Välitiloja

Tulossa ja menossa

(19.12. 2025) Kuukaudet Japanissa ovat ohitse, ja odotan jatkolentoa Suomeen Tokion lentokentällä. Lähtöön on vielä monta tuntia.

Lentokenttä on kummallinen paikka. Se on välitila, jonkinlaista ei-kenenkään-maata. Lentokentälle ei jäädä oleilemaan, vaan kaikki ovat tulossa ja menossa, ja usein on kiire.

Tai niin kuin nyt: on vain annettava ajan kulua.

Näkymä ulos on lakoninen. Kentällä tapahtuu kaikenlaista, mutta koska ajoneuvoista ja ihmisistä ei sisälle saakka erotu mitään ääniä, ulkotila tuntuu olevan oma akvaariomainen maailmansa. Illan pimetessä kauempaa maisemasta erottuu enää erilaisia harmaita ja mustaa, jota punaiset keltaiset vihreät siniset valopisteet täplittävät.

Sisällä äänimaisema on hälyinen, satunnainen. Kuulutuksia japaniksi, englanniksi, kiinaksi ja ehkä muillakin kielillä: lento on lähdössä Taipeihin, Melbourneen, Jakartaan, Frankfurtiin, Mumbaihin. Puuttuvia matkustajia kuulutetaan, jollakin on matkatavaroissa jotain ongelmallista. This is the final call…

Ohitseni leijuu vieraskielisiä keskustelunpalasia, toistaiseksi en ole kuullut yhtään sanaa suomea. Vieressä odottavan perheen alle kouluikäiset kinastelevat kyllästyneinä keskenään. Taustamusiikkia ei onneksi ole.

Lentokenttä on liikettä, valoja ja ääniä, mutta toistaiseksi mihinkään ympärillä olevaan minun ei tarvitse reagoida. Huomaan ajautuvani jonkinlaiseen kuplamaiseen välitilaan, hiukan samankaltaiseen kuin mistä kirjoitin zen-puutarhoissa vierailtuani.

Moni asia on kuitenkin toisin. Puutarhat ovat intiimejä ja suljettuja, lentokentän mittakaava on teollinen, tuskin kenenkään yksittäisen ihmisen hallittavissa. Jos puutarhat ovat kulttuurin ja luonnon risteämä, lentokenttä edustaa järjen voittoa luonnosta: ihmiselle luonnostaan mahdoton lentäminen on tieteen ja tekniikan avulla tehty mahdolliseksi. Lisäksi kenttä on suunniteltu kaupallisuutta ajatellen eikä pidättyvyys ole hyve. Jos täällä on kulutettava aikaa, on vaikeaa olla kuluttamatta myös rahaa.

Lehtivihreää ei kentällä näy edes sen vertaa kuin kivipuutarhan sammalissa. Viherkasvit ovat keinotekoisia jäljitelmiä, vaikka näyttävätkin hämmästyttävän aidoilta.

Jäljittelyä

Puutarhoissa kasvit ovat sentään oikeita, mutta tavallaan puutarhakin perustuu jäljittelyn ideaan. Kirjallisuudessa usein mainitaan japanilaisen puutarhan jäljittelevän kauniina pidettyjä luonnonmaisemia. Japanilaisen puutarhaklassikon, Sakuteikin, kirjoittaja ohjeisti jo tuhat vuotta sitten:

Tarkastele maamme kuuluisia maisemia ja opi ymmärtämään niiden kiinnostavimmat piirteet. Luo sitten puutarhaan uudelleen näiden näkymien olennainen ydin, ei suoraan kopioiden vaan tulkiten. (Oma käännökseni Jiro Takein englanninkielisen käännöksen pohjalta)  

Kyse on eräänlaisten idealisoitujen pienoismaisemien luomisesta. Monissa japanilaispuutarhoissa tämä on selvästi havaittavissa: on lampia saarineen ja siltoineen, pienoisvuoriakin. Monet puut näyttävät vanhoilta, mutta ovat bonsai-henkisesti luontaista pienikokoisempia.

Pienoismaisemien ylläpito on oma taiteen lajinsa. Kerran satuin paikalle sopivalla hetkellä ja saatoin seurailla puutarhuria työssään. Mäntyjen syysleikkaus eteni kadehdittavan joutuisasti, vaikka puiden alle kertyneiden neulasten ja pikkuversojen määrä osoitti manikyyrin olevan hyvin perusteellinen. Tyylinmukainen ”luonnollisuus” näytti edellyttävän varsin voimallista puuttumista luonnonjärjestykseen.

Kaikki ei suinkaan ole pienimuotoista. Esimerkiksi Isessä sijaitseva Toyoke Daijingu -temppeli levittäytyy laajalle alueelle, josta suuri osa on puistomaista puutarhaa. Temppelillä on yli tuhatvuotinen historia, joten sen puilla on ollut aikaa kasvaa massiivisiin mittoihin, vaikka niitäkin lienee vuosi(satoj)en mittaan leikattu.

Jäljittely on tyyliteltyä, mutta se voi myös osoittautua ällistyttävän yksityiskohtaiseksi. Kuivissa karesansui-puutarhoissa kivien sanotaan symboloivan saaria ja veden tilalla on haravoitua hiekkaa. Tämän voi lukemallakin oppia, mutta vasta käydessäni Futaminourassa Tyynen meren rannalla ymmärsin, kuinka konkreettista tämäkin jäljittely voi olla. Moninaisen symbolimaailman lisäksi voi olla aivan silminnähtävääkin merkitystä sillä, että puutarhan kivet ovat merenrannalta peräisin.

Puutarhassakin on omat välitilansa, kuten portit, polut ja portaat, mutta puutarhan voi myös kokonaisuutena mieltää eräänlaiseksi välitilaksi. Mistään läpimenopaikasta ei ole kysymys, tarhurin mielestä ainakaan. ”Kohtaamispaikka” voisi olla parempi nimitys: puutarhassa kohtaavat kulttuuri ja luonto, ja myös todellisuus ja mielenmaisema. Edellä mainittu ”ideaalimaisemien uudelleen luominen” on juuri tätä.

Kohtaamiset ovat sitä suopeampia, mitä paremmin tarhuri ymmärtää luonnon reunaehtoja ja suostuu niihin. Todellinen viisaus taitaa olla siinä, että tarhuri oppii kuvittelemaan puutarhansa luonnon tavalla: millaisia tasapainoja ideaalien ja luonnon välille on mahdollista löytää?

Auringon askelia

Palasin Suomeen vuoden pimeimpään aikaan talvipäivänseisauksen aattona. Pian oli joulu, sitten seurasivat välipäivät. Nimensä mukaisesti välipäivätkin ovat eräänlainen välitila: syyskausi päättyi jouluun, uusi vuosi ei ole vielä kunnolla alkanut. Ajankulku, oikeammin ajankulun tuntu, on kuitenkin toinen kuin lentokentällä. Nyt tekee mieli asettua olemaan.

Ainakin lukukausien rytmissä elävä opettajaihminen minussa toivoo, etteivät päivät kuluisi liian nopeasti.

Vanhan sanonnan mukaan päivä on jo tapaninpäivänä kukonaskelen verran pidentynyt. Valon määrä alkaakin lisääntyä, mutta hyvin hitaasti – Helsingin korkeudella kukonaskel talvipäivänseisauksesta tapaninpäivään on noin minuutin mittainen. Uutenavuotena askelia on kertynyt jo noin kymmenen minuutin verran.

Tekee mieli ajatella, että päivän pitenemisen jo huomaisi. Luulen kuitenkin, että säätilalla on suurempi vaikutus. Kun Etelä-Suomessa tavanomainen vuodenvaihteen pilvipeite hetkeksi väistyy ja aurinko paistaa matalaltakin, ajatus kukonaskelien etenemisestä tulee helposti mieleen.

Talviauringon häilähdys saattaa myös herättää puutarhakärpäsen innokkaasti surisemaan ennen aikojaan. Mitään varsinaisia puutarhatöitä ei kuitenkaan nyt pääse tekemään. Vaikka aikaa ja halukkuutta olisikin, tarvetta ei ole, ja kun maa on jäässä, ei oikein mahdollisuuttakaan.

Olisi kuitenkin harha-ajatus pitää itsestään selvänä, että tarhuri hinkuisi pihapuuhiin kaiken aikaa, tai että hänen kuuluisi tehdä niin. Mieluummin ajattelen, että puutarhassa ei tarvitse tehdä mitään juuri nyt. Jos kuitenkin kärpänen on kovin sinnikäs, sen voinee päästää mielen puutarhoihin lentelemään; esimerkiksi ensi kesän maisemiin, tai sellaisiinkin, joiden ei ole edes tarkoitus koskaan toteutua.   

Olkoon talvensydän tarpeellinen välitila niin tarhurille kuin hänen tarhalleenkin. Kukollakin on vielä monta kuukautta aikaa ottaa askeleitaan, ennen kuin kevät on käsillä.