Auringon alla

Juhannuksen jälkeisinä viikkoina kesä tuntuu hetkeksi seisahtuvan. Puutarhassa kasvu jatkuu, mutta sen tuntu on toinen kuin kevään kasvupyrähdyksen aikaan. Vihreys on muuttunut olotilaksi. Päivät seuraavat toisiaan: lämpöä ja valoa riittää vuorokauden ympäri, vaikka hiljalleen alkavan valon vähenemisen alkaakin heinäkuun puolenvälin iltoina jo huomata.

Myös äänimaisema on toinen: linnunlaulu on vaimentunut murto-osaan toukokuisesta vimmaisuudesta. Emoilla on nyt ruuhkaviikot pesueensa ruokkimisessa, eikä pesäpaikkaansa varmaan muutenkaan liiemmin kannata kuuluttaa. Auringon laskun aikoihin lehtokurppa vielä kurnuttaa iltalennollaan, jossain kauempana laulaa rastas. Välillä on hiljaista. Käen kukkua ei enää juuri kuule.

Hyttysiä tuntuu olevan tänä kesänä normaalia vähemmän, mikä tietenkin henkilökohtaisesta näkökulmasta lisää mökkielämän mukavuutta. Mutta entä pääskyspesue piharakennuksen räystään alla? Toivottavasti muita ötököitä riittää ruuaksi. Hyttysvähyys johtunee ainakin osittain kevään ja alkukesän kuivuudesta. Hyttystoukat kehittyvät seisovassa vedessä, ja kevään sulamisvedet lienevät kuivuneet nopeasti eivätkä vähäiset sateet ole auttaneet riittävästi.

Kuivuus on tietysti koetellut puutarhaakin eikä kesäkuinen helleaalto helpottanut asiaa. Keittiötarhan kevätkylvöjen jälkeen emme päässetkään mökille muutamaan viikkoon, ja kun kastelija puuttui, monet kasvit itivät huonosti, jotkut eivät lainkaan. Huono sato kieltämättä harmittaa, mutta vaarallista se ei kotitarhurille ole (ammattiviljelmät ovat aivan toinen juttu). Ja voihan olla, että tilanne kesän mittaan vielä jossain määrin korjaantuu.

Myös monet perennakasvustot ovat tavanomaista matalampia ja rehevyys on vaatimattomampaa. Siitä huolimatta esimerkiksi pionit kukkivat yltäkylläisesti, mutta niin pionien kuin muidenkin perennojen kukinta eteni harmillisen nopeasti. Kolmeakymmentä astetta lähenevä helle nuudutti kukat muutamassa päivässä. 

Helle nuudutti myös tarhurin. Pienetkin puuhat puutarhassa tuppasivat siirtymään illansuuhun, jolloin lämpötila laski alle hellerajan. Isommat aikomukset jäivät suurelta osin toteuttamatta, toisin sanoen ne siirtyivät odottamaan aikaa parempaa.

(Viime päivien huolestuttavat uutiset maailman lämpöennätyksistä vahvistavat ajatusta, että tämä saattaa olla esimakua uudesta normaalista, johon kotitarhurinkin tarhassaan on sopeuduttava. Mitä kaikkea sopeutuminen käytännössä tulee tarkoittamaan, jää nähtäväksi.)

Kuihtumisen kuvia

Kärkkyessäni kameran kanssa puutarhan kukkeimpia h-hetkiä – jotka kuluneen kesäkuun aikana olivat erityisen ohimeneviä – tulinkin ajatelleeksi, miksen yhtä lailla voisi kuvata myös kuihtumista ja lakastumista. Prototyyppisissä puutarhakuvissa kukkakasvit näytetään yleensä parhaassa loistossaan, niin virheettöminä kuin mahdollista, mutta täydelliset kukkakuvat eivät mielestäni saisi olla kuvaavan tarhurin ainoa vaihtoehto.

Kukinta on lopulta vain yksi vaihe kasvin elämänkierrossa. Lakastuminen on välttämätöntä kasvin siirtyessä kypsyttelemään siemeniään, jotka taas ovat elämän jatkumisen edellytys. Kukinta on kasvin ”nuoruusvaihe”: kuusikymppisenä tarhurina pakostakin tulee mieleen, kertooko täydellisten kukkakuvien metsästys lopulta jonkinlaisesta ikuisen nuoruuden tavoittelusta?

Niin tai näin. Joka tapauksessa kukat ovat kauniita, kiinnostavia, tarkemmin katsoessa joskus outojakin, jopa taianomaisia. Niitä vain tekee mieli kuvata. .Jos ja kun puutarhanhoidon eräs tavoite on kukkaloiston aikaansaaminen omalle pihalle, puutarhan kuvaaminen hehkeimmillään on noiden onnistuneiden hetkien tallettamista.

Valokuva onkin monikäyttöinen visuaalinen säilyke. Sitä nauttimalla voi palauttaa mieleen sellaisiakin tuntemuksia, jotka eivät ole visuaalista laatua. Erityisesti omat kuvat itselle tärkeästä aiheesta tuntuvat palvelevan tätä tarkoitusta silloinkin, kun ne eivät valokuvina ole erityisen onnistuneita.

On tietenkin lakastumista ja lakastumista. Mikään ei kuki ja kasva ikuisesti ja esimerkiksi monien kevätkukkijoiden vuodenkiertoon kuuluu, että keskikesään mennessä kaikki niiden maanpäälliset osat hiipuvat ja lopulta kokonaan häviävät. Ja syksyllä kaikkinainen lakastuminen kuuluu asiaan. Toinen juttu on sitten riutuminen, joka johtuu kasville sopimattomista olosuhteista, talvivaurioista, tuholaisista tai taudeista. Joskus syytä ei edes löydy.

On varmaan tarpeetonta asian inhimillistämistä, mutta luonnonkierron mukainen kuihtuminen on helpompi hyväksyä. Syksyisin lakastuminen tuntuu joskus jopa levolliselta: kaikella on aikansa. Ennenaikainen kuihtuminen sen sijaan jättää usein epämiellyttävän olon, varsinkin jos selitystä ei löydy tai jos kyse on tarhurin omasta virheestä. Kastella voi ja suojata, mutta aina se ei riitä.

Kuvatessani huomaan katsovani lakastuneitakin kasveja hiukan eri tavalla kuin muuten. Kuinka syntyisi kiinnostava asetelma? Väriskaala on toinen, mutta samalla tavalla etsin kauniita väriyhdistelmiä. Entä muodostavatko kuihtuneet ja vihreät kasvinosat visuaalisesti houkuttelevia muotoja? Lisäksi kaikki tavanomaiset kuvausasiat: valon suunta ja varjot, kuvan rajaus, tarkkuusalue ja niin edelleen.

Kuihtuneidenkin kasvien kuvaamisessa on loppujen lopuksi kyse – valokuvaamisesta. Ja: eikö lakastumisessakin voi nähdä jotain kaunista?

Kuivaa kasvua

Jotain iloakin kuivuudesta on ollut. Alkukesän kuivuus hillitsi nurmikon kasvua, varsinkin heinäkasvien osalta. Eräs aurinkoinen alue nurmikosta kasvoi erityisen huonosti, joten jätin sen kesäkuussa kokonaan niittämättä. Nyt en aiokaan leikata sitä ainakaan ennen elokuuta: päivänkakkarat, ketoneilikat, matarat, suolaheinät ja muut villinurmikkoomme aikojen kuluessa pesiytyneet ketokasvit ovat saaneet aikaiseksi pienen, mutta ihastuttavan villiniityn.

Ajatus niitystä on pyörinyt mielessäni jo aiempinakin kesinä. Luulin tapani mukaan, että niityn perustaminen vaatisi erityisiä toimenpiteitä, minkä vuoksi aikomus oli jäänyt odottamaan. Kuitenkin niitty syntyi nyt sillä, että olin tekemättä mitään, mikä tuntuu varsin hämmästyttävältä.

On kuitenkin huomattava, että paikka on niitylle otollinen. Maaperä on hiekkaista ja multa hyvin ohut. Lisäksi nurmikko on vuosikymmeniä vanha, ja se on pidetty niitettynä, minkä vuoksi puiden vesat tai hietakastikan tapaiset isot heinät eivät ole vallanneet alaa.  Jatkossa aion ylläpitää niittyä niittämällä sen kerran pari kesässä, tilanteen mukaan.

Kesä jatkuu, ja kaikesta yllä sanotusta huolimatta vihreys vallitsee. Sitä paitsi viime päivinä on ollut viileämpää ja hiukan sadettakin on saatu. Kuten edellä kirjoitin, pionit kukkivat tänä kesänä yltäkylläisesti, vaikka helteen takia kukinta jäikin lyhyeksi. Ehkä asian voi ajatella niinkin, että erityisesti tällaiset sääolot kehottavat tarttumaan hetkeen ja nauttimaan puutarhasta juuri silloin, kun aika on otollinen.