Kesken

Vanhan kiinalaisen sanonnan mukaan puutarha ei tule koskaan valmiiksi, vaikka sitä hoidettaisiin tuhat vuotta. En juuri tunne sanonnan taustalla olevaa ajatusmaailmaa, mutta kuten sitaateille usein tapahtuu, lainaan lausetta sumeilematta.

Elollisten olioiden yhteisönä puutarha on monenlaisten kasvamisten ja väistymisien kokonaisuus, joten ei sillä voikaan olla mitään pysyvää lopullista tilaa, ainakaan niin kauan kuin siellä on elämää. On toki asioita, jotka voivat pysyä paikoillaan ihmisiän tai kauemminkin, mutta elossa oleminen on muutoksen alaisena olemista. Kaikki elävä on kesken.

Käytännöllisen ja henkilökohtaisen sivumerkityksen tuo vanha viisaus saa siitä, että koska olen varsin ison pihamaamme ainoa puutarhuri (muiden perheenjäsenten ajoittaisella avustuksella kylläkin), luonnollinen seuraus on, ettei pelkoa kaiken valmiiksi saamisesta juuri ole.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö puutarhan yksittäiset osat voisi tulla kukin vuorollaan perustetuiksi ja sillä lailla valmiiksi, että ne voivat sitten jatkaa olemistaan, kasvamistaan ja kypsymistään, kohtuullisella ajoittaisella huolenpidolla.   

Puutarhurikaan ei tule koskaan valmiiksi, sillä puutarha opettaa tarhuriaan jatkuvasti. Välillä asiat onnistuvat, välillä eivät, ja hetkittäin puutarhanpito voi olla hyvinkin työlästä. Toisinaan luontoäiti osoittaa yritykseni turhaksi, ja joskus taas ratkaisee asiat puolestani ihan ilmaiseksi ehdottaen jotain sellaista, mitä en olisi tullut ajatelleeksikaan.

Mitä on valmis?

Edellä sanotusta huolimatta – onneksi! – joskus tuntuu, että puutarha olisi joiltakin osin, jossakin mielessä valmis, ainakin jonkin aikaa kerrallaan. Kun tietää, ettei puutarhalle tarvitse tehdä mitään juuri nyt, tai että jokin tavoiteltu, kuten esim. kukinta tai sato, on saavutettu, voi syntyä kokemus valmiiksi saamisesta.

”Valmis” taitaa kuitenkin sijaita lähinnä tarhurin mielessä. ”Valmis” on valmis käytettäväksi johonkin tarkoitukseen tai joidenkin kriteerien täytyttyä. Sanomme, että talo on valmis, kun sinne voi muuttaa asumaan, tai kun ruoka on valmista, voidaan asettua syömään. Kun opiskelija on suorittanut kaikki vaadittavat opinnot, hän valmistuu.

Entä puutarha? Vaikkei se kokonaisuutena koskaan olisikaan valmis, milloin jotakin puutarhassa voisi pitää valmiina?

Erilaisten piharakennelmien ja muiden ihmistekoisten asioiden suhteen kysymys on yksinkertainen. On helppo ymmärtää, milloin esimerkiksi patio tai aita on valmis. Puutarhakalusteet voi ostaa valmiina, ja niin edelleen.

Kysymys ”valmiista” muuttuu monimutkaisemmaksi elävien kasvien kohdalla – ja nehän juuri tekevät puutarhasta puutarhan, ainakin omasta mielestäni.

Tuntuu aika luontevalta ajatella, että porkkanat olisivat valmiita syksyllä, sadonkorjuuaikaan. Entä esimerkiksi narsissit – ovatko ne valmiita keväällä kukkiessaan, vai vasta silloin kun varretkin ovat jo lakastuneet ja sipulit lepotilassa? Yksivuotisten kasvien valmiiksikasvaminen tapahtuu yhden kesän aikana, mutta esimerkiksi pionien tai maksaruohojen täysikasvuisuutta saa odottaa useita vuosia, puiden kohdalla puhutaan vuosikymmenistä.

Tämäkin on näkökulmakysymys. Tarhuri toivoo näkevänsä kasvit parhaassa kukoistuksessaan, mutta kun puu alkaa kuolla, kuivua ja lahota, kuoriaisten ja tikkojen mielestä homma taitaa olla vasta aluillaan…

Uutta istutusta puolestaan voi pitää valmiina, kun lapiotyöt on tehty, kasvit istutettu ja kasteltu. Tarhuri toivoo tietenkin kasvien kasvavan: tuleeko istutus siis valmiimmaksi, kun kasvit ovat täysikasvuisia?  Ja jos ”valmiina” pidetään sellaista, johon ei tarvitse koskea, muuttuuko istutus taas vähemmän valmiiksi, kun tarhuri kokee tarpeelliseksi jotenkin asioihin puuttua?

Jos ajatuksen vielä laajentaa kokonaiseen puutarhaan, joutuu huomaamaan, ettei kyse ole pelkästään siitä, ettei puutarha tule koskaan valmiiksi. Koko kysymys alkaakin tuntua mahdottomalta, jollei pysty edes kertomaan, mitä ”valmiilla” tässä yhteydessä tarkoitetaan.

Keskeneräinen mieli

Sen lisäksi, että puutarhan kasvit ja muut asujaimet sekä ympäristötekijät ovat muutoksen alaisia, niin on myös tarhurin mieli. Jos jokin ei menesty, on kokeiltava uudestaan eri tavalla. On istutettava uuteen paikkaan, kasteltava ja lannoitettava enemmän tai vähemmän, tai ehkä istutettava kokonaan jotain muuta.

Tavatonta ei ole sekään, että tarhurin mieli muuttuu: että haluaa jotain muuta kuin ennen. Käänteet voivat olla jyrkempiä tai pehmeämpiä, mutta mielenmuutoksia joka tapauksessa tapahtuu. Uusia löytöjä, kyllästymisiä, ajatusten keskittymisiä ja syvenemisiä, unohtumisia…

On itse asiassa vaikea kuvitella, että puutarha-aikomukseni pysyisivät vuodesta toiseen täsmälleen samanlaisina, vaikka muutoksia voi itse olla vaikea huomata. Aloittelevaan tarhurina pari vuosikymmentä sitten en varmaan olisi osannut edes ajatella kaikkea sitä, mitä puutarha-aikeisiini nykyään sisältyy.

Tunnetusti ruokahalu kasvaa syödessä, eivätkä puutarhurit liene tässä suhteessa mikään poikkeus. Itse en ainakaan ole. Aikoinaan halusin omakotitalomme pihaan sireenin juurelle varjoliljoja, ja päätin kokeilla kasvattaa niitä siemenistä. Kun ensimmäiset liljat lopulta jonakin kesänä kukkivat, syntyi tunne: se onnistui, sain istutuksen valmiiksi.

Hyvin pian kuitenkin sain huomata, että Pandoran lipas oli vasta pikkuisen raollaan: siemenistähän voisi kasvattaa vaikka mitä…

Viimeisteltyä keskeneräisyyttä?

Pidän viimeistellyistä asioista. Vastaavasti keskeneräisyys saa minut helposti tuntemaan oloni epämukavaksi. Edellä lienee tullut selväksi, että puutarha on aina kesken, mutta siitä huolimatta viihdyn puutarhassa useimmiten mainiosti.

Toki olisi hermostuttavaa, jos puutarhassa olisi monta joskus aloitettua, viimeistelemätöntä työmaata (”yhden työmaan periaatteesta” kirjoitinkin aiemmin). Toteuttamattomia aikeita minulla on vaikka kuinka paljon, mutta onneksi tarjolla on se lohdullinen ajatus, että jos jotain ei ole aloitettukaan, se ei ole vielä edes kesken. Ainakin itseäni keskeneräinen häiritsee aloittamatonta enemmän.

Viimeistelty puutarha ei minulle tarkoita viivasuoria taimirivejä, yhdenmukaisiksi leikattuja ruusupensaita ja rikkaruohoista putipuhtaaksi kitkettyjä kukkapenkkejä. Varmasti sellaisillekin puutarhoille on paikkansa, mutta omamme on toisenlainen.

Viimeistelyn ei aina tarvitse tarkoittaa ulkoista pikkutarkkuutta, sillä viimeistely on aina suhteessa siihen, mitä halutaan. Se on eräänlaista ajatuksen tarkkuutta, sitä, että joitakin tiettyjä aikomuksia seurataan johdonmukaisesti. Lopputulokseksi saadaan sitten mitä saadaan. Jos se ei miellytä tai osoittautuu muuten epäsopivaksi, aikomuksia lienee syytä arvioida uudelleen.

On muistettava, että puutarhan luonnollinen puoli (kasvit luontaisine ominaisuuksineen, ympäristötekijät ja niiden muutokset jne.), johon tarhuri voi vaikuttaa vain hyvin rajallisesti, on erottamaton osa tarhurin mentaalista evoluutiota – ainakin, jos hän haluaa nähdä viheraikomustensa kukoistavan puutarhassaan.

Tarhurikin on aina kesken. Yritän oppia olemana tyytyväinen, kun riittävän usein riittävän moni asia puutarhassa onnistuu riittävän hyvin. Joskus toiveet jopa ylittyvät, mutta lopulta taivaanranta on aina yhtä kaukana.

Onneksi taivaanrannan ja tarhurin välissä on puutarha.