muu on jossain hangen alla. Tänä talvena lunta on paljon: pihakeinustakin näkyy vain yläorsi. Paksut kinokset painavat pensaita lakoon, mutta samalla ne antavat suojaa pakkaselta tasapuolisesti niin ruusuille kuin myyrillekin.

Ehkä kuukauden, puolentoista päästä alkaa vähitellen selvitä, kuinka puutarha on talvehtinut. Reilun parin kuukauden kuluttua kaikki kasvaakin jo joka puolella, ja tarhurille voi tulla tunne, että mihinkään ei oikein ehdi…

Juuri nyt tarhuri ei pääse tekemään puutarhassaan oikeastaan vielä mitään. Toisaalta: ehkä ei tarvitsekaan, vielä ei ole tekemisen aika.

Vielä ei ole kiirettä puutarhaa kastelemaan.

Voin vain olla puutarhassa – ja kuunnella.

Tuuli on toinen kuin kesällä. Se on kylmempi, suora. Paljaat oksat eivät havise, ainoastaan kuuset kuulostavat samalta läpi vuoden. Pihatammen kuivissa lehdissä rapisee menneen kesän hiljainen ajatus.

Valossa on kuitenkin jo vähän kevättä. Sen verran aurinko lämmittää, että kinoksesta kuuluu hentoja risahduksia: pieniä sulamisen ääniä.

Lähimetsässä tiaiset ja tikat kuuluvat olevan liikkeellä, ja korppi. Sitten … vähään aikaan ei taas kuulu mitään.

Kun on ulkoisesti hiljaista, huomaan, kuinka mieli on täynnä hälyä. On kaikenlaisia täytymisiä: mitä pitäisi sitten kun, tai mitä ei olisi pitänyt silloin kun… Säännönmukaisesti nämä täytymiset ovat jossain toisaalla ja joskus muulloin, enkä voi vaikuttaa niihin juuri nyt yhtään mitenkään. Silti ne häiritsevät, vaativat, muistuttavat ja tekevät levottomaksi ja estävät olemasta kokonaan paikalla, nyt.

Suuri osa tästä mielen hälystä on turhaa, jopa haitallista. Jostain syystä siitä on kuitenkin vaikea luopua. Taustalla voi olla yksinkertaisesti tottumus: on helpompaa antaa kohinan jatkua kuin pyrkiä siitä eroon. Paradoksaalista kyllä, hälystä irrottautuminen muistuttaa ennemminkin ajatusmelusta irti päästämistä kuin sen patoamista.

Tuo irti päästäminen on toki helpommin sanottu kuin tehty. Silloin kun siinä edes hetkellisesti onnistun, mieli tuntuu saavan tilaa, ja voi vain antaa hiljaisuuden tapahtua.

Hiljainen maisema on luksusta korville ja mielelle. Kokemuksen erityisyyttä vahvistaa tieto siitä, että hiljaiset ympäristöt ovat käymässä vähiin.  Melua on maailmassa aivan liikaa. Ihmistoiminnan äänipäästöt eivät ole vain harmillinen viihtyisyyshaitta, vaan aito ympäristöongelma, jolla on haitallisia vaikutuksia niin ihmisille kuin muullekin elolliselle.

Ympäristömelu on eräänlaista ääniroskaa. Se on toiminnan sivutuote, jonka olemme usein valmiit hyväksymään tai ainakin sietämään, koska samalla saavutetaan jotain itselle hyödyllistä. Riittävän suurina voimakkuuksina, toistuvana ja jatkuvana melu on yksinkertaisesti vaarallista, mutta meluun liittyy myös subjektiivinen elementti: häiritsevyyden tai haitallisuuden kokemukset ovat yksilöllisiä.

Melun tuottaminen on eräänlaista tilan ja ajan valtaamista. Melua on vaikutusalueellaan mahdoton olla kuulematta, niin kauan kuin sitä jatkuu. Niinpä melu on myös yhdenlaista ympäristön kulutusta, sen materiaalisen kulutuksen lisäksi, jonka johdosta melu aiheutuu. En tiedä, voisiko melua uusiokäyttää, mutta meluenergian talteenotto hyötykäyttöä varten olisi epäilemättä merkittävä ympäristöinnovaatio.

Kuten muidenkin jätteiden kohdalla, parasta melun torjuntaa on, ettei sitä alun alkaenkaan syntyisi. Tämä puolestaan vaatii toimintatapojen ja niiden taustalla olevan ajattelun muutosta. Se ei välttämättä ole helppoa – ihminenhän on tunnetusti valmis muuttamaan melkein mitä tahansa paitsi omia tapojaan (tunnustan kuuluvani tähän joukkoon).


Asiat eivät tietenkään ole mustavalkoisia. Esimerkiksi edellä kuvaamani hiljaisuustuokio on mahdollinen silloin, kun tunnen oloni riittävän turvalliseksi ja muutenkin kohtalaisen hyvinvoivaksi. Suhteeni kevättalven hiljaisuuteen voisi olla hyvin toisenlainen jo siinä tapauksessa, että olisin kylmissäni, kastellut kenkäni ja sisälle lämpimään ei olisi pääsyä, vakavammista uhkista puhumattakaan.  Ei myöskään ole itsestään selvää, että kaikki ihmistoiminnan tuottama ääni olisi pahasta, ja osaavathat luontokappaleetkin toisinaan olla häiritsevän äänekkäitä.

Ympäristön meluongelma on todellinen, ja tuntuu mahdottomalta, että yksittäisen tarhurin henkilökohtaisilla hyvinvointihiljaisuuksilla voisi asiaan mitenkään vaikuttaa. Jokin vaikutus omassa ympäristössä, siis siellä missä joka tapauksessa olemme, on kuitenkin mahdollinen.

Kuunteleminen on avoinna olemista ympäristön äänille ja hiljaisuuksille. Kuuntelemisen harjoittaminen tekee tietoisemmaksi kaikenlaisista äänistä, myös itse aiheutetuista, ja sitä kautta edelleen tietoisemmaksi siitä, kuinka kohtelemme ympäristöämme. Ja tämä tietoisuuden uskoisin vaikuttavan (sen ainakin tulisi vaikuttaa) lopulta myös toimintaan.

Tarhurin tapauksessa kiusallisia ajatuksia herättääkin esimerkiksi ruohonleikkuu, haketus ja muut sen kaltaiset askareet: onko olemassa välttämätöntä tai edes tarpeellista melua?

Tällaisiakin kysymyksiä tarhurin on syytä kuulostella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.