
Valon ja puutarhan kuvia (1)
Valokuvaaminen on harrastushistoriassani paljon puutarhaa varhaisempaa perua. Kiinnostuttuani puutarhanhoidosta kuvaamisesta tuli nopeasti myös osa viherpeukalointiani. Olen valokuvannut puutarhaamme jo kauan ennen omajuurisen perustamista, mutta nykyisellään kuvaaminen ja blogi liittyvät kiinteästi yhteen.
Niinpä päätin pohtia, mitä mahtaa liittyä valokuvaukseen puutarhassa ja puutarhaan valokuvissa.

Kuvauskipinöitä
Huomaan kuvaamisellani olevan monenlaisia herätteitä. Puutarhan dokumentointi omaksi iloksi tai blogia varten on ehkä tavanomaisin impulssi kuvata. Jokin aihe tai tilanne tuntuu tärkeältä ja tallentamisen arvoiselta ja syntyy halu säilyttää kyseinen hetki. Kuva on muisto ja todiste: näin on tapahtunut. Säilyttämiseen liittyy myös tietty keräilyn ja omistamisen intressi – että tämä olisi minulla tallessa.
Kuvaamiseen kuuluu myös tiettyä teknistä näpräämistä, ja eräs innoke onkin puhdas uteliaisuus ja kokeilunhalu: entäs jos…? Kokeileminen lienee monienkin harrastusten suola, ja tämä pätee kohdallani myös valokuvaukseen.
”Hyvien kuvien” tavoittelun lisäksi käytän kameraa myös muistiinpanojen tekemiseen ilman sen kummempia visuaalisia tavoitteita. Viime juhannuksena kuvasin puolenpäivän aikoihin mökkimme pohjoisseinustalle syntyvää varjoa eri suunnista. Suunnittelin uutta paikkaa varjoperennoille enkä luottanut muistiini: muuten en jälkeenpäin voisi olla varma, mihin asti varjo lyhimmillään yltäisi.
Ruusuremonttini yhteydessä, joka jatkunee taas ensi kesänä, siirtelin vanhoja ruusupensaita uusiin paikkoihin. Erään pensaan juuresta maan alta löytyi nimilappu, joka oli kuitenkin vuosien saatossa haalistunut kutakuinkin lukukelvottomaksi. Pienellä kuvankäsittelyllä, toisin sanoen kuvaa tummentamalla ja lisäämällä reilusti kontrastia, teksti tuli näkyviin ja helposti luettavaksi: lajike oli ’Constance Spry’.


Ja joskus vain tekee mieli kuvata ilman mitään sen kummempaa syytä.
Aiheita
Prototyyppisin puutarhakuvauksen kohde lienee yksittäinen kasvi. Näin on omallakin kohdallani. Monet kasvien yksityiskohdat eri kehitysvaiheissaan ovatkin kuvaamisen kannalta kiinnostavia, ja jostain syystä etenkin kasvien kukinnot houkuttavat kuvaamaan, kesä toisensa jälkeen.
Useammin kuin kerran olen suunnitellut kuvaavani kaikki puutarhamme kasvit eräänlaiseksi sähköiseksi herbaarioksi. Hanke ei ole edennyt mitenkään systemaattisesti ja se on kesken, eikä varmaan koskaan valmistukaan.

Huomaan kuvatessani kovin usein keskittyväni kasveihin niiden ollessa kukkeimmillaan. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, tekisi mieli sanoa ”luonnollista”, sillä juuri kukkeuttahan koristekasveilla tavoitellaan. Tarkemmin ajatellen huomaan aihevalikoimani hiukan rajoittuneeksi. Voisihan Instagram-kelpoisten kukkaispotrettien lisäksi puutarhakuva olla jotain muutakin.
Kuvaamisen arvoisiksi voivatkin osoittautua niin puutarhan pienet yksityiskohdat kuin laajemmatkin näkymät eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina, puutarhan eläinasukit, kivet kannot ja muut elottomat puutarhan osat, tarhuri töissään tai niiden välissä ja niin edelleen…
Loppujen lopuksi hyvin monenlaisia otoksia voi kutsua puutarhakuviksi, ainakin niin kauan kuin puutarhamaisuus jotenkin kuvista välittyy.
Mikseivät myös puutarhaa kohdanneet epämiellyttävät yllätykset ansaitsisi tulla ikuistetuksi, yhtä hyvin dokumentaarisessa mielessä kuin esteettisestä näkökulmastakin tarkasteltuina. Hellekauden kuihtumiskuvat viimekesäisessä postauksessa otsikolla Auringon alla olivat eräs yritys laajentaa kuvarepertuaariani tähän suuntaan

Aivan oma kiinnostavuutensa on kuvilla puutarhasta historiansa eri vaiheissa. Helposti unohtuu, kuinka asiat olivat kolme, viisi tai kymmenen vuotta sitten. Jälkikäteen saattaakin harmittaa, ettei aikanaan tullut otettua kunnon kuvia, tai edes minkäänlaisia kuvia.
Hetkiä, odottelua…
Usein puutarhan kuvaaminen on verkkaista: kuljeskelua, katselua. Useimmat kuvauskohteet, kuten esimerkiksi kasvit, paikallaan pysyvinä tuntuvat helpoilta esimerkiksi lintuihin tai perhosiin verrattuna. Silti oikea hetki on tärkeä, vaikkei mistään action-kuvauksesta olekaan kysymys.
Moniin kuviin liittyy valmistautuminen ja odottelu. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sopivan valaistuksen odottamista: että aurinko on tarpeeksi korkealla tai riittävän matalalla tai muuten vain oikeassa suunnassa, tai että aurinko menee pilveen ja luo pehmeämmän valaistuksen.

Kasveja kuvatessa oikeaa hetkeä voi joskus joutua odottelemaan useita päiviä, mutta otollisin aika saattaa mennä ohi yllättävän joutuisasti. Esimerkiksi kukinto voi olla parhaimmillaan (mitä se sitten kuvaajan mielestä tarkoittaakaan) vain puolen päivän ajan.
Nopeampiakin käänteitä tapahtuu. Jokin hieno valotilanne saattaa olla ohi muutamassa minuutissa, samoin tuuli tai sade voi muuttaa tilanteen hetkessä. Tuuli on useimmiten häiriöksi, sillä tuulessa heiluviin kasveihin on hankala tarkentaa. Erityisesti tämä korostuu lähikuvissa.
Joskus tuuli voi olla eduksikin. Alla oleva näkymä ei ole puutarhasta vaan erään suolammen rannalta, mutta kasvikuva kuitenkin. Tuulenpuuskan aiheuttama epätarkkuus toi tupasvillakuvaan viehättävän kevyen liikkeen tunnun. (On kuitenkin myönnettävä, että oikeasti tavoittelin teknisesti tarkkaa asetelmakuvaa. Olkoon tämä esimerkki onnekkaasta epäonnistumisesta.)

Sateellakin voi kuvata, jos vain onnistuu pitämään kameran kuivana ja välttämään pisaroiden tai huurteen sumentamasta linssiä. Alla olevan sadekuvan otin katetulta kuistilta käsin heinäkuisen ukkoskuuron yllätettyä kesken puutarha-askareiden. Sateesta huolimatta aurinko paistoi pilvien lomasta ja valaisi pisarat varjoisia puita vasten.
Koska pelkoa kameran kastumisesta ei ollut, saatoin kokeilla erilaisia valotusaikoja. Hyvin lyhyellä valotusajalla sadepisarat voi jopa pysäyttää, jos vain valo muuten riittää, kun taas pidempi valotus toistaa sateen juovamaisina kuvioina. Yritin löytää vaihtoehdon, jolla sateen tuntu välittyisi kuvasta parhaiten.

… ja hiukan onnekkuuttakin
Jotkut kuvat ovat hetken lapsia. Yllättäen jotain kiinnostavaa ilmaantuu ja on toimittava nopeasti, heti. Silloin kameran on oltava käsillä ja valmiina, muuten kuvat jäävät saamatta.
Eräänä heinäkuun iltapäivänä lojuin aurinkotuolissa, kun kuulin jostain läheltä outoa rapinaa. Paikallistin äänen viereiseen pensashanhikkiin, ja hetken päästä rapisija ilmaantuikin näkösälle. Sisilisko kiipeili oksistossa ja kurkisteli hetken aikaa suoraan minua kohti. Eipä ollut kameraa käsillä, mutta kännykällä onnistuin saamaan muutaman otoksen ennen kuin kuvattava meni menojaan.

Sisiliskokuvaa voi pitää onnen kantamoisena, mutta mielestäni on paljonkin perää sanonnassa, että onni suosii valmistautunutta. Mitä paremmin tuntee kuvattavansa, ympäristönsä ja kameransa, sitä suurempi on onnistumisen mahdollisuus, kun ratkaiseva hetki koittaa.
Jos kuvaan on tarkoitus saada puutarhan eläinasukkaita, kuten esimerkiksi lintuja, perhosia, sammakoita tai koppakuoriaisia, voi joutua odottamaan kauemminkin. Puutarha-asujaimet ovat kuitenkin yleensä ihmisiin tottuneita ja sen vuoksi kohtuullisen helppoja kuvattavia. Oikeasti villit ja arat eläimet ovatkin sitten moninkertaisesti vaikeampia ja niiden kuvaaminen olisi aivan oma lajinsa.
Puutarhakuvauksessakin kärsivällisyys palkitaan, ainakin joskus.

2 thoughts on “Valon ja puutarhan kuvia (1)”
Comments are closed.
Kiitos Hannu,
mukavia kuvia ja hyviä huomioita erityisesti kasvien valokuvaamisesta!
Onneksi ollaan menossa taas kesää kohden…
Kiitos viestistä. Kesän odotus kieltämättä tuli kuvien kanssa puuhaillessa mieleen 🙂