Sivuversoja
Keräilykuumetta ja kokeilunhalua

Keräilykuumetta ja kokeilunhalua

”Tuo olis kiva, ja tuo… ja tuo on hieno… ja EHDOTTOMASTI tuo…”

Monikin tarhuri tunnistanee tilanteen: puutarhaliikkeessä ja varsinkin niiden verkkosivuja selaillessa saakin yhtäkkiä huomata olevansa kuin kuusivuotias karkkikaupassa. Ainakin omalla kohdallani houkutus kokeilla kaikenlaista tai ”kerätä koko sarja” herää hyvin helposti, milloin mistäkin aihepiiristä. Mitä harvinaisempi, omituisempi tai erikoisempi jokin asia on, sitä todennäköisemmin huomaan siitä kiinnostuvani.

Esimerkiksi hyvin vaikeasti hoidettavat kasvilajit herättävät heti mielenkiintoni. Kun viime kesänä luin sadepäivien ratoksi Pontus Wallsténin kirjaa The Lily species and their bulbs, sellaiset otsikot kuin Very Difficult Dryland Lilies tai Species Almost Impossible to Grow aiheuttivat välittömästi tuttua kutinaa. Aloinkin heti pohtia, kuinka laajalle ja monilajiselle liljatarhalle mahtaisi meikäläisissä oloissa olla edellytyksiä…  

Entäs jos…?

Kokeileminen kuuluu ilman muuta puutarhanhoidon ytimeen. Kokeilut ovat puutarhanhoidon suola, joita ilman koko homma olisi vaarassa muuttua tylsäksi. Kokeiluitta ei voi tietää, mikä juuri tässä puutarhassa menestyy, mikä ei. Luettu tieto on aina testattava myös käytännössä, ja puutarhanhoidossa tarvittavien taitojen oppiminen vaatii harjoittelua, siis kokeilemista. 

Kokeilut ovat kokemuksen edellytys. Muuten en oppisi tuntemaan omaa puutarhaani, enkä myöskään itseäni puutarhurina, Omat rajani ja rajoitukseni huomaan parhaiten käytännössä: Olenko halukas tai onko minun mahdollista sitoutua tähän tai tuohon? Nyt vai vasta myöhemmin?

Yleensä kokeilu lähtee liikkeelle uteliaasta ajatuksesta, joskus välttämättömyydestäkin – esimerkiksi silloin kun on keksittävä nopea ratkaisu yllättävään pulmaan. Tosiasiassa kotitarhurille oikeasti välttämättömiä asioita lienee puutarhassa aika vähän, joten kokeileminen on yleensä vapaaehtoista. Jos kokeilemaan on kuitenkin jo ryhdytty, tarhurin itsensä on suostuttava tiettyihin ehtoihin: puutarhakokeilut vaativat aikaa, tilaa, työtä – ja paljon kärsivällisyyttä.

Yleensä tulosten saamiseen menee vähintään yhden kasvukauden verran, usein kauemminkin. Tarhurin näkökulmasta ylivoimaisesti suurin osa kasvatuskokeilujen vaatimasta ajasta onkin odottelua, siis sitä, että kasvien annetaan vain olla ja kasvaa rauhassa. En liene ainoa, joka on mennyt katkomaan hauraita maanalaisia silmuja halutessaan tietää, kuinka edellissyksynä istutettu pioninjuurakko on mahtanut selvitä talvesta.

Ehkä onkin vain hyvä, että nykyinen puutarhamme on sen verran suuri, ettei yksittäisille kokeiluille jää liikaa aikaa ja huomiota. Kasvit saavat kasvurauhaa, kun tarhurilla on tarpeeksi tekemistä jossakin toisaalla.

Esimerkiksi liljantaimien kasvatus siemenestä kukkivaksi, silloin kun se onnistuu, vie useita vuosia. Parikymmentä vuotta sitten yritin ensimmäisen kerran kasvattaa liljoja siemenestä, ja kokeilu onnistuikin – vahingossa. Olin kylvänyt varjoliljan siemenet tammikuussa purkkiin, pitänyt kylvöksen kevääseen asti kylmäkäsittelyssä ja muutenkin toiminut mielestäni kaikkien ohjeiden mukaan. Kun juhannukseen mennessä mitään ei ollut tapahtunut, ripottelin harmistuneena kylvöksen multineen kukkapenkkiin, unohdin koko asian, ja kas: seuraavana kesänä penkistä versoi koko joukko varjoliljoja. Sitä seuraavana kesänä ensimmäiset niistä kukkivat. Varjoliljat ovat edelleen voimissaan.

Voidakseen kasvaa rauhassa kasvit tarvitsevat paikkansa, jossa ei samaan aikaan tietenkään voi kasvattaa muuta, ainakaan kovin paljoa. Ja koska kokeilut onnistuvat vaihtelevin tuloksin, koeistutukset eivät välttämättä kuulu pihan näyttävimpiin. Mökkipuutarhamme vapaamuotoiset istutukset sietävät onneksi tiettyä kaaosta. Kun puutarhassa on eri aikoihin kukkivia lajeja, aina jotkut niistä ovat näyttävimmillään. Silloin joukkoon mahtuu helpommin myös ei-vielä- tai ei-enää-parhaimmillaan olevia kasveja – ja niitäkin, joiden kohtalona on jäädä luonnonvalinnan jalkoihin.

Kun muutamia vuosia sitten aloitin mökkipuutarhamme kunnostamisen, ajattelin, että luomuhenkisesti kylväisin tai istuttaisin uudet kasvit aina suoraan oikeille sijoilleen. Osittain näin olen tehnytkin, mutta lopulta kokeilut ovat kuitenkin pursunneet erilaisin tilapäisratkaistuin eri puolille puutarhaa. Kun kylvöpurkkeja oli kertynyt erään kastanjapuun alle kymmenittäin, totesin viisaimmaksi laatia muutaman erillisen kylvöpenkin. Nekin alkavat käydä jo ahtaiksi, sillä esimerkiksi pionit, liljat ja ruusut eivät tunnetusti pidä kiirettä itämisessään. Onneksi tilaa on vielä, jos vain lapiota jaksaa heiluttaa.

Keräilykärpäsiä

Keräilyvietin valtaamista puutarhureista kirjoittaa varoittavaan sävyyn Linda Engstrom esseessään Landscaping with Peonies (Allan Rogersin teoksessa Peonies). Hän kuvailee, kuinka keräilykuumeen valtaan joutunut tarhuri pyrkii hankkimaan puutarhaansa esimerkiksi kaikki tietyn kasvisuvun edustajat tai ylipäätään kaiken vähänkin epätavallisen – ja unohtaa sitten ajatella puutarhaansa kokonaisuutena. Engstrom toteaa ykskantaan: ”Such compulsive collecting usually leads to a disastrous garden design. … …[the] design principles necessary to transform a collection of plants into a horticultural paradise are missing.”

Verkkosivusto The EcosystemGardener puolestaan kehottaa keräilynhaluisia puutarhureita välttämään zoo-mentaliteettia, jonka seurauksena kasvit on istutettu toisistaan erilleen, kukin omiin ruutuihinsa kuin eläintarhassa ikään. Perustelut ovat ekologisia: erilleen istutetut kasvit eivät pääse muodostamaan vuorovaikutteisia kasviyhteisöjä, jollaisissa ne luonnossa kasvavat. Tällöin kasvit usein myös vaativat menestyäkseen enemmän hoitotoimia, kun luontaisen eliöyhteisön puuttuvia piirteitä joudutaan korvaamaan keinotekoisesti.

Kumpikaan edellä mainituista kokoelmapuutarhoinnin ongelmakohdista, istutusten epäekologisuus tai esteettisesti huono asettelu, ei kuitenkaan johdu keräilystä sinänsä. Kokoelman sisältö ja sen järjestäminen ovat kaksi eri asiaa. Ei liene estettä sille, etteikö puutarhassa voisi olla laaja kokoelma kasveja, jotka on istutettu sekä ekologisesti toimivaksi että esteettisesti palkitsevaksi kokonaisuudeksi. Luonnollisestikaan se ei tapahdu itsestään, vaan vaatii oman lisäpanostuksensa ja tietty suunnitelmallisuus on eduksi. Jos kokoelman kartuttaminen on jatkuvasti hyvin intensiivistä, on tietenkin käytännön ongelma pian käsillä: no mihinkäs nämä sitten istutetaan…?

Tunnistan Engstromin kuvauksesta itseni. On kuitenkin eri asia ajoittain innostua keräilyajatuksesta tai ryhtyä toteuttamaan sitä määrätietoisesti. Kiinnostun helposti haasteellisista harvinaisuuksista, mutta en sentään rynnistä hankkimaan liljaharvinaisuuksien itusilmuja liki tuhannen euron kappalehintaan, kuten Pontus Wallstén kirjoittaa joidenkin asialleen omistautuneiden ‒ ja ilmeisen vakavaraisten ‒ keräilijöiden olevan valmiita tekemään.

En siis pidä itseäni ensisijaisesti keräilijä-puutarhurina, eikä eri lajien ja lajikkeiden määrä puutarhassamme ole mikään itsetarkoitus. En myöskään ajattele keräileväni puutarhaan KAIKKEA HIENOA, vaikka joskus mieli tekisikin. Sen sijaan haluan koota sinne kokoelman kasveja, joita pidän jotenkin erityisinä, joiden voin odottaa viihtyvän puutarhamme olosuhteissa, ja jotka muodostaisivat jollain tavalla eheän kokonaisuuden.

Ostoksilla

Kun kasvikuume iskee, niin kuin se aina ajoittain tekee, yritän antaa järjen äänellekin mahdollisuuden. Pyrin silloin ajattelemaan puutarhaamme sekä kokonaisuutena että mahdollisimman konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti. Mihin uudet kasvit tarkkaan ottaen istutettaisiin? Paljonko ne tarvitsevat tilaa? Kuinka ne sopivat yhteen jo olemassa olevien istutusten kanssa? Mitä ne vaativat menestyäkseen?

Kasvien alkuperälläkin on väliä. Aina kun mahdollista, haluan suosia kotimaisia taimia, sillä uskoisin niiden kestävän meikäläisiä olosuhteita tuontikasveja paremmin. Tässä voin olla väärässäkin.

Todellisuudessa en tietenkään toimi noin johdonmukaisesti. Kiinnostun milloin mistäkin, ja ihan puhtaita herätehankintojakin tulen aika ajoin tehneeksi. Kaiken järkeilyn jälkeen ratkaisu on lopulta intuitiivinen. Pystynkö sieluni silmin näkemään uudet kasvit puutarhassamme sen näköisinä, että sinne ne kuuluvat niin kuin olisivat aina siellä olleet?

Useimmiten pystyn – ja siinä sitä sitten ollaan. 

0