Tämäkö taidetta? (2)

Puutarha ja taide – mitä nuo kaksi lopulta ovat ja kuinka ne suhtautuvat toisiinsa?

Jatkan puutarhan taidekysymyksen tarkastelua kirjallisuuden pohjalta. Heti kun mennään konstapylkkäsmäisistä sinisistä ajatuksista yhtään akateemisempaan suuntaan, käsitteellisiä hankaluuksia on edessä eikä hiustenhalkomiseltakaan voida välttyä.

Sisältövaroitus: aihe on aika abstrakti. On rehellisesti todettava, että tämä teksti on ollut blogini tähän saakka ylivoimaisesti työläin kirjoitettava. Toivon kuitenkin saaneeni tiivistettyä lukemaani jotenkin ymmärrettävään muotoon. Olen karsinut pois monia sinänsä kiinnostavia ajatusrönsyjä, jottei fokus hajoaisi liiaksi. Silti kysymyksiä tuntuu olevan enemmän kuin vastauksia.

Kirja kauniiseen käteen

Puutarhakirjallisuutta on aivan valtavasti. On kirjoja kasveista ja niiden hoidosta, puutarhan suunnittelusta ja rakentamisesta, tyyleistä ja historiasta, luonnonmukaisuudesta ja niin edelleen. Sen sijaan puutarhasta taiteena on kirjoitettu yllättävän vähän.

Jotain kuitenkin löytyy. Taidekysymystä ovat käsitelleet ainakin taidehistorioitsija-filosofit Mara Miller kirjassaan The Garden as an Art (1993) ja Stephanie Ross teoksessaan What Gardens Mean (1998). Uudempia ovat David Cooperin A Philosophy of Gardens (2006) sekä David Fennerin & Ethan Fennerin The Art and Philosophy of the Garden (2024).

Kirjallisuuden niukkuudesta huolimatta kysymys puutarhan taideluonteesta ei ole uusi. Etenkin Miller ja Ross viittaavat moniin kirjoittajiin menneiltä vuosisadoilta. Ainakin 1700-1800-lukujen Britanniassa oppinut puutarhakirjoittaminen näyttää olleen vilkasta. Tuolloin puutarhaa, toisin sanoen vallasväen linnojen ja kartanoiden jättipuutarhoja, pidettiin yleisesti taiteena ja paljonkin kirjoitettiin puutarhojen suhteesta muun muassa runouteen tai kuvataiteisiin.

Täällä kaukana

Angloamerikkalaiselta kielialueelta katsoen Suomi on kovin syrjässä. Maantieteen lisäksi lukija törmää myös historialliseen ja kulttuuriseen välimatkaan. Varsinkin Miller ja Ross käyttävät esimerkkeinään sellaisia puutarhahistorian monumentteja kuin Versailles, Stourhead, Sissinghurst, Kew Gardens, Dumbarton Oaks ja niin edelleen.

Mökkipuutarhan ja Versaillesin rinnastaminen on tietenkin aivan järjettömän epäsuhtaista: on kuin vertaisi soutuvenettä ruotsinlaivaan. On siis pidettävä mielessä edellä mainittujen maantieteellisten ja historiallisten erojen lisäksi eroavaisuudet muun muassa puutarhojen mittakaavassa, tyylissä, käyttötarkoituksessa (julkinen/yksityinen), ammattimaisuuden asteessa ja niin edelleen, jos haluaa pohtia näitä kysymyksiä suhteessa omaan puutarhaansa.

Puutarhafilosofian mullantuoksu on myös laadultaan hyvin teoreettista. Esimerkiksi kysymykset puutarhasta objektina tai esteettisen havainnon pyyteettömyydestä tuskin kuuluvat kotipuutarhurin päivittäisiin huolenaiheisiin. Pyrkimys tarkastella asioita mahdollisimman yleisellä tasolla aiheuttaa sekin omat hankaluutensa. ”Puutarhaa yleensä” ei ole olemassa muuten kuin ajatusrakennelmana; onhan jokainen puutarha lopulta omanlaisensa ja mitä konkreettisimmin paikkaansa juurtunut.

Puutarha?

”Se mikä kasvaa tuolla pihalla” tuskin riittää määritelmäksi filosofille. On etsittävä täsmällisempiä muotoiluja, mutta puutarha tuntuu menestyksellisesti pakenevan tarkkaa sanallista määrittelyä.

Mara Miller määrittelee puutarhan näin: ”puutarha on mikä tahansa ulkoilmassa sijaitseva tarkoituksellinen sommitelma luonnonobjekteja, kuten hiekkaa, vettä, kasveja, kiviä jne., jonka muoto ei määräydy pelkästään käytännöllisistä lähtökohdista.” Nähdäkseni muoto tässä yhteydessä tarkoittaa sekä kokonaisuutta että sen osien järjestämisen tapaa kaikkine osatekijöineen.

Millerin määritelmässä tuntuu olevan tietty esteettinen pohjavire. Onko siis niin, että esimerkiksi ”pelkästään käytännöllisistä lähtökohdista” suunniteltu keittiötarha ei olisikaan puutarha, vaan jotain muuta? Viljelysmaata? Miller vaikuttaakin etsineen ehtoja puutarhoille, jotka voisivat olla taidetta – onhan kirjan nimikin Garden as Art.

Kirjassaan What Gardens Mean Stephanie Ross kommentoi Millerin määritelmää ja kysyy, ovatko ulkoilma tai luonnonobjektit sittenkään välttämättömiä. Hän sisällyttää puutarhasateenvarjonsa alle myös hyvin kokeellisia puutarhoja, kuten videopuutarhan tai muovipuutarhan. Cooper puolestaan pitää näitä Rossin esimerkkejä puutarhoina vain metaforisesti ja huomauttaa, ettei määritelmiä tulisi muotoilla ääriesimerkkejä ajatellen. Cooperin mielestä Millerin määrittely on käyttökelpoinen lähtökohta ainakin useimpiin tilanteisiin

Ross pohdiskelee myös, missä määrin puutarhan tulee olla tehty ja suunniteltu. Voiko pihalla luonnostaan oleva niitty kuulua puutarhaan sellaisenaan vai tulisiko sitä ensin muokata jotenkin, jotta se olisi osa puutarhaa? Kysymys osuu hupaisan lähelle: omassa puutarhassamme isohko alue on juuri mainitunlaista luonnonniittyä. Tekee mieli oikoa mutkia: niitty kuuluu puutarhaamme ilman muuta. Jos teoria ei vastaa todellisuutta, eikö silloin kyseessä ole teorian eikä puutarhan ongelma? Toisaalta: teoriaahan filosofit juuri rakentelevat…

Puutarhan määritelmää etsiessään Fenner & Fenner (filosofi-isä ja ammattipuutarhuri-poika) ovat perusteellisuudessaan aivan omaa luokkaansa. Käsiteltyään asiaa historiallisesta, kielitieteellisestä, käytännöllisestä jne. näkökulmista he esittävät toistakymmentä sivua pitkän luokittelun kaikille mahdollisille tunnetuille puutarhatyypeille.

Heidän lopputulemansa voisi tiivistää seuraavasti: puutarha on kolmiulotteinen, paikkaan sidottu ja inhimillisessä mittakaavassa (ts. se ei voi olla määrättömän suuri tai pieni). Puutarha on dynaaminen (muuttuva), luonnon kanssa vuorovaikutuksessa ja ekologisten lainalaisuuksien alainen. Puutarha on suunniteltu (designed), vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa ja edellyttää ylläpitoa. Puutarha on myös esteettisesti kiinnostava. Viimeinen ehto viittaa vahvasti siihen, että puutarha voisi olla taidetta.

Sekä Ross että Cooper pitävät hyvin epätodennäköisenä, että olisi määriteltävissä ehdot, joiden perusteella voitaisiin yksiselitteisesti ratkaista, onko jokin x puutarha vai ei. Lopulta Cooper huomauttaa puutarhan voivan olla oikeastaan mitä tahansa, mitä kutsumme puutarhaksi.

Niinpä niin. Taidamme olla lähtöruudussa. 

Taide?

Tämä kysymys on vähintään yhtä hankala ja monisyinen kuin edellinenkin, lisäksi poikkeuksia ja rajatapauksia löytyy aina. Lyhyesti tiivistäen:

Taide on tehtyä, teoksia ja sillä on yleensä nimeltä tunnettu tekijänsä. Teos voi olla esine jotain muu käsin kosketeltava objekti tai myös tapahtuma tai esitys. Joka tapauksessa teoksen tulee olla jotenkin havaittava ja sen on erotuttava ympäristöstään. Taideteos voi koostua myös esimerkiksi luonnon objekteista tai käyttöesineistä (ns. ready-made-taide).

Usein taideteoksella on aihe, jota se esittää. Tämän lisäksi on ei-esittäviä taiteen muotoja, kuten esimerkiksi abstrakti kuvataide tai tietyt instrumentaalimusiikin lajit. Riippumatta siitä, esittääkö teos jotakin vai ei, sillä ajatellaan olevan jokin ydinsisältö, jonka katsotaan tavalla tai soisella ilmaisevan taiteilijan näkemystä tai kokemusta maailmasta. Joskus jopa tekijän itsensä on vaikea sanallisesti kuvailla tätä sisältöä, tai hän ei ole halukas sitä tekemään. Tällöin sanotaan teosten puhuvan puolestaan.

Taide voi myös olla kantaaottavaa. Taiteen keinoin voidaan tuoda esiin esimerkiksi yhteiskunnallisia epäkohtia tai ympäristöongelmia.

Taiteeseen liitetään ajatus uniikkiudesta ja persoonallisuudesta. Samoin teoksen alkuperäisyyttä pidetään arvossa; aito on aina arvokkaampi kuin jäljennös.

Taide on yhteisöllisesti jaettua. Tekijän itsensä lisäksi täytyy olla muitakin, joiden mielestä jokin on taidetta. Asiasta täytyy olla edes jonkinasteinen konsensus, vaikka näkemyserot voivat olla jyrkkiä ja repiviäkin (tätä kutsutaan taidekeskusteluksi).

Useimmilla taiteen aloilla on myös omat ammattikuntansa: tekijät, esittäjät, instituutiot (museot, teatterit, konserttisalit…), kriitikot ja tutkijat. Lisäksi on tietysti yleisö, joka voi olla asialle hyvinkin omistautunutta ja asiantuntevaa.  

Taiteen rajat eivät ole selkeitä eivätkä pysyviä. Historian kuluessa tai eri alakulttuureissa samanaikaisestikin voi hyvin olla ilmiöitä, jotka yksille ovat taidetta, toisille eivät. Uudet ilmiöt voivat tulla hyväksytyksi taiteen piiriin, mistä videotaide on hyvä esimerkki.

Liikettä voi tapahtua toiseenkin suuntaan: 1700–1800-luvuilla puutarhaa pidettiin taiteena, mutta 1900-luvun mittaan käsitykset muuttuivat. Puutarha alettiin yhä enemmän mieltää harrastukseksi, pihan kaunistukseksi tai vain paikaksi erilaisille piha-aktiviteeteille. Arkipäiväistyikö puutarha liiaksi ollakseen taidetta, kun siitä tuli keskiluokkainen joka kodin asia?

Taiteella on myös vaikeasti määriteltävä ominaislaatunsa (”taiteisuus”), jonka perusteella jokin tunnistetaan taiteeksi. Taide on otollista sille, että tunnistamme siitä erilaisia merkityksiä ja teemme teoksista erilaisia tulkintoja. Taiteella on paljaan käyttöarvon ulkopuolisia arvoja, ehkä keskeisimpänä esteettisyys.

Ollako vai eikö olla?

Kaikki edellä siteeraamani kirjoittajat edustavat näkemystä, että puutarha voi olla taidetta, mutta että kaikki puutarhat eivät sitä ole. Mihin raja siis vedetään?

Jokaisella kirjalla on luonnollisesti oma näkökulmansa ja kuten asiaan kuuluu, myöhemmin kirjoitetuissa kritisoidaan aiempia. (Kokonaisten kirjojen tiivistäminen muutamaan pointtiin ei välttämättä tee oikeutta kyseisille teorioille ja käännösvirheetkin ovat mahdollisia, mutta yritetään…)

Ross päätyy kuuden kohdan luetteloon, joka taideteorian tulisi ottaa huomioon kattaakseen myös puutarhan:

• Luonto ja taide. Teorian ei tule rajoittua pelkkiin taideteoksiin, vaan esteettisesti voi tulee voida tarkastella muutakin. Luonnon omiminen taiteeksi ei Rossin mukaan kuitenkaan ole hyväksyttävää, sillä taide edellyttää jonkinlaista inhimillistä elementtiä. Niinpä esimerkiksi auringonlasku luonnonilmiönä ei voi olla taidetta, mutta kuva auringonlaskusta voi.
• Ready-made-taide. Kuinka tapahtuu alun perin ei taiteelliseen käyttöön tehtyjen esineiden muuttaminen taiteeksi?
• Historiallinen aspekti. Käsitykset taiteesta muuttuvat: 1800-luvulla moni nykytaiteen ilmiö olisi ollut käsittämätön. Ja oliko keskiajan ihmisille ylipäätään olemassa taidetta samassa merkityksessä kuin meille?
• Omaperäisyys, erityislaatuisuus. Omaperäisyyden ei välttämättä tarvitse olla mitenkään ekstravaganttia, vaan se muodostuu yksinkertaisesti tekijälle ominaisista tavoista tehdä asioita. Kyse on tyylistä, eräänlaisesta käsialasta. Sitä on vaikea sanallisesti määritellä, mutta sen voi tunnistaa: Sibeliuksen sinfoniat, Waltarin romaanit, Kaurismäen elokuvat…
• Tulkinnan mahdollisuudet: taide on tulkittavissa useammalla kuin yksi tavalla, ja tulkinnat voivat vaihdella eri aikoina. Tämä pätee mielestäni kaikkeen muuhunkin: eikö mikä tahansa ole mahdollista tulkita monella tavalla, ja liittää asioihin monenlaisia merkityksiä?
• Hyvä ja huono taide. Rossin mielestä taiteen laatu pitää voida määrittää. On siis hyvää ja huonoa ja paljon siltä väliltä. Eri taiteen aloilla ja eri tyyleissä kriteerit luonnollisesti poikkeavat toisistaan: toisen hyvä voi olla toisen huono, ja kolmannen mielestä kyseisellä seikalla ei ehkä ole väliä.

Miller puolestaan päätyy pohtimaan ”suuren puutarhataiteen” (great art, great gardens) ehtoja. Neljä kohtaa:

• Erinomainen muoto. ”Muodolla” (form) hän ilmeisesti tarkoittaa kaikkea puutarhan suunnittelua. Kyse ei voi olla pelkästä pohjapiirroksesta tms.
• Inhimillisesti merkitsevä sisältö (significant human content). Hän käyttää esimerkkinään brittiläistä 1700-luvulta peräisin olevaa maisemapuutarhaa Stourheadia, jonka aiheena on antiikin taru Aeneaasta.
• Kestävyys (enduringness). Tämä tarkoittaa kestävyyttä ajassa, sitä ettei kyse ole ohimenevästä muoti-ilmiöstä tai päiväperhosta.
• Muodon tulee vastata sisältöä, olla yhteensopiva sen kanssa (adequacy of form to content). Lisäksi hän käyttää varsin vaikeatajuista käsitettä ”muodon ylimäärä” (excess of form), jonka arvelen tarkoittavan loppuun asti vietyä suunnittelua, jossa pienintä yksityiskohtaakaan ei ole jätetty huomiotta.

Fenner & Fenner taas ovat sitä mieltä, että puutarha on taidetta, jos

• sen esteettiset ominaisuudet muodostavat palkitsevan kokonaisuuden,
• sitä voidaan tulkita olemassa olevien taideteorioiden mukaisesti,
• sen tulkitseminen on palkitsevaa ja puutarha on ainakin kognitiivisesti kiinnostava,
• sillä on tyylinsä (käsittääkseni tällä tarkoitetaan tyylillistä yhtenäisyyttä; tyyli voi olla mikä tahansa),
• se on, tai voi olla, strukturoidun taidekritiikin kohteena (tämä edellyttää ainakin jonkinasteista julkisuutta).

Jatkuu ensi numerossa…

Minulla ei ole syytä eikä oikein edellytyksiäkään epäillä teorioiden filosofista pätevyyttä. Multasormiselle tarhurille nousee kuitenkin mieleen joukko asioita, jotka tuntuvat vaativan jatkokäsittelyä.

Ensiksi: jotta teoria olisi mahdollisimman kattava, näkökulman on pakosta oltava hyvin yleisellä tasolla. Tämän vuoksi konkretia jää vähäiseksi. Teoriat eivät kerro esimerkiksi sitä, kuinka taideteoksen omaperäisyys lopulta todetaan ja ketkä sen tekevät. Teorioiden soveltaminen käytäntöön, siis yksittäisiin todellisiin puutarhoihin onkin sitten oma harjoituksensa.

Edelliseen liittyen: jos taideteoksella tulee olla jokin erityinen sisältö (esim. Millerin mainitsema ”significant human content”), mitä se puutarhan tapauksessa olisi? Pitäisikö puutarhan esittää jotakin tai kertoa jostakin ollakseen taidetta? Onko puutarhan siis oltava myös jotain muuta kuin puutarha?

Toiseksi: kirjoittajien mukaan taiteeseen kuuluu myös yhteisöllisyys ja julkinen kritiikki. Jääkö yksityinen kotipuutarha tämän vuoksi lähtökohtaisesti taiteen ulkopuolelle?

Kolmanneksi: teorioissa tarkasteltiin taidetta ja puutarhaa ulkoapäin, ikään kuin valmiina kohteina. Vaikka kirjoittajat ovatkin yhtä mieltä siitä, ettei elävä puutarha voi olla koskaan lopullisesti valmis, tarhurille tärkeä tekijän ja tekemisen näkökulma jää käsittelemättä.

Aihetta riittänee siis useampaankin tekstiin. Tosin voi hyvin olla, että välillä kirjoitan jostain muusta…