Tämäkö taidetta? (3)

Puutarha ja taide -pohdiskelujeni viimeisessä osassa yritän solmia lankoja yhteen kotipuutarhan näkökulmasta.

Kuinkahan ollee?

Otsikon kysymys on Seitsemän veljeksen Tuomaan repliikki veljesten arveluihin ukkosen alkuperästä. Tuntemukseni puutarhan taidekysymystä kohtaan ovat samansuuntaisia. Kaikissa löytämissäni teoretisoinneissa on puolensa, mutta en löytänyt yksiselitteisiä vastauksia kysymykseeni, millä ehdoin kotipuutarha voisi olla taidetta.

Yksinkertainen päätelmä voisi tietysti olla, ettei se sitten ole mitään taidetta.

Toisaalta, kirjoitussarjani edellisessä osassa siteeraamani teoriat vaikuttavat sopivan vähän kömpelösti kotipuutarhaan. Kotipuutarha ei ole mikään Versaillesin köyhä pikkuserkku jostain maaseudulta. Sen ei tarvitse (eikä pidä) yrittääkään olla Grand Garden mahdollisimman isoilla alkukirjaimilla, vaan sen arvo on ihan muualla.

Kotipuutarha on omanlaisensa ilmiö, jonka olennaisiin piirteisiin kuuluvat muun muassa yksityisyys, pienimuotoisuus, itse tekeminen sekä se, ettei puutarha tule koskaan ”valmiiksi”.  

Sitä paitsi kirjallisuusekskursioni ei muuttanut mihinkään sitä peruskokemusta, että parhaimmillaan puutarhassa oleminen muistuttaa monella tavoin taiteen äärellä olemista.

Aiheeton puutarha?

Mara Miller (The Garden as an Art) kirjoittaa, että taidepuutarhalla tulisi olla jokin ”inhimillisesti merkitsevä sisältö”. Tulkitsen tämän tarkoittavan puutarhan aihetta, esittävän tai kertovan taiteen tapaan (propositional or representational content). Hän käyttää esimerkkinä peribrittiläistä Stourheadin maisemapuutarhaa, joka patsaiden ja erilaisten rakennelmien muodossa sisältää runsaasti viittauksia antiikin Aeneas-taruun. Jos kävijä tuntee tarun kyllin hyvin, hän osaa sen puutarhasta lukea.

Avoimeksi jää, miksi puutarhan tulisi esittää jotakin aihetta tai kertoa tarinaa, jotta se voisi olla taidetta?

Ei miksikään. Ei tarvitse.

Vaikka monilla taideteoksilla tunnistettava aiheensa onkin, taiteella ei välttämättä tarvitse olla mitään erillistä aihetta. Abstraktin kuvataiteen lisäksi tästä on vanhempiakin esimerkkejä. Jo 1800-luvun taidemusiikkikeskustelussa eroteltiin kaksi musiikin lajia, joista molemmilla oli tietenkin omat kannattajansa. Niin sanotun ohjelmamusiikin katsottiin perustuvan johonkin aiheeseen tai kertomukseen, mikä näkyy jo teosten nimissä (esimerkiksi Sibeliuksen Tuonelan joutsen.) Sen sijaan ns. absoluuttista musiikkia pidettiin omavaraisena eikä sen ajateltu kertovan mistään (esimerkiksi Brahmsin sinfoniat).

Antiikin taru puutarhan teemana on toki ollut sivistynyt ajatus (ja samalla oiva keino osoittaa omaa statusta: 1700-luvulla antiikin kulttuuriin tutustuminen edellytti matkailua Italiassa ja Kreikassa, mihin vain harvoilla oli varaa). Ajatus aihepuutarhasta tuo kuitenkin itselleni vieraantuneen, hiukan teemapuistomaisen olon: Seitsemän veljestä -puutarha? Tähtien sota? Kummeli? – Ei omalle pihallemme, kiitos vain.

Pidän myös häiritsevänä ajatusta, että taide pitäisi tuoda puutarhaan jostain ulkopuolelta, esimerkiksi veistosten tai muiden taideteosten muodossa. Sellainen on ehkä taidetta puutarhassa, muttei välttämättä puutarhan taidetta. 

Olipa tyyli mikä tahansa, taiteen on oltava puutarhassa itsessään, jos ylipäätään on ollakseen. Taide on siinä tavassa, jolla asiat liittyvät toisiinsa: puut, pensaat, istutukset, kivet ja muut – sekä valo ja pilvet… Taide on niiden olemuksissa ja asettelussa, osien suhteissa toisiinsa ja kokonaisuuteen.

Puutarhan aihe on puutarha. Miksei se riittäisi taiteeksi?   

Teos, tekeminen ja pysyvä muutos

Edellä mainitsemissani kirjoissa taidetta ja puutarhoja lähestyttiin valmiina teoksina, ikään kuin ulkoa päin. Sellaisena taide näyttäytyy kokijalle, ja on tekijälle itselleenkin tärkeää saada valmista aikaiseksi. Kuitenkin, kun työ on loppuun saatettu, usein tekijä on pian aloittamassa uutta. Näin käy silloinkin, kun kukaan ei ole teosta hänellä pyytämässä.

Nähdäkseni ainoa järkevä selitys tähän on se, että tekeminen on itsessään palkitsevaa. Tekeminen voi olla jopa palkitsevampaa kuin valmiit työt. Tämä ilmiö on tuttu muillakin elämänaloilla: tunnen esimerkiksi pariskunnan, joka remontin valmiiksi saatuaan on tuota pikaa ryhtymässä seuraavaan.

Myös David Cooper (A Philosophy of Gardens) kiinnittää huomiota tekemisen merkitykseen. Monet sellaisetkin puutarhanomistajat, joilla olisi varaa teettää puutarhatyöt ulkopuolisella, eivät näin toimi, vaan haluavat itse rakennella ja hoitaa puutarhaansa omin käsin. Cooper toteaa tekemisen palkitsevuuden, mutta ottaa vielä askelen pidemmälle. Hänen mukaansa gardening (”puutarhointi”) sisältää kaikenlaisia puutarha-aktiviteetteja varsinaisten hoitotoimien lisäksi, ja kaikki nämä tekemiset osaltaan kuuluvat puutarhaan.

Jos tekeminen on osa puutarhaa, silloin tekeminen (ja sen myötä tekijä eli tarhuri) on myös osa puutarhan taidetta. Entä jos puutarha olisikin eräänlainen hitaasti muuttuva esitys, performanssi? Siinä tarhurin partnerina ei olisikaan yksi tai muutama vertainen, vaan kokonainen omalakinen ja vaikeasti ennakoitava elollinen verkosto, säiden ja vuodenaikojen vaihteluineen kaikkineen.

Metafora puutarhasta esityksenä on houkutteleva. Tällöin tekeminen, joka tarkoittaa samalla jonkinlaista aikomusta ja muutosta, kuuluisi niin kiinteästi kokonaisuuteen, että puutarha ei voi eikä saa tulla valmiiksi. Paradoksi: jos puutarha tulisi valmiiksi, ei olisi enää mitään tehtävää ja esitys olisi päättynyt. Puutarha lakkaisi olemasta.

Käytännössä jokainen tarhuri tietänee, ettei valmiiksi saamisesta ole pelkoa. Lisäksi tarhurin lohtuna on, että jo pelkästään vuodenajat pitävät huolta ainaisesta muutoksesta. Vaikka puutarha sijaitsisi täydellisessä maailmassa, ”kevään täydellisyyden” täytyisi väistyä, jotta ”kesän täydellisyys” pääsisi esiin, ja niin edelleen.

Omalla pihalla

Satojen muiden suomalaispuutarhojen tapaan puutarhamme on yksityinen, omaan käyttöön itse tehty ja ylläpidetty, kesänvieton jokapäiväinen ympäristö. Se poikkeaa monin tavoin niistä kuuluisista puutarhoista, joita siteeraamissani kirjoissa käsiteltiin.

Merkillepantavaa on, kuinka samat Sissinghurstit ja Stourheadit mainitaan joka kirjassa. Kirjan kirjoittamisen kannalta on tietenkin käytännöllistä käyttää esimerkkeinä kuuluisia puutarhoja: maineensa myötä ne ovat jo ”valmiiksi hyväksyttyjä”. Vaikka nuo puutarhat ovat aikanaan olleet yksityisiä, nykyään ne ovat avoinna yleisölle ja siten julkisen huomion kohteita.

Kotipuutarhaa ei ole tarkoitettu julkiseksi, joten se ei voi olla kovin tunnettu. Niinpä se ei altistu sellaisille arvioinneille, joita mm. Miller (The Garden as an Art) sekä Fenner & Fenner (The Art and Philosophy of the Garden) pitivät taiteeksi hyväksymisen kannalta olennaisena. Itse puutarha on tietysti sama, arvioitiinpa sitä tai ei, mutta tätä ajatusta seuraten ilman arviointia puutarhan taidestatus jäisi ratkaisematta.

Omasta puutarhastamme olen tietysti jäävi todistamaan, mutta en myöskään kaipaa mitään virallista taidevalvojaa (jos sellaisia olisi) pihallemme kertomaan, kuinka asiat ovat. On siis jätettävä kysymys avoimeksi tai löydettävä asiaan kokonaan toinen lähestymistapa.  

Kehon tietoa

Erään ehdotuksen toiseksi näkökulmaksi tarjoaa Kaj Nyman kirjassaan Arkkitehtuurin kadotettu kieli (2008). Nimensä mukaisesti kirja käsittelee arkkitehtuuria ja rakennettua ympäristöä. Puutarhoista tekstissä on vain pari pientä mainintaa, mutta moni kirjan ajatus on sovellettavissa myös puutarhaan. Onhan sekin rakennettua ympäristöä.

Nyman pohtii arkkitehtuurin kielen käsitteen kautta arkkitehtuurin merkityksiä, erityisesti ns. tavallisen ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Hänen mukaansa arkkitehtuurin kieli on kokemusperäistä, sanatonta, tiedostamatonta, kehollista ymmärrystä arkkitehtuurista. Ihminen oppii tuon kielen jo varhaisessa kehitysvaiheessaan, ”ensimmäisessä talossa”: tätä tarkoittaa ovi, ikkuna, seinä tai lattia, näin talossa asutaan, ollaan ja eletään.

Keho tunnistaa hyvän arkkitehtuurin. Nyman muistuttaa, että ”hyvä” on tässä yhteydessä makuasioiden ulkopuolella, mutta ei ikävä kyllä käsittele hyvän käsitettä sen tarkemmin. Hyvän arkkitehtuurin tunnistaminen tapahtuu tiedostamatta, tietoiselle mielelle se ilmenee yksinkertaisesti vain viihtymisenä.

Keho on lahjomaton: jos arkkitehtuuri on huonoa, ihminen ei viihdy.

Nyman erottelee arkkitehtuurin kuvataiteena ja käyttötaiteena. Arkkitehtuuri kuvataiteena on hänen mukaansa ollut viime vuosisadat vallitseva käsitys. Sen mukaisesti rakennus olisi ensi sijassa tekijänsä yksilöllinen luomus, taiteellinen teos, jota tulee tarkastella sellaisenaan ja ensi sijassa visuaalisin perustein. Vaikka hyvä arkkitehtuuri huomioikin rakennuksen käyttötarkoituksen, rakennusten käyttö ja käyttäjät (esimerkiksi asukkaat) mielletään kuitenkin olevan ”varsinaisen taiteen” ulkopuolella. Arkkitehtilehtien valokuvissakin rakennukset ovat lähes aina ilman ihmisiä.

Arjen taidetta

Nyman muistuttaa arkkitehtuurin alkuperäisestä tarkoituksesta: suunnitella rakennuksia erilaisiin käyttötarkoituksiin. Arkkitehtuuri on käyttötaidetta, ja tätä näkökulmaa hän pitää paljon kuvataideaspektia tärkeämpänä. Käyttötaiteella (Gebrauchskunst) hän viittaa yhtäältä kaikenlaiseen arjen designiin, mutta myös siihen tosiseikkaan, että kaikissa tunnetuissa kulttuureissa on ammoisista ajoista alkaen tehty jonkun muotoista taidetta.

Hän jopa esittää evoluutiopsykologiaan viitaten, että taiteen tekeminen on inhimillinen perustarve siinä kuin esimerkiksi syöminenkin. Tämän vuoksi taide ei voi olla vain ammattilaisten ja asiantuntijoiden erikoisalaa, vaan se on osa arkea ja normaalia elämää.

Nyman kirjoittaa: ”Taide ei ole mikään erillinen tarkkailun ja mietiskelyn kohde, vaan se on elämää, meitä itseämme. […] Käyttötaide on taidetta alkukantaisessa merkityksessä ihmisten pyrkimyksenä täydellistää elämäänsä ’tekemällä erityiseksi’ arvostamiaan elämän tekijöitä.”

Ja vielä: ”Arkkitehtuurilla on käyttötaiteessa erikoisasema elämän pysyvinä puitteina, arkielämänä. Arkkitehtuuri käyttötaiteena on arkipäivän taidetta. Jos arkiselle taiteelle ei haluta myöntää olemassaolon oikeutta, sen pahempi taiteelle.”

Rakennus voi samanaikaisesti olla sekä hyvää käyttötaidetta että hyvää kuvataidetta. Ne eivät automaattisesti sulje pois toisiaan, vaikka kyse onkin osittain eri asioista. Länsimaiseen moderniin taidekäsitykseen kuuluva ajatus yksilön itseilmaisusta ja jatkuvasta uuden tavoittelemisesta voi kuitenkin olla ristiriidassa käyttötaiteen kanssa.

Käyttötaide on luonteeltaan konservatiivista: ”laadun kriteerinä on kriittinen vertailu siihen, minkä vanhastaan tiedetään olevan hyvää ja mikä on muodostunut osaksi ihmisyyttä.”  Konservatiivisuus tarkoittaa tässä yhteydessä taiteentekemisen asennetta, käytännössä hyväksi havaitun säilyttämistä.

Tyyliltään käyttötaide voi sen sijaan olla melkein millaista tahansa: ”ultramoderni ulkomuoto voi hyvinkin olla ikuisen arjen ilmaisu”.

Puu on puu

Puutarha on monimuotoinen otus, jossa käyttötaide ja taidetaide tuntuvat sekoittuvan. Puutarha on kohde, jota voidaan esteettisen filosofisesti analysoida, tai yhtä hyvin sitä voidaan vain kokea ilman mitään tarvetta selityksiin. Puutarha on hitaasti muuttuva elävä teos, jota tehdään uudestaan joka kasvukausi. Se on myös ympäristö, jossa ollaan ja eletään, arkena ja pyhänä. Puutarhateoksen tekeminen on osa tuota olemista ja elämistä, ja tekeminen jatkuu yhtä kauan kuin puutarhassa eläminenkin.

Tyylit ja tavoitteet voivat yhden ja saman puutarhan elinkaaren aikana muuttua paljonkin. Tarhurin on kuitenkin toimissaan oltava sillä tavoin konservatiivinen, että elämän jatkuminen on puutarhassa mahdollista. Muutokset eivät ne saa olla liian nopeita ja niiden on pysyttävä luonnon reunaehtojen puitteissa – joita usein on mahdotonta tarkasti etukäteen tietää.

Luonnon rajoitteet ovat puutarhan realiteetti, mutta samalla ne voivat olla hyväksi puutarhan taiteelle. Säveltäjä Igor Stravinskin tunnetun lausuman mukaan taiteilijan vapaus on juuri rajoituksissa.

Kirjailija Bo Carpelan siteerasi eräässä haastattelussa vanhaa zen-viisautta: ”Kun on nuori, puu on puu, vesi on vesi ja vuori on vuori. Kun on todella ymmärtänyt jotain tästä elämästä, puu ei ole enää puu, vesi ei ole vesi, eikä vuori ole vuori. Mutta jos todella on ymmärtänyt, niin vesi on vesi, puu on puu ja vuori on vuori.”

En edelleenkään ole varma, onko puutarhamme taidetta. En myöskään tiedä, missä kohdassa ymmärtämisen polkua tällä hetkellä olen, vai olenko jo kokonaan polulta eksynyt. Silti tekee mieli muokata lausumaa: ”…puutarha on puutarha ja taide on taidetta…”

Ei ole yhtä vastausta eikä taida olla yhtä kysymystäkään. Polku jatkuu ja jokaisen mutkan takana on eri näkymä.

Mutta jos kehon tietoon on luottaminen, rohkaisevaa on huomata, että viihdyn puutarhassamme erinomaisesti.