Valon ja puutarhan kuvia (2)

Valokuvauksen tärkein elementti on valo. Tämä tuntuu itsestäänselvyydeltä, eikä sillä tarvitsekaan vaivata päätään, jos tarkoitus on saada ylipäätään vain jonkinlaisia kuvia päiväsaikaan. Tilanne muuttuu kuitenkin heti, kun kuvaaja alkaa toivoa saavansa tietynlaisia kuvia.

Esimerkiksi jos kohteen värit tulisi toistua kuvassa täsmälleen oikein, kuvaaja saa olla tarkkana. Valoa voikin olla liikaa, liian vähän, se voi olla liian kovaa tai pehmeää, väärän väristä tai tulla väärästä suunnasta.

Silmämme ja aivomme mukautuvat vallitsevaan valoon yllättävän hyvin, ja ennen kaikkea niin, ettemme sitä itse huomaa. Monissa tilanteissa törmääkin siihen, että kamera ei näe samoin kuin silmä. Tällöin kameraa täytyy säätää, joskus jopa huijata, tai kuvia on käsiteltävä jälkeenpäin. Usein on yritettävä löytää toinen, kolmas tai neljäskin tapa tavoittaa haluttu näkymä. Joskus paras ratkaisu on odottaa valaistuksen muuttumista.

Tai sitten on kuvattava jotain ihan muuta.

Luomuvaloa (1)

Puutarhassa kuvaan oikeastaan aina luonnonvalossa. Tämä ei ole minulle mikään ehdoton sääntö, mutta poikkeukset ovat olleet harvinaisia. Joka tapauksessa luonnonvalo lukemattomine eri sävyineen vaikuttaa loppumattoman kiinnostavalta.

Aivan erityinen heräte kuvata on ”hieno valo”. Noina hetkinä kuvan varsinainen kohde ei ehkä tunnu niin tärkeältä, vaan valo itse on kuvauksen todellinen kohde ja aihe. ”Hieno valo” voi olla hyvin monenlainen, enkä osaa niitä ennustaa. On vain tartuttava hetkeen – ja kameraan, sillä tilanne menee yleensä ohi muutamassa minuutissa.

Voi olla, että valot ja varjot muodostavat kiinnostavia näkymiä, tai että tietty valaistus saa värit näyttämään erityisen houkuttelevilta. Näissä tilanteissa huomaa, kuinka valo on väriä ja päinvastoin.

Paikkoja auringossa

Päivänpaisteessa kirkkaalla säällä valoa riittää, mutta edessä voi olla muita pulmia. Esimerkiksi ajatus kuvata hentosävyisiä kukkaiskohteita keskipäivän auringossa tuntuu olevan tuhoon tuomittu yritys. Erityisesti punaisen vaaleat sävyt ovat osoittautuneet hankaliksi. Niinpä keskipäivän ruusukuviin saa kyllä jonkinlaista vaaleanpunaista, mutta useimmiten vailla kohteensa alkuperäistä lumoa. Kirkkaimmat kohdat jäävät helposti lähes valkoisiksi.

Lisäksi: kun valo on suoraa ja jyrkkää, sellaisia ovat myös varjot. Kuvaajan kannalta voi olla hankalaa, että aivomme korjaa näkemäämme. Koska tiedämme, että esimerkiksi nurmikko on ”oikeasti” saman värinen niin paisteessa kuin varjossakin, emme yleensä kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota. Kamera ei tätä ymmärrä, minkä vuoksi kuvassa tilanne voi olla toinen ja joskus se on hyvin häiritsevää.

Edellä mainittuja ongelmien ratkaisemiseksi lieneekin viisainta odottaa pilven menevän auringon eteen tai varjostaa kohdetta muulla tavoin. Pilvisellä säällä ja varjossa päivänvalo on epäsuoraa ja vaikutelma on pehmeämpi. Joskus fiksuinta voi olla palata kuvaamaan uudestaan toisena hetkenä, jos se on mahdollista.

Tai sitten voi lähestyä kuvattaviaan kokonaan toisin ajatuksin. Ehkä oikeat värisävyt eivät olekaan ainoa kuvaamisen arvoinen asia. Jälleen kyse on siitä, millaista tiettyä kuvaaja mielessään tavoittelee.

Alla olevassa kuvassa maitohorsma on voimakkaassa vastavalossa tummaa taustaa vasten. Terälehtien muodot ja niiden läpikuultavuus korostuvat, väriä on vain nimeksi. Kuvatessani terälehdet kyllä näyttivät horsmanpunaisilta valaistuksesta huolimatta – vai tiesinkö vain, että sen värisiä ne kuitenkin ovat?

Jäkäläkuvassa puolestaan keskityin kirkkaan paisteen luomien jyrkkien varjojen muotoilemiin näkymiin hienosävyisen harmaaskaalan sijaan.

Hämärissä

Auringonnousun tai -laskun aikaa kutsutaan ulkoilmakuvauksen ”kultaiseksi tunniksi”. Valo on pehmeämpää kuin keskipäivällä, ja jos aurinko on näkyvillä, valo saa lämpimän oranssin sävyn. Jälleen kuvaajan intressi ratkaisee, onko kyseessä tunnelmatekijä vai värivirhe.

Joka tapauksessa vitivalkoiset pionit näyttävän saavan ilta-auringossa uuden vivahteen.

Auringonlaskun jälkeen väriskaala sinertyy. Eräänä juhannuksena päätin kuvata alppiruusuja puolen yön aikoihin. Keskikesästä huolimatta valoa oli auringonlaskun jälkeen sen verran vähän, että jalustan käyttäminen oli tarpeen. Sää oli lämmin ja aivan tyyni, minkä arvelin antavan hyvät olosuhteet kuvaamiselle. Keskittymistäni kuvaamiseen rajoitti ainoastaan se, että olosuhteet olivat ilmiselvästi myös hyttysten mieleen.

Taivas oli kirkas muutamaa valokuvauksellista pilvenlonkaa lukuun ottamatta. Yritin sommitella pilviä pensaiden kanssa samoihin kuviin. Vaikka sopivia kuvakulmia löysinkin, kesäyön taivas oli niin paljon muuta maisemaa valoisampi, että valotuksen suhteen oli valittava: joko pilvet tai alppiruusut. Kelvollisimmat otokset olivat lopulta sellaisia, joissa taivasta ei näkynyt ollenkaan.

Taivas-ja-maisema-dilemmaa havainnollistakoon kuvapari New Yorkin Keskuspuistosta. Otin kuvat lokakuisena iltapäivänä samalta seisomalta muutaman minuutin aikana, mutta sävyltään kuvat poikkeavat vahvasti toisistaan. Valotin ensimmäisen kuvan puustoisen maiseman mukaan, jolloin taivas jäi valjuksi. Toisen kuvan valotuksen säädin puolestaan taivaan mukaan, jolloin pilvet erottuvat, mutta muu maisema jäi dramaattisen tummaksi. En tiedä, onko kumpikaan toista parempi, mutta erilaisia kuvat ovat.

Kylmää ja lämmintä

Auringonlasku lumisessa puutarhassa voi aiheuttaa kirkkauserojen lisäksi kuvaajalle helposti muitakin pulmia. Auringon viime säteiden upea oranssi voikin näyttää kuvassa vain valjulta kellerrykseltä. Auringonlaskun aikaan valossa on paljon oranssia ja punaista, ja jollei kuvaaja puutu asiaan, kamera saattaa automaattisesti korjata lämpimien sävyjen ylitarjontaa kohti neutraalimpaa väriskaalaa.

Samoin saattaa sinisen hetken lumous latistua masentavan harmaaksi, kun kamera laskee sinistä olevan liikaa ja neutraloi värejä toiseen suuntaan.

Monien väreiltään epätyydyttävien talvikuvien jälkeen olen lopulta luopunut kameran ns. valkotasapainon automaattiasetuksesta. (Valkotasapaino vaikuttaa siihen, mikä kuvassa näyttää valkoiselta ja kuinka lämpimältä tai kylmältä väriskaala vaikuttaa.) Tästä huolimatta useimmiten korjailen sävyjä vielä kuvankäsittelyllä saadakseni aikaan mielestäni oikean vaikutelman.

Kuutamolla

Edellä mainittu kirkkaan ja hämärän ongelma näyttäytyi vielä voimakkaampana, kun kuvasin lokakuisessa kuutamossa. Alkuperäinen kuvauskohteeni oli täysikuu ja se lähellä kirkkaana loistanut Jupiter. Kyse ei siis ollut puutarhakuvauksesta, mutta kuvauspaikka oli kuitenkin puutarha.

Muutaman kuun naamakuvan jälkeen keskityin laajempaan näkymään tarkoituksenani saada puunlatvojen siluetit erottumaan tummaa taivasta vasten.

Kun kuu on kirkas ja kaikki muu todella paljon tummempaa, ei täydellistä otosta, jossa sekä puiden hahmot että kuun yksityiskohdat erottuisivat, ole kerralla mahdollista saada. Jos valotuksen asettaa kuun mukaan, ympärillä näkyy vain pimeää, tai sitten puut erottuvat, mutta kuu jää piirteettömäksi valkoiseksi läikäksi. Optimaalinen otos tulisi siis rakentaa kahdesta kuvasta. (Saattaa tosin olla, että jollakin älykameralla tämäkin homma hoituisi yhdellä otoksella.)

Kuutamo oli niin kirkas, että kokeilin myös kuvata puutarhanäkymää kuunvalossa siten, että itse kuu ei näkyisi kuvassa. Valoa oli kuitenkin todella vähän, enkä onnistunut mittaamaan valotusta. Arviolta säädin valotusajan pitkäksi ja nostin kameran herkkyyttä. Valo ei riittänyt sittenkään, mutta voimakkaalla jälkikäsittelyllä sain näkymään edes jotakin.

Kuvien laatu ei todellakaan ollut kaksinen. Kuvankäsittelyn mukanaan tuoma digikohina teki kuvat rakeisiksi eikä kuvien antama vaikutelma muutenkaan vastannut näköhavaintoa. Rakeisuutta osasin toki odottaa, mutta yllättävää oli, että kamera ”näki” hämärässäkin värejä, vaikka ihmissilmälle näkymä koostui lähinnä erisävyisistä harmaista.

Lopulta paljon paremman ”kuutamokuvan” sain päiväsaikaan otetusta kuvasta. Alkuperäisen otoksen laatu oli riittävä kuvamuokkausta ajatellen, joten vähensin roimasti kirkkautta ja värikylläisyyttä sekä säädin väriskaalan sinertäväksi. Lopputulos vastaa varsin hyvin näköhavaintoa kuutamopuutarhasta. (Jostain luin, että ainakin ennen digiaikaa monien elokuvien kuutamo-otokset kuvattiin vastaavalla menetelmällä.)

Toinen vaihtoehto on kuvata kuutamoa, kun ei ole vielä pimeää. Kun maiseman ja kuun valoerot eivät ole liian suuria, molemmista erottuu yksityiskohtia. Tosin tällöin kuvien tunnelmakin on toinen kuin yökuvissa. Alla olevan kuukuvan otin kuun noustua ilta-auringon viimeisten säteiden aikaan, mistä männyn punerruskin kertoo.

Luomuvaloa (2)

Niin puutarhanhoidossa kuin valokuvauksessakin kannatan eräänlaista luomuestetiikkaa. Luonnonvalossa kuvaamisen lisäksi siihen kuuluu hyvin maltillinen suhtautuminen kuvanmuokkauksen mahdollisuuksiin. Yleensä käytän kuvaohjelmaa lähinnä kuvien rajaamiseen ja hienovaraiseen valotuksen, kontrastin ja väritasapainon säätöön.

Edellä mainittu kuutamokeikka olkoon siis poikkeus säännöstä. Halusin kokeilla, kuinka kuutamoiselta voisin saada syksyisen auringonvalon näyttämään.

Haluan siis tietynlaisia kuvia. Millaista tiettyä milloinkin tavoittelen, tietenkin vaihtelee. Pyrin kuitenkin näyttämään kuvauskohteistani jotain, minkä itse olen nähnyt ja havainnut näyttämisen arvoiseksi: kiinnostavaksi, tärkeäksi, kauniiksi, oudoksi…

Luonnonvalo on kiehtovaa, mutta oikullista. Inhimillisen havainnon ja kameranäkymän tietynlainen eriparisuus ei tee kuvaamista yhtään helpommaksi, mutta sen kanssa on eläminen. Yhtäältä on siis etsittävä kuvausideoihin soveltuvaa valoa, vaikka joskus se tarkoittaisikin kuutamonäkymän kuvaamista päivänvalossa. Toisaalta on sovitettava ideat olosuhteisiin ja kysyttävä, millaisia kuvia juuri nyt on mahdollista saada.

Siinä suhteessa valokuvaus ja puutarhanhoito muistuttavat yllättävän paljon toisiaan.