Sivuversoja
Valon ja puutarhan kuvia (3)

Valon ja puutarhan kuvia (3)

En ole kameranörtti siinä merkityksessä, että olisin kiinnostunut alati vertailemaan kameroiden ominaisuuksia tai että vaihtaisin kameraa uudempaan tuon tuostakin. Toki yritän perehtyä asioihin, vertailla hintoja ja niin edelleen, jos itsellä on jokin hankinta edessä, mutta ostopäätöksen jälkeen kiinnostukseni seurata tekniikan uusimpia innovaatioita yleensä hiipuu nopeasti. Tämä pätee kohdallani niin kameraan, kännykkään kuin muihinkin tekniikan ihmeisiin.

Tekniikasta sananen

Kun toistakymmentä vuotta sitten hankin ensimmäisen digijärjestelmäkamerani, kaiken selvittelyn ja pohtimisen jälkeen valinta perustui lopulta näppituntumaan. Kukkarolleni sopivista vaihtoehdoista valitsin sen, joka tuntui mukavimmalta kädessä. Sittemmin eräällä veneretkellä tuo kamera kastui pahemman kerran, ja sille seuraajaa hankkiessani pysyin samassa merkissä ennen kaikkea tottumussyistä. Uudessa kamerassa nappulat olivat suunnilleen samoissa paikoissa kuin edellisessäkin.

Edellä sanotusta huolimatta haluan ymmärtää, kuinka kamerani toimii, mihin mikäkin säätö vaikuttaa ja niin edelleen. Haluan oppia tuntemaan kamerani niin hyvin, ettei kuvatessa tarvitsisi varsinaisesti miettiä, kuinka jokin asia tehdään, vaan oikeat säädöt löytyisivät sen enempää miettimättä. Vielä on matkaa jäljellä… 

Nykyinen kamerani on ns. harrastajatason järjestelmäkamera varustettuna 18-200 mm zoom-objektiivilla. Olen pakettiin muuten tyytyväinen, mutta taskukokoinen se ei todellakaan ole, päinvastoin. Omassa puutarhassa kameran koko ei ole ongelmaksi, mutta pihapiirin ulkopuolella joudun silloin tällöin harmittelemaan ottamatta jääviä kuvia, jos en ole viitsinyt ottaa kameraa mukaan.

Loppujen lopuksi paras kamera on se, jota osaa käyttää – ja joka on mukana.

Vanhat tavat ja uudet

Kuvaustottumukseni ovat peräisin filmiajalta. Ensimmäinen kamerani 1970-luvun lopulla oli lehtikuvaajan käytössä jo kulahtanut japanilainen järjestelmäkamera, jonka lähikaupungin kamerakauppias myi koululaisbudjettiin sopivaan hintaan. Pintanaarmuista huolimatta kamera osoittautui luotettavaksi ja kuvasin sillä vuosikaudet.

Aikaa myöten sain käytettyinä hankituksi myös muutaman vaihto-objektiivin (28, 50 ja 135 mm), jolloin järjestelmäkameran ehkä tärkeintä peruspiirrettä, mahdollisuutta vaihtaa objektiivia ja sen myötä polttoväliä, pystyin oikeasti hyödyntämään.

Filmin valinnassa oli omat kysymyksensä: negatiivi tai dia, mustavalkoinen vai väri, hidas vai nopea? Ns. hitaiden filmien värintoisto oli parempi, mutta valonherkkyys nopeita pienempi, mikä edellytti hyvää valaistusta tai pitkiä suljinaikoja. Rullassa oli 24 tai 36 kuvaa eikä hinta ollut todellakaan yhdentekevä – parhaina pidetyistä Kodachrome-diafilmeistä saatoin vain haaveilla.

Säästeliäisyys kuvatessa oli siis käytännön realiteetti. Tämä tietysti rajoitti kuvaamista, mutta samalla myös ehkä opetti ajattelemaan pidemmälle ennen kuvan ottamista. Varsinkin diakuvissa sekä valotuksen että rajauksen piti osua kohdalleen, sillä jälkeenpäin, sitten kun kuvat sai kehitettyinä valokuvausliikkeestä viikon parin päästä nähtäväkseen, asiaa ei voinut enää auttaa.  

Canterbury, lokakuu 2015.

Sittemmin edellä mainitusta asketismista on voinut luopua. Digikuvia mahtuu samalle muistikortille sadoittain, minkä lisäksi muistikortti on käytettävissä uudelleen. Lisäksi kuvat saa saman tien nähdäkseen kameran näytöltä, tai pienellä viiveellä myös isommalta ruudulta tietokoneella. Kuvien muokkaus on suorastaan naurettavan helppoa: rajausten, valotuksen ja värien säädön ja muiden perustoimintojen avulla pääsee ilman pro-ohjelmiakin yllättävän pitkälle.

Tämä kaikki on digimaailmassa itsestään selvää; eron huomaankin vasta muistellessani filmiajan kuvausharrastusta.

Kuvaamiseni kokeilukynnys onkin digin myötä merkittävästi laskenut, kun ihan puhtaita harjoituskuviakin voi ottaa mielin määrin eikä filminkulutuksesta tarvitse huolehtia. Samasta kohteesta voinkin helposti tulla ottaneeksi kymmeniä kuvia eri kulmista, eri etäisyyksiltä, erilaisilla kameran asetuksilla. 

Toisaalta kuvaamisen helppous osoittaa keksimisen rajoja. Kun olen kuvannut kohteeni sivulta, alta, päältä, läheltä, kaukaa ja niin edelleen, joudun lopulta miettimään, millainen kuva kyseisestä aiheesta voisi oikeasti olla hyvä ja kiinnostava.

Canterbury, lokakuu 2015.

Valinnasta ja olosuhteista

Kuvaamisessa on lopulta kyse valitsemisesta – ja sen myötä rajoittamisesta. Mitä kuvaan, mitä en? Mitä sisällytän kuvaan, mitä rajaan pois? Mihin tarkennan? Haluanko sumean vai terävän taustan? Minkä kuva-alueen mukaan säädän valotuksen?

On myös asioita, joita ei voi valita tai joihin voi vaikuttaa vain vähän.

Valo on luonnonilmiö, jonka kanssa kuvaajan on elettävä. Samoin kameran monet ominaisuudet ovat kuvaajalle annettuja – vaikka niitä voikin oppia hiukan venyttämään. Oleellista onkin opetella ajattelemaan kameran kautta: millaisia kuvia juuri nyt vallitsevissa oloissa on mahdollista saada. Tai: jos haluaa yrittää mahdotonta, olisiko se jotenkin kuitenkin saavutettavissa?

Kameran ominaisuudetkin vaikuttavat lopputulokseen, mutta eniten varmaan vaikuttaa se, kuinka hyvin kuvaaja tuntee kameransa.  Digital Photo Mentor -sivustollaan kuvaaja-kouluttaja Darlene Hildebrandt asettaa tavoitteeksi, että oma kameransa pitäisi opetella tuntemaan niin hyvin, että kaikki tarvittavat säädöt löytyvät sormituntumalla tarvitsematta miettiä asiaa sen enempää.

Tämä vaatii tietysti harjoitusta, mikä ei tapahdu hetkessä. Hän kehottaakin opettelemaan säätö pari kerrallaan ja laajentamaan repertuaaria vähitellen. Itse olen vasta matkalla tuohon tavoitteeseen, ja toisinaan on vain hyväksyttävä se, että tilanne menee ohi. Ohjekirjaa selatessa myöhäinenkin lintu on jo lentänyt tiehensä.

Brooklyn Botanic Garden, lokakuu 2012.

Tärkeimmät olosuhteet taitavat kuitenkin vallita kuvaajan korvien välissä: mitä kaikkea kuvaaja keksii kuvata, ja miten? Vaihtoehtoja yhden ja saman kohteen kuvaamiseksi on paljon ja niiden joukossa aivan varmasti monia sellaisia, jotka eivät tule kuvaushetkellä mieleeni.

Sen vuoksi onkin sekä antoisaa että hyödyllistä kuvata samoissa paikoissa samojakin kohteita eri aikoina. Oikeastaan muuta keinoa oppia tuntemaan kuvausympäristönsä hyvin ei olekaan. Luontokuvaajalegenda Hannu Hautala kertoi eräässä haastattelussa kuvanneensa suurimman osan kuvistaan noin kymmenen kilometrin säteellä kodistaan.

Puutarha onkin siitä mainio kuvausympäristö, että se on lähellä ja siellä tekee mieli muutenkin oleskella.

Vireystilallakin on väliä. Joskus ei vain huvita kuvata tai ei jaksaisi ryhtyä puuhaan, vaikka olosuhteet olisivat muuten otolliset. Harrastajalle tämä ei ole sinänsä vaarallista, toki saamatta jääneet kuvat voivat myöhemmin harmittaa. Vastavuoroisesti joskus voi olla tyytyväinen, että kuitenkin tuli kuvanneeksi.

Harjoittelua

Kuvaamisen ja kamerankäytön harjoittelu luo rutiinia, joka saattaa huonoina päivinä pelastaa tilanteen. Innostus sinänsä on hyvä asia, mutta inspiraation merkitystä usein liioitellaan. Itselleni käy usein niin, että inspiraatio iskee vasta sitten, kun on jo ryhtynyt hommaan, jos ylipäätään on iskeäkseen. Ja voihan olla niinkin, että liian suuri innostus tekee huolimattomaksi. Silloin ei malta katsoa tarkkaan ja pohtia, millaiset kuvat ovat vielä ottamatta.

Edellä mainitsemieni valinnan ja rajoittamisen ei tarvitse jäädä vain yleiseksi käsitehelinäksi ilman mitään käytännöllistä yhteyttä. Ne ovat kuvaajana harjaantumisen perusta tai ainakin hyvä tapa harjoitella. Toisin sanoen valitaan kuvauskohde ja asetetaan rajoitteita, jotka pakottavat hieromaan aivonystyröitä.

Esimerkiksi: Kymmenen mahdollisimman erilaista kuvaa päivänkakkarasta. Kuva samasta näkymästä kahden viikon ajan joka päivä kello 18. Erilaisia lehdettömien puiden profiileja mustavalkokuvina (digikameran voi asettaa mustavalkomoodiin tai säätää kuvaohjelmassa värikylläisyyden nollaan). Sama kohde vähintään viideltä eri etäisyydeltä. Mahdollisimman monta keltaista kohdetta joltakin rajatulta alueelta. Puutarha keittiön ikkunasta kuvattuna vähintään viidellä eri tavalla.

Tai kuten alla: variaatioita aiheesta voikukka.

Voikukkavariaatioita

Ja niin edelleen. Tehtäviä voi keksiä lisää tai etsiä verkosta, josta erilaisia ”kuvaushaasteita” löytyy runsaasti. Kuten mitä tahansa muitakin tehtäviä, näitäkin voi tehdä vaihtelevalla intensiteetillä ja paneutumisella.

Vaikka säännöllisyys kaikessa harjoittelussa on (olisi…) hyve, omalla kohdallani kameraharjoittelu tapahtuu epäsäännöllisen pyrskähtelevästi. Joko vain innostun kokeilemaan jotain itselleni uutta juttua tai sitten jokin asia kuvissani alkaa häiritä liikaa ja asialle pitää tehdä jotakin.

Harjoittelusessioiden tuloksena voi olla, ja usein onkin, joukko tavanomaisia tai jopa huonoja kuvia. Aina lopputulos ei edes ole tärkein. Tai oikeastaan: tärkein lopputulos ei ole saada julkaisukelpoisia kuvia. Oleellista on edes hiukan lisääntyvä ymmärrys kamerastaan, kuvaamisestaan ja erilaisista tavoista nähdä.

Kyllä vanhakin koira oppii, kun on näprännyt aikansa.

2

2 thoughts on “Valon ja puutarhan kuvia (3)

    • Author gravatar

      Aiai, noin tarkkaan perehtymiseen ja oppimiseen ei mulla taida olla kärsivällisyyttä. Onnenkantamoisia joskus onnistun ottamaan. Noinhan sitä oppia pitäisi hiljalleen hankkia kuin mitä tuossa kuvailet!

    • Author gravatar

      Kukin tyylillään… Aika hienoja onnenkantamoisia olet kuitenkin lähetellyt 🙂

Comments are closed.