Kiviä, hiekkaa ja sammalta
Otsikkokuva on Kioton Ryoan-ji-temppelin puutarhasta, jossa sijaitsevat ehkä maailman kuuluisimmat zen-kivet. Kävin Kiotossa marraskuun alussa, ja vierailin Ryoan-jin lisäksi myös Tofuku-ji-temppelin ja Kioton Keisarillisen Palatsin puutarhoissa.
Japanilaisiin puutarhoihin liittyy hyvin rikas symbolien maailma. Ymmärrän siitä vasta hyvin vähän, ja tietoni perustuvat lähinnä kirjoihin ja museokäynteihin. On yksi asia tietää symboleista jotakin, esimerkiksi että puutarhan kivet voivat symboloida saaria. Kokonaan toinen juttu olisi tuntea ja ymmärtää niitä merkitysmaailmoja, joita symbolit eri yhteyksissä virittävät. Mitä tässä kulttuurissa merkitsee, että puutarhan kivet symboloivat saaria? Joitakin tiettyjä saaria? Voivatko saaret puolestaan edustaa jotakin kolmatta? Mitä eri vivahteita puutarhan pienoismaisema voi saada? Ja niin edelleen.
Vanhoja oppeja
Kenties maailman vanhin tunnettu puutarhan rakentamista käsittelevä teksti on Japanissa noin tuhat vuotta sitten kirjoitettu Sakuteiki, ”Muistiinpanoja puutarhan rakentamisesta”. Se tunnetaan useampana toisistaan hiukan poikkeavana käsikirjoituksena (mm. vanhimmassa ei ole kuvia). Kirjoittajana pidetään vaikutusvaltaiseen sukuun kuulunutta Tachibana no Tohitsunaa (1028-1094), mutta täyttä varmuutta asiasta ei ole.
Ennen Kioton puutarhakäyntejä luin Sakuteikin Jiro Takein ja Marc P. Keanen englanninkielisenä käännöksenä (2018). Alkutekstin lisäksi kirjaan sisältyy valaiseva selitysosa, jossa kuvataan elinoloja ja tapoja Heian-kauden (794–1185) Kiotossa, aikakauden luontokäsitystä sekä buddhalaisia oppeja, jotka tuolloin vaikuttivat käytännössä kaikkiin elämänalueisiin, myös puutarhoihin.
Alkuperäinen teksti on varsin suppea ja tiivis. Se koostuu erilaisista lyhyehköistä toteamuksista ja oppilauseista, kuinka puutarha tulisi suunnitella ja mitä minnekin pitäisi sijoittaa. Aikanaan Sakuteiki oli ensimmäinen laatuaan, mutta lukiessa huomaa, että puutarhoja oli täytynyt olla olemassa jo pidemmän aikaa. Useammassa kohdassa viitataan ”vanhoihin oppeihin”, joita ikävä kyllä ei kuvata tarkemmin, sekä myös ”kirjoituksiin” ja ”salaiseen tietoon”.
Käsikirjoituksen alkuperäinen nimi olikin Senzai hishō, ”Salaisia huomioita puutarhasta”. Tiedon vapaata levittämistä ei tuolloin pidetty lainkaan suotavana, ja käsikirjoituksia säilytettiin satoja vuosia visusti suvun hallussa. Ensimmäinen julkaistu versio ilmestyi vasta 1779.
Kirjassaan Themes in the History of the Japanese Garden Art (2002) japanilaista puutarhasuunnittelua tutkinut maisema-arkkitehti Wybe Kuitert käsittelee myös Sakuteikia. Hänen mukaansa kyse on pienen yläluokkaisen piirin käyttöön tarkoitetusta kirjoitelmasta. Teksti käsittelee ajalleen tyypillistä kiotolaista palatsipuutarhaa ja näkökulma on varsin abstrakti. Keskeisiä ovat uskonnollis-filosofiset näkökohdat ja puutarhan symboliset merkitykset, joiden yhteydet esimerkiksi runouteen lukijan oletettiin tuntevan.
Sen sijaan käytännön kysymyksiä esimerkiksi siitä, kuinka tonnien painoiset kivet saadaan kammettua paikoilleen, ei juuri käsitellä.
Kuitertin näkemyksen mukaan Sakuteikin kirjoittaja oli kyllä perehtynyt puutarhan rakentamiseen, mutta vain turvallisen välimatkan päästä. Hän osasi suunnitella ja ohjeistaa, muttei vahingossakaan itse koskenut lapioon. Nykylukijalle kirja avaa ikkunan menneille vuosisadoille aivan toiseen maailmaan, vaikka mikään oman aikansa Kotipuutarhurin niksikirja se ei olekaan.
Sakuteikin aikaisia puutarhoja ei enää ole, tosin kaivauksista löydettyjen vanhojen puutarhojen jäänteiden perusteella on voitu päätellä yhtä ja toista. Kioton nykyiset vanhat puutarhat ovat kuitenkin (hiukan) uudempaa perua, mutta vähintään satavuotiaita silti, monet sitäkin vanhempia. Lisäksi Kuitert muistuttaa, että yhteisistä piirteistään huolimatta palatsipuutarhat (joita Sakuteikissa käsitellään) ja temppelipuutarhat (joissa vierailin) eivät ole sama asia. Lisäksi on teepuutarhoja, kuivia kivipuutarhoja, kävelypuutarhoja….
Edellä sanotusta huolimatta katselin Kioton puutarhoja Sakuteiki-silmälaseilla, sillä löysin Kuitertin kirjan vasta Kiotossa käytyäni. Vaikka Sakuteiki ei olekaan koko totuus vanhoista japanilaisista puutarhoista, avasi se kuitenkin länsimaisia silmiäni katsomaan asioita hiukan eri tavalla.
Kiviä
Kivet ovat japanilaisten puutarhojen aivan olennainen osa. Myös Sakuteikin ensimmäinen lause alkaa: ”Kivien asettelun taito…” (tai taide). Kyse on todellakin omasta taiteen lajistaan, jossa harjaantuminen vie vuosia.
Kivien valinta on tarkkaa – mitkä tahansa tontilta löytyvät möhkäleet eivät välttämättä kelpaa ollenkaan. Puutarhakiville on kehittynyt oma monipolvinen luokittelunsa käyttötarkoituksen, muodon, värin ja muiden ominaisuuksiensa perusteella. Parhaina pidetään iät ajat säälle alttiina olleita kiviä vuorilta, jokiuomista tai merenrannoilta. Isoimmat kivet voivat olla monen tonnin painoisia jättiläisiä, ja on vaikea kuvitella, kuinka ne on aikoinaan ennen konevoimaa saatu siirrettyä ehkä pitkiäkin matkoja.
Japanilaisen puutarhayrityksen sivuilla esitellään edesmenneen mestari Keiji Ueharan ajatuksia kivien asettelusta. Ensin kivet on opeteltava tuntemaan ja muistamaan, ne ovat yksilöitä. Sitten valitaan ja asetetaan paikoilleen puutarhan tärkein kivi, joka voi olla todella iso. Muut kivet asetellaan sitten ”sopiviin suhteisiin” sen mukaan. Kivet tulisi asetella yhdellä rupeamalla, mestarin keskittyneen intuition mukaisesti. Mitään ääneen lausuttuja sääntöjä ei ilmeisesti ole (tai mestari ei halua niitä paljastaa), ja liika etukäteissuunnittelu tai korjailu jälkikäteen voivat olla vain haitaksi.
Mieleen tulee sivellinkalligrafia: onnistuakseen se on tehtävä kerralla, muutamilla keskittyneen hallituilla liikkeillä.
Kiviasetelmissa toteutuu eräänlainen epäsymmetrian tasapaino. Tavoite on luonnonmuotoisuus, ikään kuin kivet olisivat luontaisilla paikoillaan jääkauden jäljiltä, vaikka todellisuudessa ovatkin tarkkaan aseteltuja. Puutarha on idealisoitu pienoismaisema; kivet näyttävät luonnonkiviltä, mutta voivat myös symboloida saaria tai vuoria, jopa vesiputousta tai virtaavaa vettä.
Kivet voivat saada myös muita merkityksiä: ne voivat symboloida buddhalaisia jumaluuksia tai vielä konkreettisemmin: Sakuteikissa kuvataan, kuinka henget tai jumaluudet voivat asettua kiviin asumaan ja että ne voivat vaihtaa olinpaikkaansa. Ilmansuunnat ovat tärkeitä: puutarhan tärkein kivi asetetaan ”katsomaan” aina lounaaseen, joka on otollinen ilmansuunta.
Koillinen sen sijaan saattoi olla vaarallinen: sieltä voivat pahat henget päästä puutarhaan talonväen vaivoiksi ja pahimmassa tapauksessa valloittaa jonkun puutarhan kivistä asumuksekseen. Tämän estämiseksi oli olemassa erilaisia keinoja, joista voimallisin oli erityinen Buddha-kivi. (En tunne asiaa tarkemmin.)
Vettä…
Toinen tärkeä puutarhan elementti on vesi. Useimpiin japanilaisiin puutarhoihin kuuluu lähde, puro, putous, lampi tai jokin näiden yhdistelmä. Samoin kuin kivistä myös vesiputouksista erotettiin useita alalajeja mm. veden virtauksen mukaan: onko vesivuo yhtenäinen vai jakautuuko se putouksen niskalla useammaksi osaksi, hajoaako vesi pisaroiksi ja niin edelleen. Luonnollisesti kivien asettelu oli yhtä tarkkaa vesiputouksien äärellä kuin muuallakin puutarhassa.
Kyse ei ole pelkästään ”viehättävästä vesiaiheesta” tai puutarhan kastelusta, vaan Sakuteikista käy ilmi, että vedellä oli myös henkisen puhdistumisen kannalta tärkeä tehtävä. Virtaavan veden uskottiin torjuvan sairauksia ja muuta pahaa ja siten edesauttavan talonväen menestystä ja hyvinvointia. Puron tuli alkaa pohjoisesta, kiertää rakennukset itäpuolitse etelässä sijaisevaan lampeen, ja edelleen virrata lounaaseen pois puutarhasta.
Puutarha ei kuitenkaan ollut varattu pelkästään yleville tarkoituksille, vaan se oli myös yläluokan sosiaalisen elämän tärkeä paikka. Toisin sanoen siellä juhlittiin. Kaupunkitonttien koko muinaisessa Kiotossa määräytyi sen mukaan, miten omistaja sijoittui yhteiskunnan moniportaisella arvoasteikolla. Mitä korkea-arvoisempi isäntä, sen suurempi piha, ja suurin puutarha oli tietysti keisarilla. Suureen puutarhaan mahtui isompi lampi, ja kunnon lammessa juhlaväki saattoi esimerkiksi soudella.
Joihinkin juhliin kuului myös improvisoitujen runojen lausuminen. Lampeen tai puroon asteltiin kelluvia viinimaljoja, ja kun kuppi osui omalle kohdalle, se kuului juoda tyhjäksi ja keksiä tilanteeseen sopiva runo. Jos kilpalausunta jatkui koko illan, lopputuloksen voi arvata.
Temppelipuutarhoissa meno oli todennäköisesti huomattavasti hillitympää.
…ja hiekkaa
Puutarhaan kuuluu myös tasainen valkoinen hiekka tai hienojakoinen sora. Hiekka voi jopa korvata veden; tästä paras esimerkki on askeettinen kuiva kivipuutarha (karesansui). Kioton Ryoan-ji on tällaisesta zen-puutarhasta ikoninen esimerkki. Hiekka haravoidaan säännöllisesti taidokkaille kuvioille, jotka voivat jäljitellä veden liikettä ja aaltoja tai muodostaa erilaisia geometrisia kuvioita. Haravointi on osa zenin harjoittamista ja luonnollisesti haravointikuvioillakin on oma symboliikkansa.
Itselleni uusi tieto oli se, että haravoidulla soralla puutarhassa oli alkujaan myös hyvin käytännöllinen syynsä. Sitä käytettiin varashälyttimenä. Soralla ei pysty kävelemään äänettömästi, minkä lisäksi jälkien peittäminen oli haravointikuvioiden vuoksi vaikeaa ja kesti helposti aivan liian kauan.
Puita ja muita
Kasveista Sakuteikissa kerrotaan yllättävän vähän, niiden hoidosta tuskin mitään. Erityisaseman saavat puut ja puuvartiset kasvit, kuten männyt, sypressit, katsurat, bambut ja pajut, sekä tietysti kirsikkapuut ja vaahterat. Kirsikankukinta keväällä on edelleen suuri tapahtuma, samoin parhaille syysvärien ihailupaikoille on sesonkiaikaan suorastaan tungosta.
Puiden valinta ja sijoittelu on yhtä tarkkaa kuin kaikki muukin. Tuon ajan puutarhureiden on täytynyt olla selvillä kasvien kasvuvaatimuksista, mutta Sakuteikissa annetaan ohjeita lähinnä puiden oikeista lukumääristä sekä otollisista sijainneista.
Sakuteikissa todetaan: ”puun ei tarvitse olla iso, mutta sen tulee olla vanha.” Tämä viittaisi täysikasvuisten puiden siirtämiseen, mikä ei nykykeinoinkaan ole yksinkertaista eikä onnistunut lopputulos mitenkään taattu. Tätä on kuitenkin oikeasti tehty: esimerkiksi North American Japanese Garden Associationin sivuilla on 1900-luvun alkupuolella otettuja valokuvia isojen puiden siirtämisestä.
Kukkivista kasveista Sakuteikissa mainitaan että on suotavaa istuttaa esimerkiksi liljoja, kelloja, kuunliljoja ja petunioita, mutta tarkemmin kukkakasveja ei käsitellä. Edellä mainitsemani Kuitert arvelee, että kasveihin liittynyt symboliikka oli Sakuteikin lukijoille niin itsestään selvää, ettei siihen tarvinnut sen kummemmin puuttua. Kuitertin mukaan tässäkin kyse oli nimenomaan symbolisista merkityksistä ennemmin kuin visuaalisesta vaikutelmasta. Jo yksittäinen kasvi saattoi tuoda tarvittavan merkityslisän puutarhaan.
Sammal
Jos eurooppalaisen puutarhan peruselementti on nurmikko, Japanissa sen tilalla näyttäisi olevan sammal. Se ei vaadi säännöllistä leikkaamista, mutta kitkeminen on tarpeen, jos tasaista vihreyttä halutaan. Sammal ei myöskään kestä tallaamista, joten sitä on ihailtava terasseilta tai poluilta käsin. On jopa kokonaisia sammalpuutarhoja: Kiotossa Saihoji-temppelin puutarhat ovat ehkä tunnetuimpia tämän lajin edustajia.
Sammalella on tärkeä rooli muissakin puutarhoissa. Kuivan puutarhan kiviä erottaa valkoisesta hiekasta yleensä tarkkarajainen sammalympärys. Tofuku-jin temppelissä rakennuksen jokaisella neljällä sivulla on puutarha. Rakennuksen varjoisalla pohjoispuolella on pieni sammalpuutarha, jossa sammal muodostaa kivilaattojen kanssa vaihtelevan ruutukuvion. Muutamat sammalneliöt ovat kasvaneet todella muhkeiksi ja pehmentävät asetelman ankaraa geometriaa.
Sammal ja kivet voivat kohdata monin eri tavoin. Ryoan-jin temppelin ja varsinaisen temppelipuutarhan ympärillä on suuri metsäinen puutarha polkuineen ja lampineen. Suomalaisittain sitä voisi ehkä kutsua puistoksi. Puiden alla on hyvin varjoisaa ja maanpinta on lähes kokonaan sammaleen peitossa. Huomiota herättävät isot luonnonkivet. Maasto ei muuten vaikuta mitenkään kiviseltä, joten luultavasti lohkareet on sinne varta vasten tuotu. Joidenkin kivien lähettyvillä on myös muusta kasvillisuudesta erottuva pensas tai muu selvästi istutettu kasvusto. Tämäkin viittaisi siihen, että kivet eivät vain satu sijaitsemaan puiden siimeksessä. Noillakin kivillä on varmaan jokin erityinen merkityksensä, vaikka se jäikin minulle arvoitukseksi.
Päätän Sakuteiki-turistikierrokseni tähän. Pelkästään Kiotossa on satoja puutarhoja (yksityispihojen lisäksi), joten tutkittavaa riittäisi loputtomiin. Pienelläkin selailulla esimerkiksi Real Japanese Gardens -sivustolla tai North America Japanese Garden Associationin sivuilla pääsee kurkistamaan maailmaan, josta tämä kirjoitukseni on vain pienen pieni pintaväre.
Historiaan perehtyminen antaa aina perspektiiviä ja syvyyttä asioille, mutta se ei ole välttämätöntä. Puutarhojen kauneudesta voi myös aivan hyvin nauttia vain menemällä paikalle.
