Hortus conclusus

Menneenä syksynä korjailin puutarhamme vanhaa kiviaitaa. Siinä kiviä asetellessani tulin pohtineeksi muun muassa puutarhan aitaamisen ja rajojen merkitystä.

(Otsikkokuva on näkymä Canterburyn vanhan kaupungin alueelta – ei omasta puutarhastamme.)

Aidattu tai muuten ympäristöstään erotettu alue taitaa olla puutarhan prototyyppi. Historian saatossa puutarhat ovat useammin olleet aidattuja kuin eivät, vaikka aitaamisen syyt lienevätkin olleet moninaiset. Yhteistä monenlaisille puutarhoille näyttää olevan, että ne on omistettu jollekin tai joillekin tarkoituksille ja että pääsy sinne tai sieltä pois on ollut rajoitettua.

Monet puutarhaa merkitsevät sanat, kuten romaanisten kielten garden/Garten/jardin/giardino tai latinan hortus ovat alun alkaen tarkoittaneet yksinkertaisesti aidattua aluetta.

Suomeksikin puut ovat tarhassa.

Muurin takaa

Hortus conclusus, suljettu puutarha, vakiintui keskiajalla tarkoittamaan muureilla ympäröityä luostarinpuutarhaa. Vanhimmat suomalaiset puutarhat, joista on säilynyt tietoja, ovatkin olleet luostareiden muurien suojissa. Muurit takasivat rauhan sisäpuolella oleville ja erottivat puutarhan ulkopuolisen maailman hälystä.

Nuo puutarhat lienevät olleet askeettisuudessan myös kauniita, vaikkei niiden varsinainen tarkoitus ollutkaan tuottaa esteettisiä elämyksiä. Niissä kasvatettiin yrttejä ja muita tarpeellisia kasveja eri tarkoituksiin, minkä lisäksi rauhaisessa puutarhassa työskentely tuki hiljaisuuden harjoittamista. Tämä onkin yhteinen piirre niin idän kuin lännen luostaripuutarhoille uskontokunnasta riippumatta.

Muinaisissa Lähi-Idän puutarhoissa oli muurien sisällä katettu käytävä, jonka suojissa puutarhassa saattoi oleilla. Katos varjosti auringolta, samoin kuin puut, jotka olivat olennainen osa tuolloisia puutarhoja, samasta syystä. Kuitenkin ehkä tärkein puutarhan elementti oli vesi, elämän välttämätön perusta. Taidokkaasti rakennetut vesiaiheet viilensivät ilmaa edes hiukan, samalla kuin symmetrisesti asetellut kanavat symboloivat aikansa maailmankäsityksen mukaista neljää pyhää jokea. Eräiden tutkijoiden mukaan paljon myöhemmän eurooppalaisen muotopuutarhan samalla tavoin symmetrisesti asetellut käytävät olisivat samaa perua.

Tällaista muurien rajaamaa puutarhaa kutsuttiin Lähi-Idässä nimellä paradisos.

Omat rajat

Ajatus puutarhasta omana pikku paratiisina ei ole vieras kotitarhurillekaan. Puutarha on paikka, jonne voi vetäytyä omiin oloihinsa, yksityisyyteen, tai on ainakin niin, että puutarhalla on yksityinen puolensa kadulle tai tielle näkyvän julkisivun lisäksi.

Mökkipuutarhamme on hyvin yksityinen. Pienelle mökkitielle päin näkymä on nykyiselläänkin vaatimaton, ja kuusiaidan kasvamista odotellaan. Parhaat jutut ovatkin puutarhassa sisempänä. Mökkitonttimme on sen verran suuri ja metsäinen, ettei naapureihin ole edes näköyhteyttä aivan rantaa lukuun ottamatta, joten suojaisuus tässä suhteessa on taattu.

Luontaisesta suojaisuudesta huolimatta pidän ajatuksesta, että puutarhalla on rajansa. Haluan tietää mistä puutarha alkaa ja mihin se loppuu, vaikka toisaalta toivonkin sen sulautuvan ympäristöönsä. (Ehkä tärkeintä on, että sen rajat ovat tiedossani?)

Pohjoisen puolella puutarhan rajaa tie, tai oikeastaan näkösuojan virkaa toimittava sekalainen kasvusto vanhoja sireeneitä, vaahteroita ynnä muuta, sekä edellä mainittu kuusiaidan alku.

Lännen puolella piha-alue päättyy vanhaan kiviaitaan. Se on osa paikan historiaa ja kaunis katsella, vaikka suhteellisen matalana se ei juuri estä tulijoita. Esimerkiksi peurat loikkivat mennen tulle sen ylitse. Kiviaidan takana kasvaa tiivis kuusten rykelmä, joka myötäilee aitaa vapaamuotoisesti. Kuuset ovat hienot; lisäksi ne antavat näkösuojaa ja myös hillitsevät tylyimpiä luoteistuulia.

Eedenistämme itään nousee metsäinen rinne. Raja metsän ja puutarhan välillä on lähinnä mentaalinen, eikä se ole kovin jyrkkä. Kuitenkin olen yrittänyt pitää huolta, että puutarhakasvit pysyisivät omalla puolellaan eivätkä leviäisi metsään. Varsinkin lupiinit ovat tarkkailun alaisia; vuosikymmenten saatossa kylväytyneitä lupiineja saanen kiskoa ylös vielä monena kesänä.

Etelään, rannan suuntaan puutarha on avoin. Vaikka ”varsinainen puutarha” mielestäni rajoittuukin piha-alueelle tuvan ympäristöön, rantaan vievän polun varteen 80-luvulla istutetut alppiruusut luovat metsäpuutarhamaisen tunnun, vaikka alueen hoitotoimet rajoittuvat polun niittämiseen ja pihlaja- ja haapavesakon ajoittaiseen hillitsemiseen.

Rannassa on luontaisen metsäkasvillisuuden lisäksi pieni avoin alue, jonne mökkikauppoja edeltävänä kesänä oli levitetty hiekkaista täyttömaata. Nyt siitä on kehittymässä kostea, ajoittain märkä rantaniitty, jonka niitän kerran pari kesässä pusikoitumisen ehkäisemiseksi. Sen kasvillisuuteen en toistaiseksi ole juuri perehtynyt, mutta on kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan se kehittyy.

Sisällä ja ulkona

Kun jotakin aidataan sisään, aidataan samalla ulos jotain muuta. Useiden historioitsijoiden mukaan ennen 1800-luvun loppupuolta oli tavallinen ajatus pyrkiä aitaamaan luonto puutarhan ulkopuolelle, päinvastoin kuin nykyisin. Villi luonto koettiin tuolloin kaoottiseksi ja uhkaavaksi; ajatus ”alkuperäisestä luonnosta”, joka olisi ihailun ja suojelemisen arvoinen, syntyikin vasta 1800-luvun loppupuolella.

Toisin kuin entisinä aikoina, luonto on tervetullut puutarhaamme, ainakin suurimmaksi osaksi. Ainoat varsinaiset suoja-aidat ovat hedelmäpuiden ja keittiötarhan ympärillä (ensimmäisenä kesänä peurat söivät mansikat lehtineen ja perunanvarretkin), mutta muut rajajärjestelyt eivät oikeasti estä mitään tai ketään tulemasta, jos ovat tullakseen.

Jos jotakin yritän sulkea puutarhan ulkopuolelle, niin arkimaailman hopun ja hälyn. Ulkoisesti se tapahtuu yleensä luonnostaan maantieteen ansiosta, sillä mökkipuutarhamme on tunnin ajomatkan päässä työ- ja muista arkiympyröistä. Usein joudun kuitenkin huomaamaan, että pahin kiire ja häly onkin pään sisällä. Melu kulkisi siis mukana siinäkin tapauksessa, että puutarhamme olisi muurien ympäröimä.

Kuitenkin, jollain kumman tavalla puutarhassa oleminen ja tekeminen tuntuu siirtävän mielen toiseen moodiin, hitaampaan ja avarampaan. Ehkä mieli synkronoi itseään puutarhan olemistapaan, puutarhan aikaan, jossa kaikki asiat tapahtuvat verkkaisesti, silloin kun niiden aika on?