Yleinen
Jouten

Jouten

läksin kuleksimaan, illansuussa,

kun suru soimasi minua

metsässä kyselin lehtikuuselta

saisinko ottaa

oksia siitä, me olemme vanhat tutut

Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit (1983)

Vaikkei suru niin soimaisikaan, on puutarha oivallinen paikka lähteä kuleksimaan. Kiireettömästi, ilman sen enempiä aikeita, vailla velvoittavaa ajatusta tekemättömistä töistä ja toteutumattomista suunnitelmista. Kierrellä siellä, missä harvemmin tulee käydyksi, istahdella katselemaan eri kulmista. Keskittyä ja kuunnella. Vain olla.

Silloin voi tulla huomanneeksi monenlaista mielenkiintoista, kaunista, outoakin. Matalalta paistava ilta-aurinko piirtää aivan erilaisia valon ja varjon kuvioita vaahteran lehvistöön kuin tammeen, haapaan tai koivuun, kuusesta puhumattakaan. Ovatpa punatulkut näppäriä irrottelemaan hahtuvat voikukan siemenistä.

Kaikki havainnot eivät tietenkään ole yksinomaan miellyttäviä. Nuput onkin syöty tai lehdissä on taudin merkkejä. Kirvoja. Myyränkolo. Nurmi kellastuu, saisipa sataa.

Joutilaan visioita

Puutarhassa kuleksiessani olen esimerkiksi löytänyt monta kiinnostavaa kuvakulmaa tai kuvauskohdetta. Usein olen tullut samaan paikkaan myöhemmin uudestaan, eri vuorokauden- tai vuodenaikaan, kuvannut eri valossa. Toisinaan huomaan keksineeni ratkaisun johonkin pulmaan kuleksimisen seurauksena, joskus ehkä vasta seuraavana päivänä. Tai kun olen kaivanut itseni hikeen ja kääntänyt maata, vaikka saanut valmiiksikin, ei mieli malta jättää tehtyä, vaan jään oleksimaan ja katselemaan työmaan liepeille.

Kirjassaan Planting the Post-Wild World Thomas Rainer ja Claudia West kehottavat puutarhan suunnittelijaa tutustumaan paikkaan paitsi mittaillen ja arvioiden, myös kuljeskellen rauhassa ympäriinsä ilman sen kummempaa päämäärää. Kuleksiessa paikka alkaa tulla tutuksi – ja intuitiota on syytä kuunnella.

Voi esimerkiksi huomata palaavansa toistuvasti samaan paikkaan ja että katse silloin vaistomaisesti kohdistuu johonkin tiettyyn kohtaan. Kirjoittajien mukaan tällainen on vihje kyseisen paikan merkityksellisyydestä: jokin siinä houkuttaa, ja tämä ”jokin” olisi syytä ottaa tavalla tai toisella huomioon puutarhan suunnittelussa. Mikä sitten milloinkin on oikea, hyvä ja sopiva ratkaisu ja kuinka se löydetään, onkin sitten oma kysymyksensä, johon ei liene patenttivastausta.

Omista puutarhassa kuleksimiseen liittyvistä tuumailuistani ja yrityksistä niiden toteuttamiseksi olen kirjoittanut aiemmin otsikolla Ite-puutarha.

Kunnollisten ihmisten puutarha

Kaikki edellä kerrottu tuntuu olevan sidoksissa jonkinlaisen hyödyn ajatukseen. Kuleksimisen tuloksena saavutetaan kuitenkin jotakin tai joutilaisuus on ansaittu vapaahetki tehdyn työn jälkeen – jotta jaksettaisiin taas paremmin työskennellä.

Työteliäisyyden ihanne onkin perinteisesti liitetty puutarhanhoitoon. Perinteiseen tapaan ”hyvinhoidettu” puutarha on tunnetusti työläs ylläpidettävä. Puutarhaa on pidetty talon näyteikkunana, jonka perusteella varsinkin menneinä vuosikymmeninä on tehty joskus pitkällekin meneviä päätelmiä asukkaiden elämänmenosta. Siistiä puutarhaa on pidetty osoituksena siitä, että talossa asuu työteliästä ja kunnollista väkeä.

Villiintynyt ja hoitamaton puutarha taas – hmmm….

Esimerkiksi itäsuomalaisella maaseudulla oli äitini kertoman mukaan vielä 1960-70-luvuilla itsestään selvää, että puutarhaan kuului keittiötarha, jonka tuli olla hyvin kitketty ja taimirivien viivasuoria. Muussa tapauksessa naapurit ja ohikulkijat saattoivat huomautella asiasta, eivätkä huomautukset aina suinkaan olleet hyväntahtoisia. Itsekin lapsena opin siihen, että pihan oli oltava kunnossa, jos oli vieraita tulossa, ja että lauantai-iltaan mennessä nurmikon tuli olla niitetty.

Joutoaikaa tarhurille

Tietysti on itsestään selvää, ettei tarhuri voi olla joutilaana kaiken aikaa. Puutarha vaatii työtä, toistuvasti ja ajoittain paljonkin. Suuri osa töistä kuitenkin antaa tarhurille niin paljon mielihyvää, ettei niitä aina tule edes pitäneeksi työnä. Toisinaan taas on tehtävä raskaampia, pitkänsitkeitä tai muuten vain hankalia hommia, jotka eivät tekemisen hetkellä aina ilostuta. Silti nekin kuuluvat – kai? – asiaan.

Mutta vaatiiko puutarha tarhurilta työtä ja tehokkuutta aivan koko ajan? Oikeasti?

Mielestäni ei pitäisi, ainakaan jos kyseessä on kotipuutarha. Paljon riippuu tarhurista itsestään: millaiset odotukset ja vaatimukset hänellä on puutarhalleen – ja itselleen tarhurina. Jos kaiken pitää olla juuri niin kuin tarhuri haluaa, on odotettavissa, että sitä kaikkea saa olla korjailemassa kaiken aikaa. Jos taas kasvit saavat kasvaa niin kuin kasvavat, joissakin rajoissa, riittää että tarhuri huolehtii noista ”joistakin rajoista”, mitä ne milloinkin sitten ovatkaan.

Esimerkiksi: pitääkö puutarhan olla täysin rikkaruohoton vai riittääkö, että rikkaruohoja pidetään sen verran kurissa, ettei niistä ole suurempaa haittaa?

Itse kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa. Pidän ylipäätään luonnonmukaisista ratkaisuista, sitä suuremmin, kun puutarhassa joka tapauksessa ollaan tekemisissä myös luonnon kanssa. Toinen, varmaan vähintään yhtä merkittävä vaikutin on tietty mukavuudenhalu: kiireettömyys näyttää olevan minulle arvo sinänsä.

Ollakseen kiireetöntä puutarhanhoito vaatii, että tarhuri voi olla usein puutarhassaan. Koti- tai mökkipuutarhassa on tämä mahdollisuus. Silloin puutarha on osa normaalia elämänmenoa eikä joukko erillisiä huoltotoimia, joita silloin tällöin käydään suorittamassa.

… ja hänen puutarhalleen

Kysymyksen voi kääntää niinkin päin, että pitäisikö puutarhan saada joskus olla tarhurilta rauhassa? Pentti Alanko kirjoittaa Pienessä vihreässä kirjassaan, kuinka monet tarhurit eivät osaa olla tekemättä koko ajan jotain puutarhassaan. Tunnistan tämän piirteen myös itsessäni.

Puutarhanhoidon ei kuitenkaan tarvitse eikä pidä tarkoittaa jatkuvaa asioihin puuttumista. Kasvit tarvitsevat kasvurauhaa asettuakseen sijoilleen, mikä joillakin kasveilla tapahtuu yhdessä kesässä, joillakin toisilla se voi viedä vuosia.

Enhän itsekään halua tulla häirityksi, jos on jotain tärkeää meneillään.

Ekologisen puutarhasuunnittelun pioneeri Larry Weaner kirjoittaa tekemättä jättämisen asenteesta otsikolla A Do-Nothing Attitude. Hän kuvailee erään luonnonniittypuutarhan perustamista: maata ei käännetty, sitä ei lannoitettu, eikä paikalle tuotu uutta multaa, päinvastoin kuin yleensä olisi ollut tapana.

On kuitenkin huomattava, että tekeillä oli puutarha, jolle olosuhteet olivat jo valmiiksi sopivat. Niittykasvit kasvavat luonnossakin laihoilla mailla, lannoitus olisi suotta antanut liikaa kilpailuetua rehevämpien maiden (rikka)kasveille.

Jälleen on kyse siitä, mitä tarhuri puutarhaltaan haluaa. Jos haluan tarhaltani jotain sellaista, mitä olosuhteet eivät mahdollista, on oloja muutettava, joko kertaluonteisesti tai, kuten useimmiten asia lienee, erilaisin toistuvin ylläpitotoimin, joita puutarhanhoidoksi kutsutaan. Uskon, että vähitellen opin haluamaan puutarhaltani sellaista, mikä luontuu näissä oloissa sellaisilla toimilla, joita olen valmis tekemään. Tarhuri muokkaa puutarhaansa ja päinvastoin.

Eikä kumpikaan ei pidä kiireestä.

*

Kuleksin siis puutarhassa. Välillä hyötyajatus istuu olkapäällä, välillä ei. Yritän ottaa oppia luontokappaleilta: jos ei ole mitään syytä, juuri nyt ei tarvitse täytyä…

0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *