Yleinen
Monimuotoista (1)

Monimuotoista (1)

Monimuotoisuuden käsite voidaan yhdistää lähes mihin tahansa. Puhutaan ekologisesta ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta, työyhteisöjen ja organisaatioiden monimuotoisuudesta sekä esimerkiksi monimuoto-opiskelusta.

Ajatus puutarhan monimuotoisuudesta liitetään usein luonnonmukaiseen puutarhanhoitoon, mikä onkin ihan oikein. Ollakseen luonnonmukainen puutarha sekä edellyttää ekologista monimuotoisuutta että ylläpitää ja jopa edistää sitä.

Puutarhan monimuotoisuudessa voi olla kyse muustakin kuin luonnonmukaisuudesta. Luonnonmukaisen puutarhasuunnittelun konkari, amerikkalainen maisema-arkkitehti Larry Weaner kirjoittaa, että puutarhan suunnittelussa tulisi yhdistyä kolme näkökulmaa: ekologinen, esteettinen ja käytännöllinen (managerial).     

Teenkin seuraavaksi vapaamuotoisen käsiteloikan Weanerin ajatusten pohjalta ja yritän soveltaa samaa kolmijakoa kotipuutarhan monimuotoisuuden tarkasteluun. Tässä ja seuraavissa kahdessa postauksessa tarkastelen puutarhan monimuotoisuutta ekologisuuden, esteettisyyden ja käytännöllisyyden näkökulmista.

Monimuotoisuus puutarhassa on – monimuotoista.

Ekotekoja

Ekologisesta näkökulmasta puutarha käsitetään eliöyhteisöksi. Istutetun kasvillisuuden lisäksi siihen kuuluvat kaikki muutkin puutarhassa elävät tai siellä vierailevat elolliset olennot, tarhuri ja muut ihmisasukkaat mukaan lukien.

Luonnonmukaisesta puutarhanhoidosta löytyy lyhyelläkin googlettelulla enemmän ohjeita kuin jaksaa lukea, eikä kirjoistakaan ei ole pulaa. Suositellut keinot ovat usein yksinkertaisia ja varmaan monille tarhureille tuttuja: Kompostoi kaikki mahdollinen. Lannoita kompostilla. Vältä myrkkyjä. Perusta ötökkähotelli. Suhtaudu kriittisesti muoviin. Suosi kierrätystä ja uusiokäyttöä. Ja niin edelleen.

Mutta ovatko ehdotetut luonnonmukaisuustoimet myös vaikuttavia? Voiko niiden avulla oikeasti edistää monimuotoisuutta ja sitä kautta ympäristön hyvinvointia?

Tutkijat pihalla

Kirjassaan No Nettles Required (2006) brittiekologi Ken Thompson kiinnittää huomiota siihen, että vaikka tietoa luonnonmukaisesta puutarhanhoidosta löytyy pilvin pimein, huomattavasti harvemmassa ovat luonnontieteelliseen tutkimukseen perustuvat arviot luomutoimien vaikuttavuudesta.

Hän kertookin havahtuneensa tosiseikkaan, että puutarhojen ekologiaa on tutkittu hämmentävän vähän. Hänen mukaansa esimerkiksi sademetsien tai syvän meren elämästä tiedetään enemmän kuin tavallisten kaupunkipuutarhojen hyönteisfaunasta. Tämän hän arvelee johtuvan mm. siitä, että ”koskematonta luontoa” on ekologien keskuudessa perinteisesti pidetty paljon tärkeämpänä tutkimuskohteena kuin puutarhojen kaltaisia muokattuja ympäristöjä.

Poikkeuksiakin on. Thompson kirjoittaa, kuinka hyönteistutkija Jennifer Owen kartoitti oman puutarhansa villielämää järjestelmällisesti 30 vuoden ajan. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu monenlaisia kasvukausia: kuivia ja sateisia kesiä, ennätyskylmiä ja -lämpimiä talvia, lauhoja keväitä ja myöhäisiä halloja ja niin edelleen. Hän kokosi valtavan aineiston, jonka perusteella puutarhan villielämä osoittautui paljon aiemmin luultua monimuotoisemmaksi.

Thompsonin mukaan Owenin tutkimus on ainutlaatuinen, mutta sekin jättää avoimia kysymyksiä. Aineisto on peräisin vain yhdestä puutarhasta, eikä Owenin puutarha ollut aivan tavanomainen. Olihan hän suunnitellut puutarhansa nimenomaan monimuotoista villielämää ajatellen – ns. wildlife gardening – ja puutarhan hoitotoimet luonnollisesti tähtäsivät samaan tavoitteeseen.

Kuinka asiat olisivat tavallisten ihmisten tavallisissa puutarhoissa?

Sheffieldin yliopiston BUGS-hankkeessa (Biodiversity in Urban Gardens Sheffield) Thompson pyrki tutkimusryhmänsä kanssa selvittämään yksityisten kaupunkipuutarhojen ekologista tilaa sekä tarhureiden hoitotoimien vaikutuksia siihen. Monimuotoisuuden arvioimiseksi tutkimuksessa selvitettiin kasvillisuuden lisäksi muun muassa kaikenlaisten mönkivien ja lentävien selkärangattomien faunan koostumusta yhteensä 61:ssä puutarhassa.  

Luonnon monimuotoisuus on pyramidimainen vuorovaikutusverkosto, jonka perusta on ihmissilmälle näkymättömien mikrobien toiminnassa. Niiden suora havainnointi ei kotikonstein ole oikein mahdollista ja tutkijoillekin se on hidasta ja työlästä. Kuitenkin, koska luonnossa kaikki liittyy kaikkeen, isompien otusten, kuten lintujen, perhosten, sammakoiden ja kaikkinaisten öttiäisten moninaisuus kertoo myös ekologisen perustan kunnosta.

Thompson toteaakin, että puutarha voisi tulla toimeen kuukausia ilman yhtään ainoaa lintua, mutta ilman mikrobeja eloyhteisö luhistuisi muutamassa päivässä. Linnuton puutarha olisi toki paljon tylsempi, mutta se on toinen asia.

Luultua ja tietoa

Vaikka tutkimus tehtiin meikäläisiä oloja paljon lauhkeammassa ilmastossa, käsittääkseni ekologia sinänsä toimii samankaltaisesti. Niinpä se, mikä edistää biodiversiteettiä Brittein saarilla, lienee suomalaispuutarhassakin kokeilemisen arvoista.

Tutkimuksessa osoittautui esimerkiksi, ettei puutarhan koolla tai sijainnilla ollut monimuotoisuuteen juurikaan vaikutusta. Tämä on hiukan yllättävää, sillä helposti ajattelisi, että suuri puutarha olisi monimuotoisempi kuin pieni, ja että kaupungin keskustaa kohti monimuotoisuus vähenisi. Tulokset kuitenkin osoittivat, että esimerkiksi pienten puutarhojen hyönteisfauna oli pinta-alayksikköä kohden yhtä monimuotoinen kuin isojenkin.

Myöskään kasvilajien alkuperällä ei ollut havaittavaa vaikutusta monimuotoisuuteen. Natiivit luonnonkasvit eivät Thompsonin mukaan automaattisesti tuota sen monimuotoisempaa ympäristöä kuin tuontitavaraa olevat puutarhalajikkeetkaan. Sen sijaan merkittävää oli kasvillisuuden – aivan oikein! – monimuotoisuus: korkeita ja matalia, rönsyäviä ja paikallaan pysyviä, ruoho- ja puuvartisia, maanpeittokasveja ja talventörröttäjiä.

Keväästä syksyyn ulottuva kukintakausi on tarhurin ja pölyttäjähyönteisten yhteinen intressi, vaikka ehkä eri syistä. Thompson tuntuu kuitenkin olevan hiukan skeptinen ”perhospuutarhakasvien” suhteen. Hänen mukaansa tietyn lajivalikoiman sijaan olennaisinta kukissa vierailevien hyönteisten kannalta on, että koko kasvukauden ajan olisi kukassa ylipäätään jotakin. Tosin jotkut pitkälle jalostetut, kerrottukukkaiset koristekasvit tuottavat mettä tai siitepölyä vain huonosti tai eivät ollenkaan, minkä vuoksi ne ovat perhosten ja pörriäisten kannalta vähäarvoisia.

Lannoittaminen lisää kasvua, mutta ei välttämättä monimuotoisuutta. Sama koskee esimerkiksi lintujen ruokintaa: tietyt lajit hyötyvät ruokinnasta, mikä saattaa heijastua toisten lajien taantumisena. Erään selvityksen mukaan talitintit selvisivät ruokinnan turvin talvesta hyvissä voimissa, ja seuraavana keväänä pesivien parien määrä kasvoi. Niinpä myös nälkäisiä poikasia kuoriutui enemmän kuin ennen, mikä puolestaan aiheutti perhostoukkien ylikulutusta, ja perhoskanta harveni.

Puutarha-asujaimet, kuten linnut, pikkunisäkkäät, sammakot, hyönteiset jne. tarvitsevat ruoan lisäksi luonnollisesti myös paikkoja suojautua ja pesiä. Puutarhojen pesäpaikkakandidaateista ylivoimainen ykkönen monimuotoisuuden kannalta olivat isot vanhat puut. Myös muut luontaiset vaihtoehdot, kuten kivenkolot, lahopuut, pensaat, heinikot ja karike osoittautuivat monimuotoisuutta lisääviksi tekijöiksi. Samasta syystä pidempi nurmikko on parempi kuin lyhyt.

Linnunpöntöt, hyönteishotellit ja muut keinopesät puolestaan saivat hyvin vaihtelevan suosion. Samoja pesäpaikkoja joinakin vuosina asutettiin, toisina ei. Vaikka asumusten valintaperusteet jäivät tutkijoille aika lailla arvoitukseksi, ei keinopesistä mitään haittaakaan ole. Lammikot ja muut vesielementit ovat niin ikään monimuotoisuudelle hyväksi, kunhan pidetään huoli siitä, etteivät vesialtaat muutu ansoiksi esimerkiksi liian jyrkkien reunojensa takia.

Puutarhurin käyttämät myrkyt olivat monimuotoisuudelle poikkeuksetta haitaksi, koska ne ovat – myrkyllisiä, eivätkä juuri valikoi kohteitaan. Toki on myrkkyjä ja myrkkyjä: annostelu on kaikki kaikessa, ja toiset hajoavat vaarattomiksi helpommin ja nopeammin kuin toiset (tämäkin asia lienee monimutkaisempi kuin osaan ajatella). Ja: onhan luonnossakin myrkkynsä: muun muassa ampiaisia, näsiöitä, ukonhattuja ja kärpässieniä löytyy omastakin puutarhastamme.

Vaskitsa ei ole myrkyllinen. Ulkonäöstään huolimatta se ei ole käärme, vaan jalaton lisko.

Yksittäinen puutarha on tietenkin pinta-alaltaan niin pieni, että sen ekologinen painoarvo on vähäinen laajassa mittakaavassa. On kuitenkin syytä muistaa, että jos monimuotoisia puutarhoja on paljon, vaikutus kertautuu. Ja joka tapauksessa yksittäisen puutarhan alueella tai sen vaikutuspiirissä eläville eliöille monimuotoisuudella on paljonkin väliä.

Oleellista on monimuotoisuuden monimuotoisuus: tarvitaan eri tavoilla rakentuneita monilajisia eliöyhteisöjä. Jos laajoille hoidetuille alueille tuotetaan samanlaista monimuotoisuutta, monimuotoisuus voikin lopulta vähetä.

Thompson painottaakin, ettei yhteen puutarhaan ole tarpeen yrittää mahduttaa kaikkia mahdollisia monimuotoisuutta edistäviä elementtejä. Esimerkiksi jokaiseen pihaan ei monimuotoisuuden nimissä ole välttämätöntä kaivaa lampea. Pikemminkin päinvastoin. Monimuotoisuudelle on hyväksi, että oma puutarha on erilainen kuin naapureilla, ja että erilaiset puutarhat yhdessä muodostavat monimuotoisen kokonaisuuden.

0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *