Yleinen
Ite-puutarha

Ite-puutarha

Jostain syystä olen aina vierastanut ajatusta, että joku toinen suunnittelisi puutarhamme. Se, että tämä joku toinen vielä rakentaisi ja istuttaisikin kaiken valmiiksi, tuntuu kerta kaikkiaan mahdottomalta. Jäisi vain katseleminen ja kasteleminen – mitäs hauskaa siinä olisi?

Heti perään haluan todeta, että arvostan suuresti oikeiden puutarhureiden ja suunnittelijoiden ammattitaitoa. Pienikin tutustuminen alan kirjallisuuteen on tehnyt selväksi, että olen näissä asioissa aivan harrastajatasolla.  Kirjoitan nyt siis vain ja ainoastaan omasta puutarhoinnistani.

En hetkeäkään epäile, etteikö puutarhamme voisi ammattilaisen jäljiltä olla monellakin tavoin ”parempi” tai ”toimivampi”. Olisin varmasti monta kertaa säästänyt virhearvioinneilta ja erilaisilta turhiksi osoittautuneilta yrityksiltä. Toisaalta juuri tämä yrityksen ja erehdyksen kultainen periaate on opettanut minulle yhtä ja toista niin puutarhastamme kuin itsestäni tarhurina.

Ammattilaiset olisivat myös aivan varmasti saaneet puutarhan paljon nopeammin valmiiksi. Kuitenkin kaltaiselleni elämäntapapuutarhurille oman puutarhan visiointi ja rakentelu on niin olennainen osa puutarhointia, että oikeastaan konseptiin kuuluu, ettei puutarhan kuulukaan tulla valmiiksi, ainakaan kokonaan.

Oman ja perheenjäsenten mielenrauhan säilyttämiseksi olen kuitenkin yrittänyt noudattaa ”yhden työmaan periaatetta”. Pyrin siihen, että puutarhassa olisi vain yksi kohde kerrallaan työn alla. Silloin sillä on mahdollisuus kohtuullisessa ajassa valmistua siihen pisteeseen, että kasvit on istutettu ja ne saavat alkaa asettua paikoilleen. Hoitotoimet tietenkin jatkuvat, mutta suunnittelun ja rakentelun suhteen puutarhan osat aikanaan valmistuvat. Ja jos tulos ei miellytä, ainahan asioita voi muuttaa – jollei nyt, niin ehkä jonakin tulevana kesänä…

En siis ajattele, että puutarhamme olisi erityisen ”hyvä” tai edes ”juuri sellainen kuin haluan”. Puutarhamme on sellainen, jollaista olen osannut ajatella ja jollaisen olen tähän mennessä onnistunut toteuttamaan. Voi hyvin olla, ettei tulos ole edes erityisen persoonallinen. Ainahan olen voinut sortua maneereihin ja kliseisiin, joita en itse edes ole tullut huomanneeksi. 

Olennaista on, että itse tehty tuntuu omalta.

Teoriassa…

Ite-puutarhalla tarkoitan siis harrastajapuutarhurin itse suunnittelemaa ja toteuttamaa puutarhaa, joka voi olla millainen tahansa. Oma tavoitteeni on epämuodollinen mökinpuutarha, joka olisi luonnonmukainen, viihtyisä, kaunis ja käytännöllinen. 

Jos yrittäisin tiivistää puutarha-ajatteluani yhteen lauseeseen, vastaus voisi olla ”vuorovaikutteisen tasapainon etsiminen”. Niin kasvit, ympäristö kuin tarhurin aikomuksetkin ovat moninaisilla tavoilla muuttuvaisia ja sidoksissa toisiinsa. Sen vuoksi myös niiden välisen tasapainon on oltava luonteeltaan vuorovaikutteinen, muuttuva. Ymmärtääkseni puutarhalla ei voi olla pysyvää lopputilaa, johon kehitys päättyisi.

Kun asetelmaan lisätään vielä ite-ulottuvuus, se, että rakentelen ja hoidan puutarhaamme pääosin itse, muuttuvaisuus ulottuu myös puutarhan suunnitteluun. Puutarhamme on sen verran laaja, että sen kunnostaminen kokonaan kerralla, esimerkiksi yhden kasvukauden aikana, ei ole mitenkään realistinen ajatus. Niinpä olen päätynyt – tai ajautunut – työtapaan, jota voisi hienosti kutsua ”vuorovaikutteisen suunnittelun periaatteeksi”; käytännössä se lienee hyvin lähellä sitä, mitä moni kotipuutarhuri tekee kaiken aikaa.

Ite-puutarhointini on siis eräänlaista tekemällä suunnittelua. Vaikka piirtelenkin ideoistani erilaisia luonnoksia ja karttoja, ite-puutarha ei kuitenkaan vaadi sitä, että koko puutarhasta olisi valmis, yksityiskohtainen suunnitelma, jollaisia puutarhakirjoissa näkee. Ainakaan minulla ei sellaista ole, ja vaikka olisikin, suunnitelma todennäköisesti ehtisi muuttua moneen kertaan ennen toteutumistaan.

On kuitenkin joukko puutarhan rakentelua ohjaavia ideoita. Eräs tuttava kuvasikin tilannetta ytimekkäästi: ”Sitä kutsutaan visioksi…”

Yhdenkin kesän – ja varsinkin talven! – aikana ehtii visioida jos jonkinlaista. Toisinaan ideat voivat olla myös ristiriidassa keskenään, jolloin kaiken toteuttaminen ei ole edes teoriassa mahdollista.  Ideat tapaavat kuitenkin olla hyvin joustavia. Niinpä suunnitelmat ”elävät” ts. muuttuvat ja muokkautuvat tehdessä ympäristön realiteettien ja tarhurin mielenmuutosten myötä. Jotkut ideat myös ”kuolevat”: ne jäävät syystä tai toisesta toteutumatta ja lopulta armeliaasti unohtuvat.

Vapaamuotoisuudestaan huolimatta puutarhan tietty yhtenäisyys on minulle tärkeää. Haluan puutarhamme kaikessa moninaisuudessaankin olevan yksi kokonaisuus, eikä vain joukko erilaisia juttuja, jotka sattuvat sijaitsemaan samalla pihalla. Kun puutarhan rakentelu väistämättä ulottuu monelle vuodelle, tietty silppuuntumisen vaara onkin olemassa. Jotta puutarha säilyisi yhtenäisen oloisena, uusien istutusten tulisi luonnollisesti sopia yhteen jo olemassa olevien kanssa. Ja jotta kokonaisuus ei vaikuttaisi liian keskeneräiseltä, oikeastaan uusien istutusten tulisi olla linjassa myös vielä toteutumattomien asioiden kanssa.

Tuo viimeinen vaatimus ei ole niin mahdoton kuin miltä se ensi lukemalta saattaa vaikuttaa. Kun tarhuri-suunnittelijoita on vain yksi, on todennäköistä, että päädyn toisiaan muistuttaviin ratkaisuihin toistamiseenkin: tyyli syntyy tavoista tehdä asioita.

…käytännössä

Vanhan puutarhan kunnostamisessa on se hyvä puoli, että puutarha on jo olemassa, eikä sen kunnostamisella ole erityistä kiirettä. Tilanne voisi olla hyvin toisenlainen esimerkiksi uudisrakennuksen työmaan jäljiltä.  Vanhan puutarhan kanssa tietty verkkaisuus on osoittautunut suorastaan hyveeksi. Minulta on kestänyt enemmän kuin yhden kasvukauden päästä selville, mitä kaikkea puutarhassa lopulta kasvaakaan. Esimerkiksi kukkimattomiksi taantuneita ruusuja on joskus ollut todella hankala huomata pitkäksi venähtäneestä heinikosta, ja säästämisen arvoisten kasvien siementaimia on löytynyt varsin omituisistakin paikoista.

Ite-puutarhointini perustekijöitä ovatkin kokeileminen ja aika. Alkuideasta ”valmiiseen” istutukseen minulta kuluu yleensä aikaa aivan järjettömän paljon, esimerkiksi seuraavan kesään. Kuvaavaa on, että neljännen mökkikesän jälkeen saatoin tyytyväisenä todeta saaneeni puutarhassa tehdyksi suuren osan siitä, mitä alun alkaen olin ajatellut tekeväni ennen ensimmäistä juhannusta.

Tällainen ajankäyttö on ite-puutarhurin luksusta. Kun asumme mökillä kesät läpeensä, puutarhassa ollaan päivittäin ja kaikenlaiseen tuumailuun on tilaisuuksia yllin kyllin. Jos suunnittelisin puutarhoja työkseni, en todellakaan rohkenisi ehdottaa asiakkaalle, että jos nyt katseltaisiin rauhassa tämä kesä ja ehkä seuraavakin ja päätetään vasta sitten…

Usein turvaudun vanhaan kunnon kuljeskelu- ja katselumenetelmään. Sitä tulen harjoittaneeksi esimerkiksi silloin, kun olen ulkosalla tekemässä varsinaisesti jotain muuta. Muun muassa ruohonleikkuun aikana puutarhaa ehtii katsella vähän joka kulmasta, ja mieli on muutenkin puutarha-orientoitunut. Silloin voi mieleen pompahdella uusia ideoita, vanhoja ajatuksia uudessa muodossa tai ylipäätään ratkaisuja erilaisiin puutarhakysymyksiin.

Ideoitten ensimmäiset kokeilukierrokset tapahtuvat yleensä vain mielessä: ”entäs jos…?… ei sittenkään… ehkä…?” Moni idea jää jo tähän ensimmäiseen seulaan, mutta joku ajatus on niin sitkeä, että se ilmaantuu uudelleen yhä uusina versioina. Seuraavassa vaiheessa saatan asetella jo kiviä ja keppejä merkeiksi, ja kun aika on kypsä, lopulta tartun lapioon.

Suunnitelmani tarkentuvat ja muokkautuvat vielä tehdessäni. Käytännössä näin käy joka kerta. Vasta kun uuden istutuksen tila on raivattu, alan konkreettisemmin hahmottaa kyseisen paikan uutta ilmettä. Samalla myös alkaa hahmottua se, paljonko kasveja kyseiselle alalle mahtuu ja toisaalta: minkä verran niitä vähintään tarvitaan.

Jos käytän jakotaimia aikaisemmista tai kunnostettavista istutuksista, pulaa tulee yleensä ennemmin tilasta kuin taimista, vaikka usein istutankin tiheämpään kuin kirjoissa sanotaan. Toki taimitarve olisi varmaan mitattavissa ja laskettavissa, mutta yleensä tulen toimineeksi silmämääräisesti ja käsivaralta.

Yleensä pyrin istuttamaan eri päivinä kuin teen pohjatöitä. Istuttaminen on mielestäni työn mukavin vaihe, eikä sitä ole syytä pilata yrittämällä saada väkisin valmista, lapiotöistä väsyneenä ja kiireessä, ennen kuin ilta hämärtyy liiaksi.

Joskus ulkoiset realiteetit yksinkertaisesti pakottavat ajattelemaan asioita uudelleen. Esimerkiksi pienen kivikkoistutukseni alkusysäys oli se, että ruohonleikkuuta haittaavat kivet osoittautuivat liian isoiksi siirrettäviksi. Kun paikka oli muutenkin paahteinen ja multakerros hyvin ohut, päätinkin tuoda paikalle lisää kiviä ja perustaa pienen kivikkotarhan.

Istutus jäi kuitenkin sinä syksynä puolitiehen, kun en saanut päätetyksi, mitä kyseisessä paikassa oikeasti haluaisin kasvavan. Seuraavana kesänä sain sitten huomata, kuinka luontoäiti olikin hoitanut loput: kukkivia ketokasveja oli ilmaantunut täyttämään tyhjiä paikkoja.

Ite-puutarha on siis eräänlaista keskustelua maiseman kanssa. Kesä kerrallaan tuo verkkainen dialogi etenee omaan suuntaansa, jota on mahdotonta täysin ennakoida. Ehkä siihen ei ole tarvettakaan.

Muotoutuipa puutarha lopulta millaiseksi hyvänsä, tarhurille on tärkeää, että puutarhassa oleminen voi jatkua.

0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *