Vuodenkierto
Lumipuutarha

Lumipuutarha

Lumi tekee talvesta talven. Vaikka talvikauden alkaminen ja päättyminen virallisesti määriteltäisiinkin vuorokauden keskilämpötilan tai auringon aseman perusteella, vasta kunnon lumipeite tuntuu kertovan, että talvi on tullut. Lumeton talvi tuntuu kovin apealta, ja ajatus ilmastonmuutoksen mukanaan tuomasta talvien lämpenemisestä yksinkertaisesti ahdistaa.

Luonto, puutarha ja tarhurikin tarvitsevat lumitalvensa.

Lumi muuttaa puutarhan. Lumella on monia käytännöllisiä vaikutuksia: se suojaa pakkaselta (lumen alla on lähes aina nollakeli tai korkeintaan pikkupakkanen), mutta lumi myös painaa lakoon, katkoo oksia. Sulaessaan ja taas jäätyessään se voi aiheuttaa jääpoltetta ja muita talvivaurioita.

Siirrän nyt kuitenkin hetkeksi syrjään ajatukset lumen hyödyistä ja haitoista kasveille ja puutarhan muille asukkaille. Sivuutan myös ne työläät tuntemukset, joita syntyy, kun tarhuri saa muuttua talonmieheksi pitääkseen kulkuväylät avoimina.

Kysyn yksinkertaisesti: miltä lumi näyttää puutarhassa?

Talvista moninaisuutta

Lumi on meidän leveysasteillamme olennainen osa talvisen puutarhan monimuotoisuutta – myös esteettiseltä kannalta tarkasteltuna. Lumi on kaunista. Valo-olot ja väriskaala muuttuvat. Lumipuutarha saakin kovin erilaisia ilmeitä talven eri vaiheissa, alkaen syksyn ensimmäisten hallaöiden huurteesta ensilumesta aina keväthankien viimeisiin rippeisiin ja toukokuisen takatalven räntään.

Pakkasilla lumi näyttää toiselta kuin suojasään aikaan. Auringossa lumi kimaltaa, pilvisellä säällä se tuntuu himmenevän. Hämärissä hanki saa sinisen sävyn ja pimeälläkin sillä on oma hohteensa.

Ensilumen alla ruoho on vielä vihreää ja syksyn viimeiset perennat saattavat olla kukassa. Joinakin syksyinä saadaan kelpo kuorrutus nuoskalunta sulaan maahan, toisina ohut pakkaslumi hiutaloi pinnasta jo routivaa maata. Joskus ensilumi jää pysyväksi, usein ei. Pysyvä lumi, kaiken peittävä valkoinen saapuu puutarhaamme yleensä joulun tai uuden vuoden tienoilla.

Kaikenmoinen poikkeus oli talvi 2019-20, jolloin pääkaupunkiseudulla lunta satoi vasta huhtikuussa, sulaakseen heti kohta pois.

Puiden ja pensaiden oksille lumesta syntyy monenlaisia muodostelmia. Säistä riippuen oksat kuorruttuvat ohuella pakkasuntuvalla tai niihin tulee möykkyisempiä lumipalleroita. Tuuli tai suojasää tiputtelee lumet pois, ja toisinaan nuoskalumi katkoo isojakin oksia painonsa alle.

Lumi on oivallinen alusta varjojen erottua. Muodot korostuvat: koivun varjo on toinen kuin omenapuun. Kun aurinko on päivisinkin matalalla, varjot ovat pitkiä, ja kuuset tuntuvat jättävän puolet pihasta siniseen hämärään.

Tänäkin talvena puutarha näyttää hukkuvan hankeen. Avoimilla paikoilla lunta on yli puoli metriä, ja pensaiden ja puiden lisäksi vain tuhdeimmat talventörröttäjät yltävät enää näkyville. Vaikka kaikki vaikuttaa pysähtyneeltä, jäljet kertovat talvikauden hiljaiselosta: joku on tästä kulkenut.

Keväthankien kirkkaus valon lisääntyessä päivä päivältä herättelee tarhurinkin talvihorroksestaan, ja kun keväällä maa alkaa lumien sulamisen myötä paljastua, ei tarhuri tahdo malttaa odottaa. Lumi tuntuu enää olevan pelkkä este ja hidaste: pian pitäisi kasvun alkaa, vihreää odotetaan. Kuitenkin, jos sillä silmällä malttaa pysähtyä katsomaan, myös viimeiset lumenrippeet voivat olla varsin veistoksellisia.  

Kevät on oikullinen vuodenaika. Takatalvi voi yllättää kesken kevätpuuhien, aivan samoin kuin ensilumi näyttää yllättävän autoilijat joka ikinen syksy.

Vielä ei olla noin pitkällä. On helmikuun loppu. Lunta riittää ja varmaan vielä lisää saadaan leudoista säistä huolimatta. Mutta lopulta viimeinenkin lumihiutale sulaa, ja routa. Vähitellen maa lämpenee ja kasvu alkaa, taittuakseen sitten aikanaan taas seuraavan talven tuloon.

0