Hiljaisuuden puutarhoissa

Niin idässä kuin lännessäkin luostarit ovat paikkoja hiljaisuuden harjoittamiselle. Monien luostareiden yhteydessä on puutarhoja, joiden tarkoitus on tarjota otollinen ympäristö hiljentymiselle ja mietiskelylle. Myös puutarhan hoitaminen saattaa kuulua osana hiljaisuuden harjoittamiseen.

Zen-luostareiden puutarhat ovat askeettisia. Niin sanotussa kuivassa kivipuutarhassa (karesansui) ei ole edes vettä, joka yleensä on japanilaisen puutarhan tärkeä elementti. On vain valkoista hiekkaa, kiviä ja sammalta kivien ympärillä.

Moni luostari on nykyään ainakin osittain avoinna myös yleisölle. Tunnetuimmat ovatkin muodostuneet varsinaisiksi turistikohteiksi, kuten esimerkiksi Ryoan-ji Kiotossa (josta kirjoitin aiemminkin).

Ryoan-ji

Ryoan-jin luostari puutarhoineen on perustettu 1450, mutta todennäköisimmin kivipuutarha ei ole alkuperäisessä asussaan. Ensimmäiset kirjalliset maininnat puutarhasta ovat 1680-luvulta, ja silloin siellä kerrottiin olleen yhdeksän isoa kiveä. Nyt kiviä on viisitoista. Nykyisen ”uuden” kivipuutarhan arvioidaan olevan Edo-kaudelta (1615-1868). Tekijästä ei ole säilynyt tietoja.

Ryoan-ji on ehkä maailman tunnetuin karesansui. Se mainitaan kirjoissa ja nettisivuilla lähes aina, kun japanilaisista puutarhoista on kyse. Maine varmasti vaikutti odotuksiini: tämä on nyt Se Puutarha, tämä on The Rock Garden…

Puutarhan askeettisuus on rauhoittavaa. Samalla kun ulkoisesti pysähtyy ja hiljentyy, saakin huomata ajatustensa seikkailevan sinne tänne. Monenmoisen joutavan lisäksi tulin puutarhaa katsellessa ajatelleeksi muun muassa selitysten löytämisen tarvetta ja askeettisuuden kauneutta.

Puutarhan tarkoitus?

Kivipuutarhaan ei pidä mennä tallustelemaan, vaan sitä katsellaan perinteiseen tapaan eräänlaiselta katetulta terassilta. Ryoan-jin kivet on aseteltu siten, ettei ole sellaista kohtaa, josta näkisi kaikki kivet yhdellä kertaa. Myöskään ei ole yhtä oikeaa, optimaalista tai parasta pistettä tarkastella puutarhaa. On vain erilaisia paikkoja ja näkymä vaihtelee sijainnin mukaan.

Tästä tiedosta huolimatta (tai ehkä sen vuoksi?) oloni oli hiukan hermostunut. Oliko valitsemani katselupaikka sittenkään hyvä? Olisiko joku toinen kuitenkin parempi? Pitäisikö vaihtaa? Vanha juttu: naapurikiven juurella sammal on aina vihreämpää.

Kivet on sijoiteltu epäsymmetrisesti pieniin ryhmiin, eivätkä ne muodosta mitään helposti hahmottuvaa kuviota. Vaikutelma on kuitenkin äärimmäisen tasapainoinen. Siinä on jotain samankaltaista rauhaa kuin luonnonmaisemissa parhaimmillaan.

Asetelma tuntuu pakenevan selitystä. Ovatpahan kivet vain paikoillaan niin kuin olisivat aina siinä olleet. Miksi ne ovat juuri niin kuin ovat, jää avoimeksi. Aikojen kuluessa onkin ehdotettu monenlaisia selityksiä siitä, mitä kivet voisivat ”tarkoittaa” tai ”merkitä”.

On ajateltu asetelman esittävän saaria meressä, ”tiikeriemoa ja kolmea pentua” (perinteinen looginen pulmatehtävä) tai symboloivan buddhalaisuuden viittä pyhää vuorta. Erään arvelun mukaan kivirykelmiä sopivasti yhdistelemällä muodostuisi ”sydäntä” tarkoittava kiinalainen kirjoitusmerkki.

Joku oli huomannut sellaisenkin seikan, että jos piirretään suorat viivat kiviryhmien väleihin jäävien tyhjien tilojen keskikohdilta, syntyy puukuvio, jota ei muodostuisi, jos asetelma olisi hiukankaan toinen.

Ellei taustalla ole jotain todella salaista symboliikkaa, uskottavimmalta tuntuu ajatus, että kyseessä olisi eräänlainen puutarhan muotoon rakennettu kōan. Kōanit ovat zen-mietiskelyn harjoittamiseen tarkoitettuja arvoituksellisia ja usein ristiriitaisia lauseita, eräänlaisia mahdottomia tehtäviä, joita mestari antaa oppilaalleen. Kōania mietiskelessä selittävä ja järkeilevä mieli lopulta joutuu luovuttamaan, koska ratkaisua ei ole.

Eräs tunnettu esimerkki kōanista: ”Käsiä yhteen taputtaessa syntyy ääni. Millainen ääni syntyy, kun taputtaa yhdellä kädellä?”

Hälyä

Ryoan-jia tuli katsomaan myös useita bussiryhmiä. Isompi porukka pitää väistämättä jotain ääntä, mutta askelet tai hiljainen puhe ei juuri häiritse. Aina kuitenkin on myös niitä, jotka eivät kerta kaikkiaan edes yritä olla hiljaa, vaikka portilla kävijöitä muistutetaan monella kielellä siitä, että luostari on hiljaisuuden paikka.

Muuankin pikkuporukka jutteli ja nauroi täyteen ääneen kielellä, jota en ymmärtänyt. Äänenpainoista arvelin puheenaiheiden olleen niitä näitä, tuskin ainakaan liittyivät vierailun aiheeseen, zen-puutarhaan.

Päätin olla häiriintymättä. Tuntematonta kieltä oli varsin helppoa olla seuraamatta, ja ainakaan se ei tuonut mieleen mitään häiritseviä mielikuvia. Mielen sisäistä melua oli muutenkin tarpeeksi.

Niukkaa ja kaunista

Kivipuutarhat ovat äärimmäisen pelkistettyjä. Kun tarkastelun kohde on hyvin askeettinen ja niukka, jokainen yksityiskohtakin tuntuu merkitykselliseltä. Yksityiskohtiin tulee yksinkertaisesti kiinnittäneeksi enemmän huomiota, kun niitä on vähän. Kaikkea on vähän.

Askeettisuudessaan puutarhat ovat kauniita. Tämä toi mieleen ajatuksen, että jos askeettisuus ei piittaa kauneudesta ja esteettisyydestä, tai jopa kieltää ne, menetetään jotain inhimillisesti hyvin tärkeää. Mielestäni tämä pätee riippumatta taustalla olevista päämääristä, toisin sanoen perustuipa askeettisuus sitten ekologisiin, poliittisiin, uskonnollisiin, taiteellisiin tai mihin tahansa muihin syihin.

Askeettisuus on aina niukkaa, mutta miksi sen pitäisi olla myös olla ankeaa? Ainakin japanilaiset kivipuutarhat ovat konkreettinen osoitus siitä, että askeettisuus ja kauneus on mahdollista yhdistää, vieläpä hyvin vaikuttavalla tavalla.

Kohti paljasta katsomista

Katselin puutarhaa melkein tunnin. Välillä otin valokuvia, sitten taas vain katselin. Vähitellen mielen häly alkoi laskeutua, ja hetkittäin huomasin vain katselevani, ilman selityksiä tai kysymyksiä, paljaasti. Puutarhassa on kiviä, hiekkaa ja sammalta, taustalla muuri. Siinä se.

Näköjään puutarhan kōan toimi myös omalla kohdallani. Vaikka tiesin, ettei mitään yhtä tiettyä merkitystä kiville ole olemassa, tai ainakaan sellaista ei tunneta, mieleni silti etsi selityksiä, sääntöjä, järjestystä, halusi ymmärtää kokemaansa.

Kun kaikki mieleen nousseet selitykset oli käyty läpi eikä mitään vakuuttavaa vaihtoehtoa ollut löytynyt, jäi jäljelle katseleminen.

Tätä samaa teen vapaahetkinä omassakin puutarhassa: katselen sitä eri suunnista. Maisemaa, istutuksia, kasveja, puunlatvoja, varjoja, pilviä. Valon sävyjä ja tuulen suuntaa. Lintuja. Mitä milloinkin.

Muutama mielipaikka on vakiintunut, mutta välillä siirryn tietoisesti sinne, missä en yleensä oleile. Välillä mietin ja suunnittelen aktiivisesti, mutta ajatukset harhailevat, haihtuvat…  ja lopulta jää vain katseleminen ja oleminen.

Pilvet kulkevat ja aurinko, puutarha vain on ja tekee mieli sulautua maisemaan.