Tämäkö taidetta? (1)

Otsikkokuva ei esitä omatekoista Nancy Holt -plagiaattia, vaan kyseessä on yksinkertaisesti metsän reunaan vuosia sitten jätetty kaivonrengas. Sillä kieltämättä on kuitenkin oma karu estetiikkansa, ja hiljakseen sammaloituneena, unohdetun oloisena, talvipäivän vinossa valossa, rengas houkutteli minut hetken aikaa leikkimään ajatuksella, voisiko se olla taidetta.

Miksi ei voisi?

Entä puutarha? Ilman muuta puutarhaan voidaan sijoittaa veistoksia ja muita taideteoksia, mutta voisiko puutarha itse, kasveineen kivineen kaikkineen, olla taidetta? Myös ei-ammattimainen kotipuutarha?

Hetkittäin puutarhassa tulee kokemuksia, jotka muistuttavat taiteen äärellä olemista. Mielen tavoittaa jokin omanlaisensa merkitysrykelmä, jossa kauneuden, kaaoksen ja järjestyksen elementit kohtaavat jollakin vaikeasti kuvattavalla, erityisellä tavalla.

En ole ollenkaan varma, että puutarhamme olisi taidetta. Todennäköisimmin ei ole. En siis yritä todistaa asiaa puoleen taikka toiseen, mutta pidän kiinnostavana tutkailla erilaisia aiheeseen liittyviä näkökohtia. Tällaisen aiheen parissa on hyvin helppoa eksyä kuvakielen ohueen yläpilveen tai kadota käsitteiden loputtomaan peilitaloon. Kysymys on vähintäänkin monisyinen ja ehkä mahdoton vastattavaksi. Aion kuitenkin yrittää.

Ajatuspolkuni on kolmiosainen. Aluksi (1) esitän omatekoisen näkemykseni aiheesta. Seuraavassa osassa (2) tarkastelen asiaa kirjanoppineiden avulla ja lopuksi (3) palaan ruohonjuuritasolle: mitä tämä kaikki voisi kotitarhurille tarkoittaa?

Lähtöruutu

Siitä, mikä on tai ei ole taidetta ja miksi, näyttää vallitsevan asiantuntijoidenkin – ja varsinkin heidän! – keskuudessa kaikkea muuta kuin yksimielisyys. Yhtä lailla kysymyksenalaista on, voiko puutarhaa ylipäänsä pitää taiteena, ja jos voi, niin millä perusteilla. Ja kuka siitä päättää?

Puutarhan taidekysymystä käsittelevässä kirjallisuudessa (josta tarkemmin sarjani seuraavassa osassa) tavataan aloittaa perusasioiden määrittelyillä, jopa tuskatuttavan perinpohjaisesti. Mitä on taide? Mikä on taideteos? Mikä on puutarha? Millainen on puutarhan ja luonnon suhde? Ja niin edelleen.

Tässä kohden oikaisen mutkia ja tyydyn vanhaan kunnon sarvikuonoargumenttiin: ”En osaa määritellä sarvikuonoa, mutta tunnistan sen, kun sellainen tulee vastaan.” Arkiymmärrys niin puutarhasta kuin taiteestakin riittäköön tässä yhteydessä.

Teos ja tekijä

Taiteella on aina tekijänsä, ja tämä pätee silloinkin, kun tekijää ei tunneta. Taide on inhimillisen toiminnan tulosta: tekoja, teoksia. Luonnonilmiöt eivät voine olla taidetta, vaikka ”luonnon taiteesta” joskus puhutaankin. Ajatus eläinten taiteesta on kiinnostava, mutten tässä yhteydessä käsittele sitä, sillä puutarhat ovat ihmistekoisia.

Teos on jokin sellainen, jonka voi mieltää yhdeksi kokonaisuudeksi. Usein kokonaisuus on jaettavissa osiin, ja osien suhteilla toisiinsa ja kokonaisuuteen on usein merkittävä rooli taidekokemuksessa, vaikkei kokija sitä tiedostaisikaan. Asiat vain tuntuvat olevan ”oikein”.

Teoksen tulee tavalla tai toisella erottua ympäristöstään, toisin sanoen sillä täytyy olla rajat, vaikka himmeätkin. (Onko teos taidetta, tai edes olemassa, jos kukaan ei huomaa sitä?) Camiel van Winkel kirjoittaa kokeellisen taiteen varhaisvaiheista 1970-luvun Alankomaissa kirjassaan During the Exhibition the Gallery Will Be Closed (2012). Idealistiset visiot taiteen viemisestä uusiin odottamattomiin ympäristöihin törmäsivät karuun realismiin: yleisöllä oli vaikeuksia löytää teoksia tai jos löysikin, ei aina tunnistanut niitä taiteeksi.

Taito ja tekeminen

Taiteeseen kuuluu taito. Tekijän on siis osattava muotoilla asiansa. Hänen on löydettävä kuvalle, kertomukselle, äänille – tai puutarhalle – oikea muoto siten, että kokijasta tuntuu: juuri näin, mutta eipä olisi tullut mieleen….

Taito voi olla suurempi tai vähäisempi. Tekemisen jälki voi olla hyvää tai huonoa, useimmiten ehkä jotain ääripäiden väliltä. Tai ehkä kyse ei ole hyvä-huono-asteikosta vaan moniulotteisemmasta laatuavaruudesta: ei ole vain yhdellä tavalla hyvää taidetta.

Tekemisen taitoon kuuluu kyky kuvitella: nähdä, kuulla, tuntea ennalta. Kuvitella vielä olemassa olemattoman teoksen piirteitä, ominaisuuksia ja niiden tuottamia vaikutelmia ja kokemuksia. Kuvittelu ja tekeminen ohjaavat toisiaan: kuvittelu kertoo, mitä pitäisi tehdä, tekeminen ja sen rajat puolestaan vaikuttavat siihen, mitä tulee kuvitelleeksi.

Kuvittelukin pohjautunee lopulta kokemukseemme todellisesta maailmasta. En tiedä, voiko kuvitella täysin olematonta, siis jotain sellaista, mille ei ole edes minkäänlaisia käsitteitä? Huomionarvoista on, että sanat käsite ja käsi ovat samaa alkuperää. Ajattelukin perustuu tekemiseen.

Kuvittelu on tekemistä eteenpäin puskeva voima. Se pakottaa etsimään keinoja, jolla mahdoton tulisi jotenkin mahdolliseksi. Taiteen piirissä näin tapahtuu, jollei muuten niin luomalla illuusioita, joihin kokija ainakin hetken aikaa uskoo tai haluaa uskoa. Kirjallisuudessa, kuvataiteessa, elokuvassa, näyttämöllä, musiikissakin on luotu vakuuttavia ja vaikuttavia mutta olemattomia maailmoja jo kauan ennen tekoälyä.

Katsojan silmä

Taide on pohjimmiltaan sosiaalinen ilmiö, siis ihmisten välistä toimintaa. Jos (kun) teos on ”tekijänsä näköinen”, se ilmaisee jotain tekijästään ja hänen ajatuksistaan. Toisinaan teoksen sanotaan ilmaisevan tunnetta, jopa kertovan tarinaa tai kommunikoivan jotakin itsensä ulkopuolisesta maailmasta. Erään katsantokannan mukaan taide ei ilmaisisi mitään muuta kuin itseään (”taidetta taiteen vuoksi”), mutta ilmaisua sekin.

Millaista tuo ilmaistava sisältö sitten ikinä onkin, on oltava olemassa joku toinen, jolle jotakin kerrotaan tai ilmaistaan. Samoin tuon jonkun toisen on oltava kykenevä lukemaan, ”ymmärtämään” teosta. Tuo lukutaito on harjaantumisen tulosta: se kehittyy kulttuurin äärellä ollessa. Itselle vieraat kulttuuri-ilmenemät näyttäytyvät helposti hahmottomina. Itse tuskin osaisin kiinnittää huomiota esimerkiksi rap-musiikin hienouksiin, ellei joku valistuneempi niitä minulle osoittaisi.

Yhteisö on mukana myös taiteen arvottamisessa. Taiteen rajat, siis se mitä milloinkin pidetään taiteena ja mitä ei, määrittyvät yhteisöllisesti, olipa tekijä itse mitä mieltä tahansa. Prosessi ei vaikuta erityisen demokraattiselta. Se ei perustu äänestyksiin tai enemmistöihin, vaan jonkinlaiseen hiljaiseen mielipidejohtajuuteen ja -vaikuttamiseen. Vaikka kaikki saisivatkin sanansa sanoa, joidenkin sanat otetaan vakavammin kuin muiden. Ei ole yhdentekevää, kenen mielestä taideteos on hyvä.

Pihalla taas

Tämä kaikki koskee myös puutarhaa. Puutarha on tarkoituksellisen inhimillisen toiminnan tulosta, sillä on tekijänsä (yksi tai useampia), se on rajattu ja erotettavissa ympäristöstään. Puutarha on usein tekijänsä näköinen, ja aiheeseen perehtyneelle visiitti ennestään tuntemattomassa puutarhassa merkitsee paljon muutakin kuin ”kivaa nurmikkoa ja kauniita kukkia.”

Edelleen, puutarhan suunnittelu, rakentelu ja ylläpito vaativat koko joukkoa erilaisia tietoja ja taitoja. Tiedot on koeteltava käytännössä ja taidot kehittyvät nimenomaan tehdessä. Puutarhaa visioidessa kuvittelulla ja intuitiolla on merkittävä rooli järkiperäisen ajattelun lisäksi.

Silti jää avoimeksi, voiko puutarha olla taidetta. Ongelma on siinä, että vaikka yllä sanottu pätee taiteeseen, se pätee myös melkein mihin tahansa muuhun inhimilliseen toimintaan. Kysymys taiteen ominaislaadusta jää vastausta vaille.

Sarvikuonoargumenttini on siis riittämätön. Se kelpaa kyllä omaan käyttöön, mutta sen avulla on vaikea perustella mitään. Ehkä sittenkin tarvitaan määritelmiä ja asioiden tarkempaa analysointia? Niinpä käännyn kirjallisuuden puoleen, kun jatkan aiheen käsittelyä seuraavassa tekstissäni.